Mauno Koivisto – hieman mystinen

Tänään puolen päivän maissa tuolla keskustan saitilla (politiikka > keskusta) joku kehotti minua tekemään tutkielman Paavo Lipposesta. Vastasin hänelle näin:

Ei ole vielä sen aika!
Kirjoittanut: JormaKKorhonen 9.2.2006 klo 12.02


   Ei Paavo ole vielä viimeistä sanaansa sanonut eikä viimeistä tekoaan tehnyt politiikan saralla. Jos tuossa iässä olevasta Paasikivestä joku olisi kirjoittanut elämäkerran, ei siitä kovin paksua kirjaa olisi tullut. Ja ensimmäistä presidenttikauttaan Kekkonenkin juuri tuossa iässä päätteli, ja vielä oli lähes 20 vuotta virassa sen jälkeen.

Mutta Mauno Koivistosta aion kirjoittaa vielä tänään, kunhan ensin käyn jumpassa ja lounaalla ja hoitelen muutaman muun pikkupuuhan. Aineistoa on jo valmiina tuossa pöydän kulmalla ja vähän koneellakin. Joten odotapa, niin saat minulta taas hyvää luettavaa!



Ja minulle vastattiin näin:

Mauno Koivisto - ajan tuhnu
Kirjoittanut: suomettajatar 9.2.2006 klo 13.10


   Kirjoita sitten Maunosta se, että syöksi Suomen lamaan kun väsäsi Holkerin hallituksen, jonne päästi komsomol Erkki Liikasen.

Mauno ei ymmärtänyt talousasioista mitään, kuten ei Erkkikään.

Liekö tuo Mauno mitään oikeastaan osannut. Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen ansioita koko Maunon poliittinen ura.


Siitäpä innostuin, ja paninkin toimeksi tuon puolittain leikilläni esittämäni aikomuksen. Osoittaakseni, että myös Mauno Koivistossa on miestä moneksi – ihan niin kuin oli Urho Kekkosessakin. Minun mielestäni Koivistolla ovat selvästi painavimpina hänen hyvät ja arvostettavat puolensa. Kekkosella ”jing ja jang” taisivat olla paremmin tasapainossa, ellei sitten vaaka kallistunut hieman toiselle puolelle kuin Koivistolla.

- - -

Meillä on ollut presidentteinä varsin erilaisia henkilöitä. Ennen presidenttiyttään urallaan varsin tasaisesti edenneinä enemmän pragmaatikkoina kuin teoreetikkoina tunnetuksi tulleita ovat ainakin Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Risto Ryti, Martti Ahtisaari ja ehkä nykyinenkin presidenttimme. Pragmaatikkoja olivat myös Pehr Evind Svinhufvud ja Gustav Mannerheim, joskaan heidän ei voida katsoa edenneen tasaisesti urallaan, sillä niin värikkäät elämänvaiheet heillä oli. K.J.Ståhlberg oli kai enemmän teoreetikko, korkeasti oppinut lakimies.

J.K.Paasikiveä, Urho Kekkosta ja Mauno Koivistoa on vaikea määrittää akselilla teoreetikko – pragmaatikko, sillä heissä on ollut vahvasti molempia puolia. He ovat pyrkineet näkemään tilanteen realistisena ja laatineet teorian tarvittavista menettelytavoista vasta sen jälkeen. Eli heillä käytäntö on kulkenut teorian edellä, kun monilla se usein kulkee toisinpäin. Ehkä noita kolmea tässä mielessä yhdenmukaistaa myös se, että he toimivat presidentteinä samat reunaehdot asettaneessa tilanteessa.

Ehkä noista kolmesta kuitenkin eniten teoriaankin nojautuva on Mauno Koivisto. ”Hänelle demokratia on elämäntapa”, todetaan hänen 80-vuotisjuhlakirjassaan. Koivisto on tarkkaan lukenut Bernsteininsa, ja usein tähän viittaakin. (Saksalainen kansantalousmies Eduard Bernstein (1850-1932), alkujaan sosialisti, arvosteli ankarasti Marxin oppeja ja kielsi hänen teorioittensa kulmakivet materialistisen historiankäsityksen ja arvoteorian. Häntä pidetään sosialidemokratian ”isänä”.)
Myös muut demokratian ja parlamentarismin toimivuutta kuvaavat teoriat ovat Koivistolle tuttuja ja poliittisia johtolankoja, joka kyllä on aina näkynyt hänen toiminnassaan.

Tarkastelen nyt tarkemmin vain Mauno Koivistoa, joka ainakin minulle on jotenkin hieman mystinen henkilö. Niin siitä huolimatta, että hän on kirjoittanut itsestään ja toiminnastaan kai enemmän kuin kukaan toinen presidenttimme, ja minäkin lienen lähes kaiken hänen kirjoittamansa lukenut.

Mauno Koiviston tausta, lapsuus ja nuoruus, oli hyvin poikkeuksellinen. Seitsemännen päivän adventistien uskonlahkoa puritaanisesti noudattanut leski-isä kasvatti kolme lastaan varsin tiukalla otteella. Maunon lapsuus oli varsin köyhä ja nykykatsannossa myös iloton. Kansakoulua pitemmälle ulottuvaan koulunkäyntiin Maunolla ei ollut vähäisimpiäkään mahdollisuuksia. Niinpä hän erkaantui lapsuuskodistaan niin pian ja niin pitkälle, kuin se tuona aikana ja niissä oloissa oli mahdollista.

Heti kansakoulun päätettyään Mauno meni töihin, teki erilaisia sekalaisia töitä, ja liittyi myös vapaaehtoiseen palokuntaan, jossa sai harrastaa mieluistaan toimintaa. Palokunnallahan oli paljon myös muuta toimintaa kuin varsinaista sammutusharjoittelua ja sammutuksiin osallistumista, mm. urheilua ja sivistysharrastuksia.

Mauno lähti hädin tuskin 18-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan, jossa taisteli kuulussa Lauri Törnin joukossa osallistuen monille vaativille ja vaarallisille kaukopartioretkille vihollisen selustassa.

Sodasta palattuaan Mauno työskenteli Turun satamassa, jossa sodanjälkeisenä aikana politikoitiin kiihkeästi, ja kommunistien ja sosialidemokraattien kesken oli kiivaita riitoja ja syntyi useita fyysiselle tasolle menneitä rettelöitä. Tuolloin Mauno kiinnostui politiikasta, ja asettui ilman muuta sosialidemokraattien puolelle. Pian hän oli jo merkittävä toimija mm. kommunistien toimeenpanemien laittomien lakkojen torjunnassa.

Maunon poikkeuksellisen suurta henkistä kapasiteettia – älykkyyttä, lahjakkuutta, tahdonlujuutta – kuvaa se, että alettuaan vakavissaan opiskelunsa työn ohella 23-vuotiaana vuonna 1946 hän oli kolme vuotta myöhemmin vuonna 1949 ylioppilas ja kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1956 filosofian tohtori, vasta 33-vuotiaana!

Sivuutan Mauno Koiviston pitkän ja merkittävän uran pankkimiehenä ja poliitikkona keskityn vain hänen muutamaan piirteeseensä ihmisenä ja presidenttinä. Juuri hänen piirteensä tekevät hänestä minun silmissäni hieman mystisen henkilön, sillä niissä on jotakin minulle avautumatonta ristiriitaa.

Mauno Koivisto kasvoi poliitikkona Neuvostoliiton ja Kekkosen varjossa, joten lienee ymmärrettävää, että hän peri paljon samoja näkemyksiä ja käytäntöjä ”kotiryssineen” kaikkineen kuin edeltäjälläänkin oli. Niinpä hän pian presidentiksi tultuaan ärähteli eräille vapaampia tuulia kaipailleille, että ”minä en salli turmeltavan edeltäjäni perintöä”.

Noista sidoksistaan huolimatta Koivisto palautti maahamme normaalin parlamentarismin ja demokratian jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan Neuvostoliiton vielä ollessa voimissaan, joskin perestroikan ja glasnostin alkaessa vaikuttaa kauden loppupuolella. Kekkosen karsastamasta SMP:stä tuli hallituskelpoinen, kokoomus päästettiin yli 20-vuotisesta poliittisesta bannauksestaan ja Harri Holkeri sai muodostaa hallituksen. Presidentti ei enää hajottanut eduskunnan luottamusta nauttivia hallituksia, vaan ne saivat istua koko vaalikauden.

Niin syvälle oli epäluulo ja pelkokin Neuvostoliittoa kohtaan mennyt myös Mauno Koivistossa, että hän vuonna 1989 varotteli siitä erkaantumaan pyrkiviä Baltian maita. Tämä leimaa tietyllä tavalla Koivistoa edelleen Virossa, jossa sen sijaan lämmöllä muistetaan Urho Kekkosen vuonna 1964 Viroon tekemä vierailu ja Tarton yliopistossa pitämänsä vironkielinen puhe, vaikka Urkki ei suinkaan rohkaissut virolaisia separatistisiin pyrkimyksiin. Entinen pääministeri Edgar Savisaar on kyllä muistelmissaan todennut ymmärtävänsä hyvin Koiviston varovaista asennetta, sillä eihän tämä voinut rohkaista heitä uhkarohkealta näyttäneeseen yritykseen, jossa Suomi ei kuitenkaan olisi voinut heitä auttaa.

Koiviston perusvarovaista luonnetta kuvannee myös se, että hän muutama vuosi sitten sanoi ajattelevansa kauhulla sitä, että jos ja ilmeisesti kun meillä alkaa keskustelu Natoon liittymisestä. Minäkin ihmettelin sitä silloin todeten näilläkin palstoilla, että kuinka entisestä Törnin joukkojen vapaaehtoisesta on tullut niin arka. Pikemmin olisi syytä ajatella kauhulla sitä, jos vieläkään ei alkaisi tuollaista keskustelua, jonka minä toivoin johtavan myönteiseen tulokseen, eli Natoon liittymiseen. Koivistoon taitaa sopia tunnetun ja arvostetun historioitsijamme Heikki Ylikankaan lohkaisu noin vuosi sitten Suomen Kuvalehdessä: ”Meillä vastustetaan Natoon liittymistä sillä ainoalla perusteella, joka sitä puoltaisi: Venäjän pelolla”.

Ei Koivisto ole aina pelännyt venäläisiä, vaan hän Venäjällä paljon reissanneena, venäjän kielen täydellisesti hallitsevana ja venäläisen mentaliteetin hyvin tuntevana on rohjennut usein tehdä siellä varsin ironisia murjaisuja.

Presidentti Koivistoa juuri itsenäistyneellä Valko-Venäjällä vieraillessaan oli käytetty Hatynin kylässä. jonne oli tehty saksalaisten hirmutekojen museo sen tosiasian häivyttämiseksi, että siellä tapahtuneet hirmuteot, tuhansien puolalaisten upseerien murhat, olivat neuvostoliittolaisten tekemiä. Oppaan ja isäntien selostuksia kuullessaan Koivisto kertoo vaienneensa mielenosoituksellisesti.

Paluumatkalla presidentti Shuskevitz oli jotain sanoakseen osoittanut autosta näkyvää maisemaa ja kysynyt Koivistolta, ”onko teillä tällaista”. Koivisto kertoo ymmärtäneensä tahallisesti väärin ja vastanneensa: ”Meillä olisi kyllä aihetta tuommoiseen. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, pommitti suomalaisia kaupunkeja, tappoi naisia ja lapsia, mutta emme ole tuommoista rakentaneet”. Hiljaisuus kuulemma syveni entisestäänkin.

Kerran Moskovan laidalla olevassa vanhassa luostarissa vieraillessaan opas kertoi, millaisia kauheuksia tataarit olivat aikoinaan tehneet. Koivisto kertoo kysyneensä, mikä on tataarien tulkinta tapahtumista. ”Sitä emme tunne”, vastasi opas.

Kun Kekkonen aikoinaan usein korosti, että Lenin oli tunnustanut ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden, ja piti tekoa tämän kansojen itsemääräämisoikeutta koskevan jalon periaatteellisuutensa ansiona (erityisesti Kekkonen hehkutti tästä Leninin syntymän 100-vuotisjuhlapuheessaan), niin Koivisto mm. kirjassaan Venäjän idea toteaa, että Lenin ja bolshevikit tekivät teon heikkoutensa tilassa, hätänsä hetkellä, ja teko oli tarkoitus korjata Venäjän voimistuttua. Ja sitähän he yrittivät 1939 ja ovat yrittäneet sen jälkeenkin mm. ns. vaaran vuosina. Toki on nähtävä, että Kekkonen ei noina aikoina olisi mitenkään voinut sanoa sitä, minkä Koivisto nyt sanoo, vaikka olisi sen kuinka todeksi omassa mielessään nähnyt.

Koivisto sosialidemokraattina oli tietysti jo lähtökohtaisesti neuvostoliiton johtajille vallankumouksen petturi, vihollisista pahinta kastia, paljon pahempi kuin porvaristaustainen Kekkonen. Koiviston piti tehdä ehkä jopa Kekkosta enemmän työtä saadakseen neukkujen luottamuksen niinkin hyvin, kuin hän sen sitten sai. Mutta Koivisto presidenttinäkin Neuvostoliiton vielä ollessa olemassa varoi visusti antamasta kehuvia lausuntoja Leninistä, bolshevikeista ja varsinkin Stalinista, jota Kekkonen joutui pari kertaa vuolaasti ylistämään.

Myöhemmin Koivisto on varsin ironisin sanankääntein arvostellut myös Leniniä ja bolshevikkeja todeten mm., että Leninillä oli iskulause ”kaikki valta neuvostoille”, mutta kun neuvostoihin tuli ”väärä” kokoonpano, sitä ei enää käytetty, vaan silloin piti saada kaikki valta puolueelle; siitä ei tosin enää iskulausetta tehty.

Olen lukenut kaksi paksua kirjaa Stalinista (Deutscherin ja Radzinskin), mutta niistäkään ei ole muistiini jäänyt erästä episodia, joista luin Koiviston ”Venäjän idea” –kirjasta. Venäläisiin lähteisiin perustuen hän kertoo eräästä Stalinin irvokkaasta tapauksesta, joissa suunnitellut uhrit viekoiteltiin ansaan. Sellaista tapahtui vielä sotien jälkeenkin:

Stalin oli vuonna 1949 antanut apureilleen vihjeen: kiinnostukaa Kapustinista ja hänen ystävistään (nousussa olleita kommunisteja). Järjestettiin tilaisuus, jossa pohdittiin jo huonokuntoiseksi kuvatun Stalinin seuraajaa. Kapustin oli tokaissut: ”Meillähän on tässä johtajan rakas ystävä Voznesenski”. Tähän Stalinin ”agentti” Popkov: ”Aivan oikein. Meillä on ehdokas myös pääsihteerin tehtävään. Esitän maljaa tulevalle ministerineuvoston puheenjohtajalle Voznesenskille ja kommunistisen puolueen tulevalle pääsihteerille Kuznetsoville”. Kun tapauksesta kerrottiin Stalinille, tämä kysyi: ”Mitä V. ja K. sanoivat?”. Hänelle vastattiin: ”He vaikenivat. Mutta maljan he joivat”. Tämän jälkeen juttu meni ”oikeuteen” ja Kapustin, Voznesenski ja Kuznetsov ammuttiin.

(Lukemista odottaa hyllyssäni kolmas Stalin –kirja Simon Sebag Montefiorin kirjoittama. Eräs kirjan lukenut tuttavani sanoi sitä noista kolmesta parhaimmaksi – saa nähdä, mitä uutta tietoa se antaa tuosta Venäjän ehkä pahimmasta hirmuvaltiaasta, punaisesta tsaarista.)

Koivisto kyllä näkee Venäjän tarjoamat suuren mahdollisuudet meille, mutta myös pelkää sitä, joten hän käyttäytyy juuri niin kuin ne, joista Ylikangas irvailee. Koivisto mm. toteaa, että ”Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se kerran on valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa”. Eikö jo tuossa yksin olisi syytä kylliksi hakea pikaisesti Naton täysjäsenyyttä?

Koivisto sanoo oraakkelimaisesti: ”Venäjä on tasankojen maa. Sillä seikalla on tulevaisuudessakin osansa siihen, miten turvallisuuspoliittinen ajattelu muotoutuu”. Ymmärrän Koiviston tarkoittavan, että eivät Venäjän johtajat näe uhkia merien takaa, mutta rajojensa takaiset alueet heitä kiinnostavat ja siellä he haluavat vaikutustaan lisätä, ellei muuten pystytä, niin pakolla sitten. Siis yksi Naton jäsenyyttä puoltava näkökohta lisää!

Koiviston 12-vuotisena presidenttikautena Suomi siis siirtyi normaaliin demokratiaan ja parlamentarismiin. Sitä on pidettävä ajanjakson merkittävimpänä saavutuksena, ja Koiviston ansio siinä ei ole vähäinen, joskin myös ympäristötekijät antoivat sille entistä parempia mahdollisuuksia.

Koiviston toisen presidenttikauden lopulla valmisteltiin liittymissopimuksemme EU:n kanssa, ja sopimus syntyi Koiviston 1.3.1994, eli päivänä, jolloin Koivisto luovutti tehtävänsä seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. EU:iin sitten liityttiin sopimuksen mukaisesti vuoden 1995 alusta. Kirjansa ”Kaksi kautta” loppuluvussa Koivisto antaa suurta tunnustusta sopimuksen valmisteluihin osallistuneille suomalaisille, ulkoministeri Heikki Haavistolle, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaiselle ja lähettiläällemme EU:ssa Erkki Liikaselle.

Koiviston toisen suuren kirjan ”Historian tekijät” loppuluku ”Historia jatkuu” on hyvin mielenkiintoinen, eräänlainen Koiviston testamentti. Siinä hän summaa presidenttikautensa aikana tapahtuneen maailmanmuutoksen, joka ainakin tällä Euroopan lohkolla oli poliittisessa mielessä suurempi kuin edeltäneinä 50 vuotena yhteensä. Hän myös toteaa syyn sille, miksi ei halunnut tavoitella kolmatta kautta, joka olisi ollut hänelle mahdollinen: mitään sellaista ei hänen mielestään ilmennyt, joka olisi sellaista vaatinut.

Koivisto hyvin tyytyväisenä toteaa, että hänen toisen kautensa aikana itäisen naapurin mahdollisuudet ja jopa pyrkimykset vaikuttaa asioihimme vähenivät ensin ja sitten loppuivat käytännöllisesti katsoen kokonaan. Koivisto kertoo, että tavatessaan Jeltsinin keväällä 1993 hän sanoi tälle havainneensa, että hänen suorastaan edellytetään puuttuvan Venäjän sisäisiin asioihin ja antavan silloin käynnissä olleessa vaalikamppailussa tukensa Jeltsinille. Koivisto kertoo kysyneensä: ”Miltä se nyt sitten näyttäisi”. Jeltsin oli vastannut: ”Presidentti voi aina tukea toista presidenttiä”. Totesin, että siinä oli vahva argumentti. Ja niinpä Koivisto sitten julkisesti tuki Jeltsiniä. Eli asetelma oli kääntynyt päinvastaiseksi, kuin mitä se aikanaan oli vuosikymmenet, jolloin meidän presidenttimme vahvin tukija oli Neuvostoliiton johtaja.

Mauno Koivistosta voidaan todella sanoa, että hän on todellinen demokraatti, ”demokratia on hänelle elämäntapa”, kuten yksi luku hänen 80-vuotisjuhlakirjassaan on otsikoitu. Koiviston sanotaan kärsineen suuresti seuratessaan edeltäjänsä toimintatapoja. Silti hän ei ”sallinut haaskattavan tämän perintöä”, mikä puolestaan kertoo Koiviston realismista, joka niinä aikoina oli joskus pakko asettaa idealismin edelle.

Vaikka Koivisto usein antaa jahkailevan vaikutelman, hänellä jo silloin saattaa olla mielessään kirkkaana päämäärä ja toiminta-ajatus, joita hän ”jahkailullaan” hieman testaa. Hänet läheltä työtoverina, esimiehenä tai muuten tunteneet sanovat Koiviston olevan hyvin määrätietoinen ja tehokas toimissaan. Sitä hän osoitti jo nuorena miehenä Turun satamassa kommunismia torjuessaan ja samaa nähtiin myös niissä vaiheissa, jolloin eräät sanansaattajat toivat terveisiä jo pahasti dementin Kekkosen nimissä, että Koivisto ei nauti enää tämän luottamusta, toivoen tämän eroavan tehtävästään. Koivisto vastasi hieman turkulaisittain honottaen, että ”pääministerin ei tarvitse nauttia presidentin luottamusta, jos hän nauttii eduskunnan luottamusta”. Ja lopun tunnemme.

Mm. Koiviston 80-vuotisjuhlakirjasta käy selville, että Mauno Koivisto on aina ollut lähes raitis, ehdottoman uskollinen aviomies ja hellä perheenisä. Hänen ystävänsä vakuuttavat, että Manu on hyvin lämmin ihminen ja hänellä on oikein hyvä huumorintaju, ja että häneen voidaan aina ehdottomasti luottaa. Voidaan siis lyhyesti sanoa: Mauno Koivistolla on korkea moraali. Mutta ystävät myös kertovat, että Koivisto ei avaudu tuntemattomille ja että hänen ystäväkseen pääseminenkin vie yleensä aikaa, sillä Manu on paitsi varovainen, myös hieman ujo.

Koivistolla ei siis ole ollut niitä taipumuksia, joita hänen edeltäjällään oli. Ei sellaisia taipumuksia liene ollut Koivistoa myöhemmilläkään presidenteillä

Summa summarum: Minusta Mauno Koivisto on kaiken edellä sanomanikin jälkeen hieman mystinen, mutta varsin kiehtova persoona. Mielestäni myös varsin suuri ihminen muutenkin kuin kooltaan, kaiken arvostuksemme ansaitseva sekä ihmisenä että valtiomiehenä.

- - -

Lähtökohtaan palatakseni vielä pieni vertailu Koiviston ja hänen edeltäjiensä ja seuraajansa kesken:

Minusta Koivisto vertautuu parhaiten Paasikiveen. Myös Paasikivi ajatteli ja kirjoitti paljon, ja myös hän oli venäjäntaitoinen ja venäläisen ihmisen tuntija. Paasikiven ajattelu ja kirjoitustyyli oli suoraviivaisempaa ja lukijalle helpommin avautuvaa kuin Koiviston joskus vaikeaselkoinenkin ”fundeeraaminen”, joka kuitenkin siihen paneutuvalle useimmiten paljastuu syvälliseksi ajatteluksi.

Koivisto on perusluonteeltaan pessimisti, kuten oli Paasikivikin, joskin Manussa on – ja oli Juho Kustissakin – myös optimistisia puolia. Koivisto tulikin erityisen suosituksi juuri siksi, että hän ei poliitikkona koskaan luvannut monien muiden poliitikkojen tavoin vain hyviä asioita, vaan pikemmin oli sitä mieltä, että ”tänään tosin ei mene kovin hyvin, mutta huomenna menee vielä huonommin”. Paasikivellä oli samoja piirteitä.

Niin Paasikivi kuten Koivistokin ovat olleet myös huomattavia pankkimiehiä ja taloudenkin asiantuntijoina heitä on pidetty. Koivistoa on kuitenkin jälkeenpäin kritisoitu vääristä ratkaisuista; Paasikiven kohdalta en sellaista polemiikkia tunne. Ja Koivistoonkin kohdistunut kritiikki on ollut enimmäkseen poliittishakuista ja asiallisesti perusteetonta. Sellaistahan ”noin vaan lonkalta” heittää myös alussa siteeraamani ”suomettajatar”.

Kekkonen oli myös teräväsanainen kirjoittaja, jolla oli varsinkin nuorempana sanomisen tarve, vanhempana vaikuttamisen ja usein silkan ilkeilynkin tarve, kuten eräistä ”myllykirjeistä” nähdään. Kekkoselta jäi kuitenkin puuttumaan oma merkittävä kirjallinen tuotanto, kun ylipitkäksi venynyt presidenttiys ja jo sen aikana alkanut dementia estivät suunniteltujen muistelmienkin kirjoittamisen. No, Juhani Suomi on noudattanut ehkä paremmin kuin Kekkonen itse olisi tehnyt sitä englantilaisen kirjailijan Peter Ackroydin kehotusta: ”Jos haluat kertoa totta, kirjota romaani; jos haluat kaunistella asioita, kirjoita elämäkerta”.

Kekkonen on mielissämme presidenteistämme suurin Venäjän ja venäläisten ystävä, vaikkakaan totuus ei ole ehkä näin. Kekkonen ei ollut edes venäjäntaitoinen eikä tuntenut Venäjän historiaa, kulttuuria ja venäläistä ihmistä yhtä hyvin kuin Paasikivi ja Koivisto, mutta olosuhteet pakottivat Kekkosen – ei venäläisten, vaan neuvostoliittolaisten kommunistien ystäväksi. Siihenhän kyllä oli pakotettu jo Paasikivikin, mutta selvästi Kekkosta varauksellisemmin, ja vielä myös Koivisto, mutta ei niin kuin Juhani Suomi kertoo. Niin Paasikiven kuin Koivistonkin venäjänkiinnostus oli syvempi ja toisista lähtökohdista syntynyt kuin Kekkosella.

No, tehtäköön vihonviimeiseksi lopuksi kytkentä myös Koiviston seuraajaan, Martti Ahtisaareen. Minusta Ahtisaari on kaikista selkein ja helpoimmin lähestyttävä presidenttimme. Hän on täydellinen pragmaatikko, joka on kyllä myös idealisti, mutta hyvin käytännöllinen näkemyksissään ideoittensa toteuttamiseksi. Ja taustansakin mutta myös luonteensa vuoksi hän on kotonaan kaikkialla maailmassa, hän on sellainen kaikkien kanssa hyvin toimeen tuleva mukava mies, josta britit sanoisivat ”jolly good fellow”.

Ahtisaarelle Suomen presidenttiys taisi olla hieman liian ahdasrajainen ”jobi”, ja niinpä hän sen jälkeen on ikään kuin kevätlaitumelle päässyt varsa kirmaillut maailmalla ja on saanut kiitosta ja arvostusta niin, että on nykyisin epäilemättä tunnetuin suomalainen, Mannerheimia lukuun ottamatta todennäköisesti tunnetumpi kuin kukaan edeltäjistään edes aikanaan oli. Ja hän tuo edelleen maalleen sellaista goodwillia, jota hän tai kukaan presidenttinämme ei voisi hankkia.

- - -

Kaikki edellä sanomani on omaa näkemystäni, joskin paljolti perustan sen lukemaani. Joku toinen on kenties lukenut eri kirjoja tai näkee asiat muista syistä erilailla kuin minä, sen ymmärrän, ja olisin vain hyvilläni, jos hän toisi esille eriäviä näkemyksiään, jotta niistä voitaisiin keskustella. Ja tämä esitykseni ei ole tarkoitettu väitöskirjaksi, ei edes tutkielmaksi, vaan olen kirjoittanut sen lähinnä itseni viihteeksi, ja parhaassa tapauksessa se voisi toimia jonkinlaisena alustuksena keskustelulle.

Rohkenen suositella Mauno Koivistosta kiinnostuneille luettavaksi hänen kirjojaan ”Koulussa ja sodassa” (lapsuus- ja nuoruusmuistojaan) sekä ”Venäjän idea”, joka helppotajuisesti, mutta syvällisesti, venäläisen ihmisen ja Venäjän johtajien ajattelutapaan porautuen esittelee Venäjän ja sen pitkän historian paremmin kuin juuri mikään muu lukemani kirja.

Jos haluaa tietää Mauno Koiviston poliittisia ja yleismaailmallisiakin näkemyksiä ja hänen tekemisiään presidenttinä, niin sitten luettavaa on paljon enemmän. Tärkeimpänä hänen kaksiosainen teosjärkäleensä ”Kaksi kautta” ja ”Historian tekijät”.

Viehättävällä tavalla Mauno Koivistoa sekä ihmisenä että poliitikkona esittelee hänen vaimonsa Tellervo Koiviston johdolla toimitettu juhlakirja ”Kyllä se siitä! – Mauno Koiviston ensimmäiset kahdeksan vuosikymmentä”.