Tuolla alla joku kertoi että [kaikki] uskovaiset ovat oman uskontonsa uhreja.
Toisaalta tiedän, että on olemassa oikeasti eri uskontojen uhreja.
Mitä siis mielestäsi onnellinen ja tasapainoinen uskova menettää - missä mielessä hän on "uhri", ressukka? Ja mitä ei-uskova "voittaa", tai mistä "uhrautumisesta" hän "pelastuu"?
Vai pitäisikö uskonnon uhri määritellä jotenkin muuten - omasta mielestäni se on toisia ihmisiä sokeasti seuraava ihminen, joka sitten pettyy toisiin ihmisiin - tai joka yleisemmin joutuu ihmisjoukon henkisen ja uskonnollisen väkivallan (fyysisen ja henkisen) kohteeksi.
Toisaalta tiedän, että on olemassa oikeasti eri uskontojen uhreja.
Mitä siis mielestäsi onnellinen ja tasapainoinen uskova menettää - missä mielessä hän on "uhri", ressukka? Ja mitä ei-uskova "voittaa", tai mistä "uhrautumisesta" hän "pelastuu"?
Vai pitäisikö uskonnon uhri määritellä jotenkin muuten - omasta mielestäni se on toisia ihmisiä sokeasti seuraava ihminen, joka sitten pettyy toisiin ihmisiin - tai joka yleisemmin joutuu ihmisjoukon henkisen ja uskonnollisen väkivallan (fyysisen ja henkisen) kohteeksi.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen mielestäni onnellinen ja tasapainoinen uskovainen. 99,5% uskovaisista eivät taas mielestäni ole. Se ettei enää kykene itsenäiseen ajatteluun ja ei pysty kyseenalaistamaan mitään uskontoonsa liittyvään, on säälittävää. Raamattu on melkein kokonaan proosaa jossa ei ole välillä totuuden häivääkään ja kuitenkin jotkut perustavat elämänarvonsa siihen. Piti perustaa oma lahko, koska muut on 300 vuotta ajastaan jäljessä.
olet saanut valtuuden ja kyvyn tuomita raamattua ja sita mika siina on totta ja mika ei?
Stanislav Lem mallaili kirjassaan "Futurologien kongressi" tulevaisuuden maailmaa, jossa asiat olivat todella huonosti, niin huonosti että asioiden oikeaa laitaa ei voitu paljastaa. Ratkaisuna olivat kemikaalit, joka paikkaan levitettävät hallusinogeenit jotka saivat ihmiset kuvittelemaan elävänsä hyvinkin mukavaa elämää.
Systeemin ylläpitoa varten oli tietysti harvojen valittujen joukko, joilla oli käytössä vastamyrkkyä. Sen vaikutuksen alaisena saattoi esimerkiksi nähdä ihmisten työmatkallaan juoksevan pitkin katuja kädet ojossa kuviteltua rattia käännellen.
Jospa se joku tuolla alla mietiskeli tämän suuntaisia.
_Ja voin suositella sitä kaikille.
Itse koin sen puhuttelevana juuri sellaiselle nyky-yhteiskunnalle, joka elää ihmisen itseriittoisuuden harhassa... jännää
itseriittoisuuden harha? Nimittäin, jos Lemin kirja puhuttelee uskovaisia, niin todettakoon, että Stanislaw Lem, kuten Mark Twain ja monet muut kirjailivat ovat ateisteja. Ehkä meillä jokaisella siis olisi toisillemme jotain sanottavaa, mutta siinä mielessä ainakin elämme harhoissa, että kuvittelemme toisten ihmisten olevan jotain aivan muutakuin he tosiasiassa ovat. He eivät ole petoja, eivät sen enempää Saatanan tai Jumalan vallassa, vaan he ovat ihmisiä. Siitä emme voi olla mitenkään varmoja, että kuinka syvällä omissa harhakuvitelmissaan he elävät. Jotkut ihmiset ehkä elävät tuollaisessa maailmassa, josta Lem kertoo ja pääpainohan on silloin nimenomaan ihmisen henkilökohtaisella uskolla. Jos ihminen uskoo (kuvittelee) olevansa onnellinen, miksi riistää se usko (kuvitelma) pois?
...toisiltaan tuntuvat tällä palstalla yrittävän tosiaan yhtä paljon niin ateistit uskovilta kuin uskovat ateisteiltakin.
Eiköhän se toisen kunnioittaminen mistä tahansa lähtökohdasta lähtien ole edellytys, että voisi tulla toisen kanssa toimeen eri uskosta huolimatta. Näkisin, että ainakin kristityn velvollisuus on pyrkiä kehittymään ihmisenä siinä, että hyväksyy sen, että muitakin ihmisiä on yhteiskunnassa siitä huolimatta että pitää oman uskonsa. Käsittääkseni Raamatun mukainen kristinusko ei kehota tappamaan toisia ei-uskovia (ks. UT), vaan päin vastoin, kärsimään pahaa toisilta ja antamaan anteeksi, jos heitä loukataan.
Useat muut uskonnot eivät taas tee näin, vaan ne kehottavat "antamaan takaisin" ja "vahvempi jyrää" jne.
Isaac Asimovin kirjoista pidän myös, hyvä kirja on hyvä kirja - uskoi sen kirjoittaja mihin tahansa. Minua puhutteli kovasti asimovin Robotti-sarjan (ja Säätiö -sarjan) loppu, jossa kaikki nivoutui yhteen. Hari Seldon kuoli ja that's it. Minulle se kuvasi ateistin maailman kuvan eroa suhteessa omaani. Siinä, missä yksilöateistin elämä loppuu - omani vasta alkaa. Ja se antaa minulle iloa elää jo tätä elämää.
Ehkäpä kuitenkin eri asioihin uskovatkin voivat toisilleen kertoa niistä asioista, mitkä heille ovat "hyvää" ja niistä voi oppia toisiltaan. Kristityillä ainakin tulisi olla uskoa, toivoa ja rakkautta toisia kohtaan - jolla voi aina rakentaa myös yhteiskuntaa, jos ei rupea lahkoutumaan tai "lajiutumaan" :-)
Lienet oikeassa tuossa kuvitelman riistämisjutussa. Hankalia juttuja nämä on sillä löytyy sellaisiakin kuvitelmia, jotka kaiken järjen mukaan olisi syytäkin riistää. Keinot tietysti ovat olennaisia ja se toisen kunnioittaminen ei liene hullumpi strategia.
Nyt kun scifi kirjallisuudesta tuli puhetta niin mainittakoon että nuorempana tuli luetuksi nuo mainitsemasi ja monia muitakin. Lem oli mielestäni ykkönen ehdottomasti. Pitkän tauon jälkeen olen taas silmäillyt kirjaston hyllyjä ja tuli luetuksi tuo säätiösarjan uusin. Sinänsä kiinnostava mutta vanhaa tuttua. Hyvänä uutuutena löysin Sheri Tepperin kirjoittaman "Portti naisten maahan", naisen kirjoittama kirja joka erityisesti miesten olisi syytä lukea.
Voi olla, että uskoontullut ihminen on itse tyytyväinen elämäänsä, ja se sopii hänelle. Uskoontulohan ei kuulu muille. MUTTA tuossa tapauksessa mahdollisesti lapset, ja joissain tapauksissa ei-uskova puoliso voivat olla uskonnonuhreja. Hehän eivät välttämättä ole vapaaehtoisesti tekemisissä hihhuloinnin kanssa.
aikoinaan vanhoillislestadiolainen vai esikoislestadiolainen?
ollut!
viitsi taas valehdella.
Tiukka usko on vain itsensä kieltämistä, pelkoa ja yhteenkuuluvuuden tarvetta.
Usein usko syntyy vaikeissa tilanteissa, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Tällöin ajatellaan, että on suurempi voima joka auttaa. --> seuraa ryhmän tukea, ja rukoilua, jolla on suggestiivinen voima, joka kuitenkin lähtee ihmisestä itsestä. No, hölmö ihminen kuitenkin ajattelee, että jumala auttoi, vaikka syy oli ryhmän tuessa itsensä terapioinnissa.
Kova uskovaisuus vaikkapa nyt k-uskon jumalaan vie ihmisen sisäisen luottamuksen pois ihmisestä itsestä johonkin näkymättömään voimaaan. Se valitettavan usein johtaa riippuvuuteen uskonnollisista yhteisöistä ja luottamuspulaan itseään kohtaan. Sama efekti on muissa uskonnon kaltaisissa dogmaattisissa liikkeissä kuten astrologiassa, jossa niin ikään luotetaan jonkin muun kuin itsen ohjaamiseen.
Mitä tulee Raamattuun, niin se on ihmisten kirjoittama teos, joka on saanut muotonsa vasta satoja vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen. Silloin sen kasaamiseen ja määrittelyyn vaikuttivat vallassa olevan ahneen kirkkoväen itsekkäät motiivit. Myös Paavali oli täysi ihminen ja omien mielipiteidendä pohjalta määritteli naisen asemaa yms. Lähtökohdat olivat siis ajan hengessä ei Jumalassa. Raamattu on vain pieniltä osin historiallinen teos, sillä sen totuusarvon on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi Koraani on kerätty HETI Muhammedin kuoleman jälkeen, ja sen toimitustyö oli HYVIN tarkkaa. Siksi Koraani on luotettavampi lähteenä kuin Raamattu. Mutta huomatkaa, että ihmetekojahan yms. ei voi siltikään todistaa (tai jumalan puheita).
Siksi toisekseen vaikka uskoisikin, se ei tarkoita sitä, että pitäisi sokeasti luottaa ja unohtaa se mitä ympärillä tapahtuu. Humanistin mukainen avoin kriittisyys ja autonominen asenne on erinomainen ihmisyyden kehittämisen lähtökohta. Tällöin ihminen etsii totuutta jatkuvasti ja suhtautuu kriittisen tutkivasti asenteisiin ja uskoihin, sekä myös tietoon. Sitä suosittelen kaikille. Myös uskovat voisivat oikeasti tutustua luonnontieteen saavutuksiin, sillä evoluution tutkiminen on nykyään aivan toista kuin Darwinin aikoina. Enkä nyt tarkoita netistä löytyvää hukkainformaatiota, vaan oikeasti menette yliopiston kirjastoon ja haalitte tietoa. Suosittelen myös uskontotieteitä ja kulttuuriantropologiaa, vaikka avoimessa yliopistossa - kyllä maailmankuva avartuu. Ja jos ajattelette, että minulla on uskoni, en muuta tarvitse, niin hyvä. Sittenhän uskoasi ei horjuta vaikka hankkisitkin lisätietoa, mutta se saattaa kentien muuttaa hieman käsityksiäsi laajemmiksi.
Esim. uskontopsykologia on tutkinut rukouksen näennäistä voimaa, ja siitäkin löydätte tietoa kirjastoista (yliopistojen). Eli terve agnostismi vie pitkälle, puolin ja toisin lapsukaiset...
Ja vielä, jos olette saanut uskonne yhteisön kautta lapsesta lähtien, niin asiahan on sillä selvä. Lasta on niin helppo manipuloida että hänessä usko muuttuu 'tiedoksi'. Kts. esim. lestadiolaiset...Sama toimii myös juutalaisessa kasvatuksessa ja islamissa. Ja tietysti missä tahansa perheessä, joka uskoo lujasti. Asenteet näkyvät kasvatuksessa, joskus tiedostamattakin. Jos olet siis elänyt tällaisessa perheessä, niin mieti onko usko omaasi vai muiden ihmisten luomaa.
Uskontojen synnystä on antanut hienon teorian myös materialistinen filosofia, suosittelen tutustumaan ihan itsensä kehittämisen kannalta. Kyllä se kriittisyys sopii ihmiselle vaikka uskossa olisikin.
Todettakoon vielä loppuun että k-usko on instituutio, kuten monet muutkin uskonnot. Kirkko, papit yms. on rekvisiittaa, oikean uskon kai löytää sisältään. MUTTA se vaatii etsimistä, tutkimista ja suhtautumista KAIKKEEN tietoon ja uskoihin täysin avoimesti. Ja edelleen, itse olen jonkinlainen sekoitus jumalatonta buddhismia, hienoisesti k-uskoon liittyvää Jumalallisuutta ja jonkin verran ateistista agnostikkoa. En missään nimessä lähde kieltämään niinkin selviä asioita kuin evoluutiota tai universumin ikää (joka on vähintää 5 miljardia vuotta, lisääkin voi olla), mutta voin silti pitää yliluonnollisia aspekteja ja erityisesti ihmisen sisäisi mahdollisuuksia niillä alueilla mahdollisena.
No ..kele. Tuohon ei minullakaan ole mitään lisättävää.
Näinhän se.
Noin yleisestihän uskonnon uhreja ovat ne, jotka joutuvat joko perheessään tai sitten omassa seurakunnassaan tilanteeseen, jossa itseasiassa uhri uskoo toisella tavalla kuin muut. Seuraukset voivat olla hyvin rajuja ja kylmiä. Esimerkiksi tiukasti uskonnollisessa perheessä, jos lapsi menee väläyttämään olevansa ateisti, voi remmi viuhua tai kellarin ovi pamahtaa lopullisesti takana kiinni. Kuolonuhreja onneksi tulee harvemmin, muttei sekään varmasti mitenkään ihmeellistä ole. Eli perheen isä elää Totuudessa ja lapset ovat Saatanan vallassa. Lapsilta ei kysytä mitään ja tässä uhriutus. Samoin, jos ihminen eroaa Jehovan todistajista, niin painostus voi olla melkoista. Eronnut ihmisen mielenterveys voi olla vaakalaudalla, kun hänelle jankutetaan päivästä toiseen, että Helvetti kutsuu. Itsetunto jyrätään siis molemmissa tapauksissa, eikä 'itselle' anneta minkäänlaista arvoa. Kaikki arvo Jumalalle ja yhteisöille.
Väite, että jokainen ihminen on oman uskontonsa uhri joudutaan siis aloittamaan lähinnä siitä, mitä tarkoittaa uskonto. Kun puhutaan uskonnosta, tulee väjäämättä mieleen organisoituneet uskonnot eli jokin yhteisö, joka jakaa uskon. Ei puhuta siis henkilökohtaisesta uskosta, jossa ihminen olisi täysin riippumaton ja itsenäinen. Toisaalta tällaisia ihmisiä aika usein uskonnollisissa piireissä taidetaan pitää jossain määrin itsekeskeisinä, egoisteina. Tällainen itseensä luottava ihminen ei oikeastaan voi olla mikään suuren uskonnon seuraaja. Kristinuskon seuraaja ei sen takia, että evankelointikäsky on annettu ja seurakunnalla on suurehko merkitys. Kaupan päälle vielä pitää luottaa Jumalaan, ei itseen. Näin olleen, suurten uskontojen seuraajat ovat pikemmin kahlittuina oman uskontonsa dogmeihin. Tämä kahlitsee yhtälailla silloin myös hindulaiset, buddhalaiset, eikä ainoastaan kristittyjä ja muslimeja. Näiden mukaan on vaikea antaa kiitosta ihmiselle, koska kiitos kuuluu Jumalalle tai sillä kiitoksella ei ole merkitystä. Lisäksi nämä uskonnot Totuudellisuudessaan kahlitsevat ajattelemaan vain ja ainoastaan tietyllä tavalla. On toki niitä, jotka tietoisesti pyrkivät ja haluavat tutustua erilaisiin ihmisiin, eri uskontoihin, mutta pitävät hyvin erillään oman uskonsa ja muiden uskon. Tähän kastiin kuuluvat nykyään mm. katoliset jesuiitat, jotka tekevät hyvää työtä toisinkuin 'kerhon' alkuaikoina, jolloin miekka ja suu puhui enemmän kuin sydän ja järki.
Jottei tästä tule liian uskontoihin keskittyvä, sanon vielä niin, että tavallaan omaan uskoonsa ovat kahlittuina myös ateistit ja vaikka zeniläiset. Heillä on omat henkilökohtaiset dogminsa, zeniläisyydellä tietysti ihan kirjoitetussa muodossa vielä. Siitä huolimatta heitä ei kukaan kiellä etsimästä, heitä ei mikään oppi ja seurakunta kahlitse. He voivat olla uskossaan vapaita ja elää, korkeintaan uhriuttaa itsensä. Toisaalta kuulun esimerkiksi itse niihin entisiin kristittyihin ja ateisteihin, joka on kokenut painostusta ja painetta uskovaisilta tahoilta. Ateisteilta en kristittynä ole joutunut vastaanottamaan outoa käytöstä ja haukkumanimiä, mutta toki olen törmännyt niihin, jotka ovat pitäneet minua enemmän agnostikkona tai jopa piilokristittynä. Tärkeintä kaikesta huolimatta lienee se, että tietää itse, mitä on.
kristinuskon tulkinnastasi:
Luottaminen Jumalaan on luottamista myös siihen sen jälkeen, että pärjää myös vaikeissa tilanteissa. (se on ns. uskoa)
On totta että useat näennäiskristilliset lahkot pitävät itsenäisiä kristittyjä egoisteina. Raamatussa kuitenkin Paavalikin toteaa että "monessa me kaikki erehdymme" ja kehottaa tutkimaan kaiken, pitämään hyvän. Ja korostetaan sitä, että kukaan ei voi sanoa olevansa itsessään viisas - jolloin toisenkin mielipiteelle tulisi jäädä sijaa...
Seurakunnan merkitys tulee ehkä siinä, että siellä voi myös oppia tulemaan toimeen toisten kanssa ja huomaa myös omia huonoja(kin) ja hyviä(kin) puoliaan. Ihmistuntemus lisääntyy, kun on perusolettamukseltaan rakentavissa suhteissa toisiin ihmisiin. Mutta jos mä olenkin ymmärtänyt tämän aivan väärin...
En löytänyt omasta tekstistäni kristinuskon tulkintaa. Lähinnä yritin analysoida, missä kristinusko kompastuu. Yhtälailla samoja ongelmia on myös muiden uskontojen seuraajilla ja jopa niillä, joilla on vain oma henkilökohtainen uskonsa seurattavana, sikälimikäli tuntevat kuuluvansa johonkin ryhmään. Jokainen uskoo joka tapauksessa omalla tavallaan, eikä taida helpolla löytyä esimerkiksi aivan samalla tavalla uskovaa kristittyä. Itse en ole toistaiseksi ainakaan tavannut ainoatakaan samalla tavalla uskovaa ateistia...
Erittelin myös ne ihmiset, joita oikeasti kiinnostavat toiset ihmiset. Yleisesti ottaen uskonnot eivät jätä sille hirveästi mahdollisuuksia, koska esimerkiksi kristinuskon päällimmäinen sanoma kristitylle on: levitä ilosanomaa, rakasta lähimmäistä jne... Nämä kristityille annetut käskyt (tai kehoitukset) saavat maailmalla pahaa aikaan ja kovin harvat levittävät ilosanomaa niin, että haluaisivat oppia tuntemaan paremmin ne ihmiset, joille tätä sanomaa levittävät. Eli mielipidettä ei kysytä, koska oma missio on tärkeämpi. Tämä tietysti saa puolestaa ne hyvin seurakuntahenkiset ja uskossaan kiinniolevat vaikuttamaan itsekeskeisiltä, egoisteilta, jos sitten taas näiden uskovaisten mielestä ne uskovaiset ovat egoisteja, jotka antavat painoa itselle, itsensä kehittämiselle ja jopa kenties muihin uskontoihin tutustumiselle. Uskontojen sisällä on rakennettuna monia vaaroja uskovaisille: mitä, jos et toimikaan niinkuin Jumala toivoisi sinun toivovan... mitä, jos et uskokaan tarpeeksi... mitä, jos... mitä, jos... nämä kysymykset (vailla vastausta) pistävät ihmiset usein toimimaan melko ajattelemattomasti, reagoiden vallitsevaan vaaraan. Mikä se reaktio on ja mitä se tekee uskolle?
Mitä tulee seurakuntaan, niin toki siellä voi oppia tutustumaan toisiin ihmisiin, mutta epäilen, ettei siellä kovin syvälliseen tutustumiseen päästä. Onhan niitä ihmisiä, jotka todella haluavat paneutua ja tietää salaisimmat asiat myös, mutta en ole kyllä tavannut eläessäni ketään muuta sellaista kuin itseni. Enkä liiku seurakunnissa. Itsetuntemus luullakseni paranee huomattavasti paremmin, jos keskittyy ensisijaisesti omiin lähimmäisiinsä. Sitä voi yllättyä monesti, mitä on kaikista rakkaista ihmisistään kuvitellut. Minä olen ollut omalle suvulleni kristitty koko ateistiaikani. Kukaan ei ole varmasti moista ajatusta edes harkinnut, etten uskoisi, koska olen käynyt kirkossa yms. Nyt sen sitten olen valitettavasti huomannut, kun olen avannut 'suuni', mitä siitä seuraa. Menetin yhteyden osaan suvustani ja aiemmin menetin perintöriitojen takia (joihin jouduin sivullisena mukaan) toisen osan. Tätä se teettää, harras uskovaisuus. Kun vihdoin alkaa tuntea edes omia lähimmäisiään, ei pidä valikoida kovin tarkasti piirejä, keihin haluaa tutustua ja keihin ei. Tietysti tutustumisessa voi pitää järjen mukana, mutta ihmisiä me olemme kaikki: mustat, valkoiset, keltaiset, ruskeat, kristityt, buddhalaiset, taolaiset, köyhät ja rikkaat, konservatiivit, sosialistit, narkomaanit, nikotinistit, peliriippuvaiset, 11-vuotiaat ja 84-vuotiaat. Ei sen kummempaa omasta mielestäni. Jos haluaa jotain tietää ihmisistä ja ihmisyydestä, pitää olla avoin ja koettaa tutustua.