Kylläpä on niin tuttua tämä teksti :))))

Uppis kirjoitti:

Kylläpä on niin tuttua tämä teksti... niin tuttua..


Olipa kerran kaveri jonka nimi oli sanotaan nyt vaikka Reijo.
Ja hän
tapaili Martta-nimistä tyttöä. Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja
heillä oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos
syömään, Martta suostui ja taas heillä oli tosi kivaa. He jatkoivat
toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät
enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten, eräänä iltana kun he
olivat ajamassa kotiin, Martan mieleen juolahti eräs ajatus, ja sen
enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen:

"Oletko tullut ajatelleeksi
että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme
tavata toisiamme?"

Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta.

Hän ajattelee: Vaivaakohan häntä se mitä sanoin...? Ehkä suhteemme on
hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee että
yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin jota hän ei tahdo... tai ei
ole valmis...

Ja Reijo ajattelee: Voi juku, kuusi kuukautta.

Martta ajttelee: Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista
suhdetta. Joskus toivon että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin
että olisi aikaa ajatella haluanko todellakin suhteemme kehittyvän
siihen suuntaan että meistä tulee koko ajan läheisempiä...tarkoitan,
mihin me oikein ollaan menossa? Aiotaanko me vaan jatkaa toistemme
tapaamista tällä tasolla ? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia?
Koko elämä yhdessä? Olenko valmis senlaatuiseen sitoutumiseen?
Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?

Reijo ajattelee: Kuusi kuukautta, hmmm, se tarkoittaa siis... joo,
helmikuussa alettiin tapaileen eli heti sen jälkeen kun auto tuli
korjaamosta, joo eli se tarkoittaa sitä... Voi pahus, öljyt pitää taas
vaihtaa!

Martta ajattelee: Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta.
Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin... ehkä hän haluaakin enemmän
suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista... ehkä hän on
vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta...
Niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista
tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi.

Reijo ajattelee: Pitää tutkituttaa voimansiirto vielä uudestaan,
väliäkö sillä on mitä ne tyypit sanoo, ohjaus ei vieläkään ole
kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa,
mitä hiton kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee
kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia...

Martta ajattelee: No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttä häntä siitä.
Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet
käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma
tunteistani.

Reijo ajattelee: Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden
takuu... valopäät!

Martta ajattelee: Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria
valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä,
jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta...
Ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia.

Reijo ajattelee: Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut
ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä.

"Reijo?" Martta sanoo.

"Mitä?" Reijo sanoo säikähtäneenä.

"Ole kiltti, äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla," Martta sanoo ja
kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, "ehkä minun ei olisi koskaan
pitänyt... voi luoja, tunnen itseni niin..."

"Mitä?" Reijo kysyy.

"Minä olen ihan hullu," Martta nyyhkyttää, "tarkoitan, tiedän ettei ole
mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta."

"Ei ole hevosta...?" Reijo sanoo.

"Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?" Martta sanoo.

"No et," sanoo Reijo iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata
kysymykseen, jonka ymmärtää.

"Se on vaan... siis... tarkoitan että minä tarvitsen lisää aikaa,"
Martta sanoo.

(Seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Reijo, ajatellen niin nopeasti
kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy
omasta mielestään sopivaan vastaukseen.)

"Niin," hän sanoo.

Martta, syvästi liikuttuneena koskettaa hänen kättään. "Voi Reijo,
oletko todellakin sitä mieltä?"

"Mitä mieltä?" Reijo kysyy.

"Sitä mieltä ajasta," Martta sanoo.

"Ai siitä, joo," Reijo sanoo.

Martta kääntää katseensa kohti Reijoa ja tuijottaa syvälle hänen
silmiinsä, ja Reijo tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä mitä
Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia...

Vihdoin Martta puhuu. "Kiitos Reijo," hän sanoo.

"Kiitos itsellesi," Reijo vastaa.

Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu
sielu ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti.

Reijo puolestaan menee
kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television
ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan.

Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui
jotain
enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään
joten parempi olla ajattelematta sitä.

Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä
kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaset kuusi tuntia. Kaikki
tuskalliset yksityiskohdat, analysoidaan mitä minä sanoin ja mitä
hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja
uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon,
kuukausia... Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he
eivät myöskään kyllästy aiheeseen.

Reijo puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa joka
myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy:
"Veikko, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen...?"

Ja tässä on se miesten ja naisten välinen "pieni" ero!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä