Kertokaa miten olette selvinneet teille rakkaan ja läheisen hautajaisista. Lähiomaiseni hautajaiset ovat viikon päästä. Mietin jo, että pitäiskö pyytää lääkäriltä rauhoittavaa että jaksaisi hautajaiset läpi.
Hautajaiset
Surusilmä
73558
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rauhottavien avulla joita onneks löytys omasta lääkekaapista entisen ahdistuksen jäljiltä.. Noissa tilanteissa lääkäri määrää yleensä 5mg diapameja ja ne ei kyllä riitä..
Ei ois mulla rahkeet riittäny hautajaisist selviämiseen ilman..
Mielestäni lääkkeiden käyttö lykkää surutyötä ja aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Itse en ottanut hautajaisiin mitään lääkkeitä. Raskastahan se oli mutta hautajaisten jäleen tuntui paremmalta. Kyllä kaikki ymmärtää jos hautajaisissa ei aivan jaksa kaikkea. ei muiden takia kannata lääkkeitä syödä.
Mä sain rauhoittavia lääkäriltä varmuuden vuoksi, mutta en niitä sitten kuitenkaan ottanut. En ole oikein noihin lääkkeisiin koskaan osannut turvautua, itkin kyllä hillittömästi molemmilla kerroilla, mutta mitäpä siitä.
Kyllä siitä selviää. Nyt näistä tilanteista on kulunut kymmenen ja viisi vuotta, kun olin ihan lähiomaisen hautajaisissa.
Minulle olisi tarjottu lääkkeitä myös omaiseni kuolinpäivänä, mutta kieltäydyin niistä ehdottomasti silloin ja minulle henkilökohtaisesti jälkikäteen ajatellen se oli silloin oikea ratkaisu.
Rakkaani haudattiin muutana kk sitten. Tärisin aivan tolkuttomasti arkun äärellä. Ei auttanut pamit ei mikään, lääkkeet joita sain ahdistukseen siihen tilanteeseen.
En edes pystynyt muistokirjoitusta lukemaan kun ei kädessä pysynyt mikään.
Onneksi oli tukijoita. He sanoivat ettei se kuule haittaa vaikka en pystynyt arkun äärellä "toimimaan" ja lukemaan rakkaalleni kirjoitettua muistokirjoitusta.
Hautajaiset on paikka missä omat tunteet saa tulla valtoimenaan esille. Ei siinä ole hävettävää.
Minä en tarvinnut mitään lääkkeitä. Kova paikka se oli ja koville se otti. En halunnut mitään lääkkeitä. Jaksoin silti kaiken joten kuten...voimia se kysyi ja hautajaisten jälkeinen päivä oli kuin tyhjää täynnä...sitä vaan piti koota itsensä ja jaksaa...
Voimia Sinulle !
Lääkäriltä saat varmasti tarvittaessa rauhoittavia, jos vaan tunnet siihen tarvetta.
Minukin mielestä ei pidä tapuja suruunsa syödä, suru on kohdattava silloin kun se on edessä, eikä siirtää...Vaikeampaa on myöhemmin, koska asiat kasauntuvat ja pahaolo eikun syvemmälle siirtyy. Tiedän miten vaikeaa on menettää läheinen, olen itse kokenut saman muutama vuosi sitten mieheni nukkui pois, tuntui niin tyhjälle, kaikesta pääsee yli, aika parantaa haavat ja ilman pillereitä, onneksi oli tukijoita ja ystäviä, joiden kanssa sain jakaa surun, kyllä siitä selviää, hautajaisissa saa itkeä/näyttää tunteensa, kyllä jokainen siellä ymmärtää tilanteesi...
Elämä voittaa, jaksamista
Itselläni perheenjäseneni hautajaiset menivät muutama vuosi sitten aivan ok, koska olin elänyt pelkästään hänen kuolemaansa pohdiskellen jo sen kolme viikkoa hyvin tiiviisti yhdessä muun perheeni kanssa. Olin asian vuoksi sairaslomalla ja siis päivien sisältö oli pelkästään ja vain pelkästään tämän asian käsittelyä koko perheen kesken.
Ystävillä ja tutuilla oli hautajaisissa paljon enemmän itkua, koska he tulivat tilanteeseen melkeinpä normaaliarjen keskeltä, kun taas minä ( muu perheeni) oli elänyt pelkästään tätä asiaa 24/7. Ei siis mitään "normaalielämää" ja kosketustakaan normaaliarjen velvoitteisiin.
Olin käynyt kuolleen läheiseni tätä ennen jo kahteen kertaan silittelemässä, halaamassa, hyvästelemässä. Eli hautajaispäivänä arkun vieressä seisominen ei ollut sitä, että tuntisin nyt ensimmäistä kertaa, että läheiseni ruumis on nyt tuossa ihan vieressäni vain arkun kannen erottamana. Kun taas voin kuvitella, että ihmiselle, joka tuntee ensimmäistä kertaa tämän hänen tuttunsa/läheisensä ruumiin olevan nyt tuossa aivan vieressään, voi tuo tilanne saada todella paljon tunteita valloilleen.
Päälimmäisenä on omaan mieleeni jäänyt tuosta siunaustilaisuudesta se, miten ihan uskomattoman kirkas helmikuun kevätaurinko alkoi keskenkaiken yhtäkkiä tulvia kappelin seinänkokoisesta ikkunasta sisään ja silmiin niin, etten enää sen jälkeen arkun äärellä käyviä hyvästelijöitä erottanut laisinkaan, kun häikäisi niin kovasti.
Siinä istuin suoraan lämpimässä auringonsäteessä silmät raollaan muun maailman hiljentyessä ympäriltä, ja mietin, että tuntuupa ihanalta.
Ja niin varmasti siitä siskostanikin.