katselin miettien sisällysluetteloa, jossa on monenmoista otsikkoa, mutta en vain löytänyt SITÄ otsaketta, jonka alle oma pohdintani olisi sopinut kirjoittaa... paikkaa missä pohtia ihmisenä olemista, kysellä ja jakaa ajatuksia elämästä kaikkine koukeroineen ja kokemuksineen...olenko AINOA joka tuntee olevansa eksyksissä näillä sivuilla?
Jäin miettimään, kuvaako tämäkin aikamme henkeä...tämä outo esineellistäminen ja irrallisuus tunteista? Ihminen voi täällä paljastaa karkeimmat fantasiansa ja mielikuvissaan repiä ja raiskata, kirjoituksissaan pilkata, haukkua, polkea lokaan...mutta voiko hän puhua hiljaa ja kauniisti niistä tärkeimmistä, herkimmistä asioista, joita sisimpäämme on kätketty? Puhua tulematta pilkatuksi, tallatuksi, liatuksikin.
Kun luen kirjoitelmia täällä, tuntuu kuin ihmiskunta olisi vain vaeltava joukko kaikenkirjavia sukupuolielimiä ja kaikki tunne-elämä olisi vain fyysistä kihelmöintiä ja hetken hurmaa, "lyhyttavaraa". Se tuntuu surulliselta.
Sivukaupalla tekstiä iskemistekniikoista, asennoista, apuvälineistä, halujen epätoivoisen tuntuisesta aktivoinnista tilanteessa, kun mikään ei tunnu enää miltään, kun kaiken on oltava yhä rajumpaa ja raaempaa tuntuakseen edes joltakin, kun ihminen kaiken koettuaan on mieleltään väsynyt ja eksyksissä...sitäkö elämän on tarkoitus olla? Eikö mitään muuta, mitään enempää?
Kuitenkin sielu kutsuu sielua, sydän kaipaa sydäntä, me toivomme salaa enemmän, kauniimpaa, ehjempää..jotakin arvokasta ja pysyvää...emmekö toivokin?
Minä toivon.
Jokainen otsake on varmasti tärkeä jollekin ja auttaa jotakuta purkamaan paineitaan ja impulssejaan. Silti: eikö edes pientä tilaa ihmisyydelle ja kauniille yhteisille asioille?
Jäin miettimään, kuvaako tämäkin aikamme henkeä...tämä outo esineellistäminen ja irrallisuus tunteista? Ihminen voi täällä paljastaa karkeimmat fantasiansa ja mielikuvissaan repiä ja raiskata, kirjoituksissaan pilkata, haukkua, polkea lokaan...mutta voiko hän puhua hiljaa ja kauniisti niistä tärkeimmistä, herkimmistä asioista, joita sisimpäämme on kätketty? Puhua tulematta pilkatuksi, tallatuksi, liatuksikin.
Kun luen kirjoitelmia täällä, tuntuu kuin ihmiskunta olisi vain vaeltava joukko kaikenkirjavia sukupuolielimiä ja kaikki tunne-elämä olisi vain fyysistä kihelmöintiä ja hetken hurmaa, "lyhyttavaraa". Se tuntuu surulliselta.
Sivukaupalla tekstiä iskemistekniikoista, asennoista, apuvälineistä, halujen epätoivoisen tuntuisesta aktivoinnista tilanteessa, kun mikään ei tunnu enää miltään, kun kaiken on oltava yhä rajumpaa ja raaempaa tuntuakseen edes joltakin, kun ihminen kaiken koettuaan on mieleltään väsynyt ja eksyksissä...sitäkö elämän on tarkoitus olla? Eikö mitään muuta, mitään enempää?
Kuitenkin sielu kutsuu sielua, sydän kaipaa sydäntä, me toivomme salaa enemmän, kauniimpaa, ehjempää..jotakin arvokasta ja pysyvää...emmekö toivokin?
Minä toivon.
Jokainen otsake on varmasti tärkeä jollekin ja auttaa jotakuta purkamaan paineitaan ja impulssejaan. Silti: eikö edes pientä tilaa ihmisyydelle ja kauniille yhteisille asioille?
Vastaukset 4
Vanhimmat
TURPA KII.
Hyvää huomenta.
Et toki ole ainoa, joka kerta toisensa jälkeen pettyy, kun toivoo löytävänsä keskustelua keskustelufoorumeilta. Ajan henki - inhimillisyys ja tunteellisuus eivät tosiaankaan ole nykyaikaa - valitettavasti. Nykyikaa kuvaa oivasti tuo saamasi "turpa kii" -vastine. Riehuminen ja loukkaaminen ja toisen halveksunta ovat tätä päivää. Kokemukseni mukaan virtuaalimaailmassa tilanne kärjistyy; täällä voi heittää mitä tahansa törkeyksiä ilman pelkoa joutua vastuuseen sanoistaan.
Nyt elämme suorittajien aikakautta, jossa filosofoinnille ei ole sijaa. Tunteet on varminta tukahduttaa tai kanavoida toiminnaksi, sillä tunteilija sysätään syrjään ja ajattelija jää junasta. Kyynärpäätaktiikka on ainoa toimiva taktiikka tänään ja on itsensä pettämistä uskotella itselleen, että kävellen ehtisi koskaan perille ajoissa.
Ei. Elämän tarkoitus ei ole olla yhä raaempaa ja rajumpaa ja... Monet sen myös tiedostavat, mutta pelko estää heitä vaihtamasta kaistaa. Yksinäisyyden pelko. On turvallisen tuntuista kiittää suuren joukon mukana kohti ennenaikaista loppuaan; itsemurhaa, burnouttia, alkoholismia, infarktia. Kuka uskaltaa ohjata dollarihymynsä ohituskaistan sijaan kiemuraiselle soratielle, jossa on aikaa katsella maisemaa ja tuntea elämän läheisyys?
Tieto tuskaa lisää. Melkoisella varmuudella tähänkin viestiin tulee vastineeksi jonkinasteinen tuskanpurkaus: tekee kipeää tunnistaa itsensä yhdeksi niistä häviäjistä, jotka hukkaavat elämänsä hyödyttömään suorittamiseen.
Olet rohkea "Yksinäisen hetken nainen", kun uskallat tunnustaa tuntevasi muutakin kuin kilpailuviettiä tai ahneutta. Sellainen ei ole trendikästä, mutta maailma tarvitsee myös toisinajattelijoita.
Tervetuloa kerhoon! :)
Tosiaankaan pyhimyksille tarkoitettua osastoa ei täällä ole mutta varmasti löytyy muitakin ajattelevia ihmisiä, jopa tältä keskustelupalstalta mutta kuten oikeassakin elämässä äänekkäämmät ja typerämmät huomataan.
Ja täällähän ei ole pakko kokoaikaa olla oma itsensä vaan voi vaihtaa roolia ja purkaa tunteita parhaaksi näkemällään tavalla, sinänsä harmi ettei aina voi tietää kuinka tosissaan kirjoitukset voi ottaa varsinkaan kun jollakin on vakiintunut nimimerkki ja joku voi "lainata" sitä ja yrittää tahallaan häiritä järkevää keskustelua.
ihminen kohtaa ihmisen aivan liian harvoin.