Asiat joita näissä suomi24-keskusteluissa puidaan, ovat enimmäkseen meidän yltäkylläisyydessä elävien hyvinvointi-ihmisten ongelmia. Tuodakseni hiukan suhteellisuutta asioihin, kerron lyhyesti mummoni (äitini äidin) elämäntarinan.
Mummoni syntyi pieneen maalaispitäjään vuonna 1895, siis vuotta myöhemmin kuin Nikolai II kruunattiin Venäjän tsaariksi. Mummollani oli kolme siskoa ja kaksi veljeä. Hänen äitinsä jäi leskeksi melko nuorena. Yksi siskoista lähti Amerikkaan huhtikuussa 1913, siis tasan vuoden kuluttua Titanicin uppoamisesta.
Mummoni sulhanen, vaarini, oli syrjäisen metsätorpan poika, kaksi vuotta morsiantaan vanhempi. Kihlausajan suuri tapaus oli, kun he kerran pääsivät auton kyytiin. Vihille mentiin vuonna 1915. 1800-luvun alkupuolella korpeen ja suohon raivatussa torpassa oli kaksi noin 25 neliön huonetta, niiden välissä porstua ja porstuanperäkamari. Viljelysmaata oli jokunen hehtaari, navetassa muutama lehmä, lampaita, sikoja, tallissa hevonen. Vähintään kahdesti viikossa käytiin tekemässä taksvärkkiä taloon, jonka maille torppa oli perustettu.
Ensimmäinen lapsi, poika, syntyi 1916. Hän muuten elää vielä, täyttää piakkoin 90 ja sai juuri ajokortilleen jatkoaikaa 5 vuotta. Kansalaissota syttyi mummon odottaessa tyttölasta. Vaarini ei osallistunut sotaan, vaikka häntä painostivat sekä punaiset että valkoiset. Välillä hän ratsasti eväät mukana metsäänkin kaartilaisia piiloon. Mummoni äiti, joka tuolloin oli 59-vuotias leski, oli punakaartissa keittäjänä. Hän kuoli Hämeenlinnan vankileirillä elokuussa 1918.
1920-luvun alussa torppa vapautui itsenäiseksi tilaksi ja siihen liitettiin kantatalosta palanen metsääkin. Sillä vuosikymmenellä mummoni synnytti kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, 1930-luvun alussa kaksi poikaa. Oma äitini syntyi 1937. Talvisodan juuri alettua kuoli yksi pojista 15-vuotiaana keuhkotautiin. Kymmenes lapsi, tyttö, syntyi talvisodan päättymispäivänä. Mummoni oli silloin 44-vuotias. Vain perheen vanhin poika oli sen ikäinen, että joutui sotaan. Hän haavoittui Sallan taisteluissa kranaatinsirpaleista, joita löytyi kehosta vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Myös jatkosodassa hän oli mukana.
Vaikka iso perhe muutenkin asui ahtaasti, yöpyi talossa usein mm. tukkijätkiä. Peltotyöt tehtiin käsivoimin ja hevosvetoisesti. Ulkohuusi oli, vesi kannettiin vinttikaivosta, puilla lämmitettiin ja puuhellalla tehtiin ruoka, patteriradiota kuunneltiin, tuvassa valaisi öljylamppu, navetassa ja saunassa lyhty. Talossa ei ollut sähköä eikä puhelinta. Ne laitettiin vasta 1970-luvulla, kun yksi enoistani isännöi tilaa. Talo on tänä päivänäkin maalaamaton hirsirakennus, vain jotain sisäremonttia on tehty ja tiilikatto laitettu.
1950-luvulla vaari alkoi kovasti sairastella, mutta eli kuitenkin aina vuoteen 1977. Sotilaspuvussa minä, koko suvun ensimmäinen ylioppilas (mummon osaltaan rahoittaessa oppikoulun käyntiäni), olin kantamassa vaarin arkkua.
Vaatimattomissa oloissa kouluja käymättömät isovanhempani olivat kasvattaneet kymmenen lasta, joiden koulumatka oli 7 kilometriä, ei koulukyytejä. Hiukan kärttyisen vaarini vastapainoksi mummo oli hyvin tyyni ja tasainen luonteeltaan ja osasi viljellä myös huumoria. Vaarin kuoleman jälkeen hänen terveytensä heikkeni nopeasti. Melkein viisi vuotta enoni perhe hoiti häntä kotona vuodepotilaana, lääkitsi, syötti, vaihtoi vaipat, kunnes hän viimein 87-vuotiaana nukkui pois.
Mummoni syntyi pieneen maalaispitäjään vuonna 1895, siis vuotta myöhemmin kuin Nikolai II kruunattiin Venäjän tsaariksi. Mummollani oli kolme siskoa ja kaksi veljeä. Hänen äitinsä jäi leskeksi melko nuorena. Yksi siskoista lähti Amerikkaan huhtikuussa 1913, siis tasan vuoden kuluttua Titanicin uppoamisesta.
Mummoni sulhanen, vaarini, oli syrjäisen metsätorpan poika, kaksi vuotta morsiantaan vanhempi. Kihlausajan suuri tapaus oli, kun he kerran pääsivät auton kyytiin. Vihille mentiin vuonna 1915. 1800-luvun alkupuolella korpeen ja suohon raivatussa torpassa oli kaksi noin 25 neliön huonetta, niiden välissä porstua ja porstuanperäkamari. Viljelysmaata oli jokunen hehtaari, navetassa muutama lehmä, lampaita, sikoja, tallissa hevonen. Vähintään kahdesti viikossa käytiin tekemässä taksvärkkiä taloon, jonka maille torppa oli perustettu.
Ensimmäinen lapsi, poika, syntyi 1916. Hän muuten elää vielä, täyttää piakkoin 90 ja sai juuri ajokortilleen jatkoaikaa 5 vuotta. Kansalaissota syttyi mummon odottaessa tyttölasta. Vaarini ei osallistunut sotaan, vaikka häntä painostivat sekä punaiset että valkoiset. Välillä hän ratsasti eväät mukana metsäänkin kaartilaisia piiloon. Mummoni äiti, joka tuolloin oli 59-vuotias leski, oli punakaartissa keittäjänä. Hän kuoli Hämeenlinnan vankileirillä elokuussa 1918.
1920-luvun alussa torppa vapautui itsenäiseksi tilaksi ja siihen liitettiin kantatalosta palanen metsääkin. Sillä vuosikymmenellä mummoni synnytti kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, 1930-luvun alussa kaksi poikaa. Oma äitini syntyi 1937. Talvisodan juuri alettua kuoli yksi pojista 15-vuotiaana keuhkotautiin. Kymmenes lapsi, tyttö, syntyi talvisodan päättymispäivänä. Mummoni oli silloin 44-vuotias. Vain perheen vanhin poika oli sen ikäinen, että joutui sotaan. Hän haavoittui Sallan taisteluissa kranaatinsirpaleista, joita löytyi kehosta vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Myös jatkosodassa hän oli mukana.
Vaikka iso perhe muutenkin asui ahtaasti, yöpyi talossa usein mm. tukkijätkiä. Peltotyöt tehtiin käsivoimin ja hevosvetoisesti. Ulkohuusi oli, vesi kannettiin vinttikaivosta, puilla lämmitettiin ja puuhellalla tehtiin ruoka, patteriradiota kuunneltiin, tuvassa valaisi öljylamppu, navetassa ja saunassa lyhty. Talossa ei ollut sähköä eikä puhelinta. Ne laitettiin vasta 1970-luvulla, kun yksi enoistani isännöi tilaa. Talo on tänä päivänäkin maalaamaton hirsirakennus, vain jotain sisäremonttia on tehty ja tiilikatto laitettu.
1950-luvulla vaari alkoi kovasti sairastella, mutta eli kuitenkin aina vuoteen 1977. Sotilaspuvussa minä, koko suvun ensimmäinen ylioppilas (mummon osaltaan rahoittaessa oppikoulun käyntiäni), olin kantamassa vaarin arkkua.
Vaatimattomissa oloissa kouluja käymättömät isovanhempani olivat kasvattaneet kymmenen lasta, joiden koulumatka oli 7 kilometriä, ei koulukyytejä. Hiukan kärttyisen vaarini vastapainoksi mummo oli hyvin tyyni ja tasainen luonteeltaan ja osasi viljellä myös huumoria. Vaarin kuoleman jälkeen hänen terveytensä heikkeni nopeasti. Melkein viisi vuotta enoni perhe hoiti häntä kotona vuodepotilaana, lääkitsi, syötti, vaihtoi vaipat, kunnes hän viimein 87-vuotiaana nukkui pois.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hirmuisen samalta kuin isoisoäitini elämä (isäni äidin äidin) Ihan tuli tippa linssiin ja taas hiukkasen ajatusta omaan hyvinvointiin. Mukavasti kirjoitettu juttu. Kiitos.