Olen kirjoittanut vapaa-ajallani jonkin matkaa tälläistä tarinaa, joka pohjautuu Tolkienin luomaan maailmaan. Nimet ja paikat ovat sieltä, mutta juoni ja hahmot omiani. :)
---
Pimeys laskeutui metsään. Vaeltelin puiden keskellä ja yritin karkottaa mieleeni laskeutuvan pelon kauaksi pois. Puut kohosivat korkeina mustalle taivaalle, jossa välkkyi tuhannet tähdet. Kaunis näky. Pimeys laski verhonsa joka puolelle, peittäen polun näkyvistä, jota seurasin. Tuli viileää ja pimeys ujutti verkkonsa minunkin ympärilleni. Pelko vavisutti minua. Mitä tahansa voi vaania tässä metsässä. Ja minä olin yksin.
Seisahduin hetkeksi paikalleni miettimään, mitä tehdä. Silloin tunsin väsyn ja nälän. Mutta tiesin, että minun olisi löydettävä paikka, jossa levätä, seudun haltia-asunnot täältä metsien syvyyksistä. Ruoka ei riittäisi loputtomiin ja kesä alkoi vaihtua syksyksi. Yksinäisiä lehtiä leijaili alas, mutta vielä lehtimatto ei peittänyt polkua. Mutta kykenin aistimaan tulevan syksyn.
Aloin etsiä lähistöltä paikkaa, jossa voisin nukkua. Oli jo niin pimeää, etten nähnyt kuin lähimmät puut edessäni. Siristelin silmiäni ja tunnustelin tietäni pimeässä pelon vaaniessa minua. Yksinäisyys pakotti minun vilkaisemaan tuon tuostakin taakseni, vaikka tiesin, ettei siellä ollut mitään merkittävää. Oli hiljaista, vain pieni tuulenhenkäys heilutti puun latvoja. Väsyneenä vaivuin ajatuksiini, ja ajattelin kotoani rannoilla. Meren luona, jota tulisin aina kaipaamaan. Menetys kuristi kurkkua ja kyyneleitä kohosi silmiini.
Yhtäkkiä jalkani molskahti veteen. Olin jännittänyt aistini äärimmilleen, ja molskahdus tuli niin yllätyksenä, etten itse tajunnut tehneeni sitä. Säikähdin ja kiljaisin pimeyteen.
Ja pimeys vastasi. ”Seis. Pysy liikkumatta. Viisi nuolta voi upota sinuun pienestäkin liikkeestä,” ääni sanoi pimeydestä käskevästi. Tähyilin lähimpiä puita, mutten nähnyt ketään.
Minun teki mieli vetää jalkani pois kylmästä vedestä, mutta sen sijaan kuiskasin pimeydelle: ”Anteeksi. Minulla ei ole aavistustakaan missä olen, ja etsin vain paikkaa, jossa voisin nukkua yön.”
Puista kuului hiljaista kuiskailua, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä he puhuivat. Minulla oli kuitenkin epäilykseni, sillä äänet kuulostivat erehdyttävästi haltioilta. Tiesin, että vain varovaisuuttaan heillä oli hyökkäävä vastaanotto. Ajat ovat muuttuneet.
Kuiskailu lakkasi, ja sama ääni kysyi: ”Kuka olet ja mistä tulet?” Hymyilin. Useimmat haltiat olivat ystävällisiä toisiaan kohtaan. Rannikon haltiat, johon minäkin kuuluin, tuli hyvin toimeen metsähaltioiden kanssa, näin ainakin oletin kuulemani perusteella.
”Olen Glóredhel Eregionista”, vastasin. ”En aio mitään pahaa...” Kuuntelin hiljaisuutta ja aloin jo epäillä, että haltiat olivat lähteneet. Aukaisin suuni sanoakseni jotain, kuulostellakseni, ovatko he vielä paikalla, mutta silloin näkyviini asteli haltia. Hänellä oli yllään vihreät vaatteet, jotka kuulsivat hopeaisina puolikuun valossa. Kädessään hänellä oli suuri jousi ja selässään nuoliviini.
”Tunnistan sinut ystäväni lapseksi. Tervetuloa vieraaksemme,” hän sanoi hymyillen.
Helpotuin valtavasti ja hymyilin kiitollisena: ”Kiitos. En ole ollut koskaan mikään taitava eränkävijä.”
Hän auttoi minua vetämään jalkani vedestä sanoen: ”Olen Angrod. Seuraa vain minua. Täältä ei ole pitkä matka turvaan.” Seurasin häntä miettiessäni, mitä hän tarkoitti sanoessaan ”turvaan”.
”Anteeksi kurja vastaanottomme,” hän sanoi anteeksipyytävästi ja vilkaisi olkansa taakaa minua.
”Ei se mitään. Ymmärrän tietenkin,” huokaisin. ”Ajat ovat muuttuneet.”
”Totta. On tehtävä kaikkensa, ettei joudu petoksen uhriksi,” hän sanoi hiljaa, pystymättä peittämään surua äänestään.
”Tarkoitatko Angrod... Omassa valtakunnassasi?”
Hän oli hetken hiljaa. ”Pimeys ympäröi meitä jokaista. Ne, jotka eivät petä, epäilevät. Luottamus on ansaittava,” hän sanoi ja jatkoi sitten kirkkaammalla äänensävyllä: ”Eri asia oli sinun suhteessasi, Glóredhel. Tunnistin tarkemmin katsottuani sinut. Sinussa on selvää yhdennäköisyyttä isäsi kanssa.” Hymyilin.
---
Kirjoitusvirheitä saattaa hyvinkin löytyä - huomautelkaahan. :)
Kommentteja mielelläni kuulisin, ja kertokaa, jatkanko, kiitoos :)
Lännen Maa: 1
3
262
Vastaukset
- Elenya
Jatka ihmeessä! Hyvältä vaikuttaa!
- (:Anturajalka:)
Okei, pistän sit kakkososan tähän :)
ja sitten muistakaa, tolkienin pohjalle kirjoitan, mut useimmat hahmot omiani :)
---
”Tässä se on. Sitten päivänvalossa näet paremmin,” Angrod sanoi minulle. Olin taivaltanut koko sen ajan Angrodin perässä väsyneenä ja nälkäisenä. Tunsin vahvasti kaipaavani lepoa, en siis voinut olla hymyilemättä, kun Angrod kertoi että olemme viimein perillä. En vieläkään erottanut puolikuun valossa paljon mitään, mutta aistin haltioiden ystävällisen läsnäolon. Kuun tultua esiin pilven takaa korkeiden ja vahvojen puiden ympärillä rakennetut asunnot alkoivat hahmottua. Ne olivat oikeastaan eritasoisia tasoja puiden oksien päälle rakennettuina. Näky oli kaunis: Hennon kuunvalossa kylpevät puut, jotka hohtivat hopeaisina, harvakseltaan vaeltelevat haltiat hopeisissa puvuissaan. Kuljimme ohi kauniiden kivisten veistosten ja lähteiden, joihin oli tuotu puhdasta vettä. Ihailin ympäristöä. Erilaista kuin kotona, joskin luonnonläheisempää.
Angrod kulki ohitse monien puiden, kunnes saavuimme viimein korkean ja valtavan paksun puun eteen. Siihen oli rakennettu portaat ja suuri, monimutkainen asunto. Oksien ympäri kietoutui puista rakennetut koristelut, jotka kietoutuivat paksujen puiden ympärille. Kivetys hohti lempeästi kuunvalossa. Se oli kauniimpi kuin nekin hyvin kauniit haltia-asunnot, joita olin vastikään nähnyt. Angrod kiipesi portaita ylös ja seurasin häntä. Korviini kantautui haltialaulua. En ymmärtänyt kuin jokusia sanoja, mutta laulu oli silti koskettavan kaunis. Se oli jalohaltiakieltä, quenyaa, joka oli tullut Lännen Maasta tulleiden haltioiden saatossa vuosisatoja, vuosituhansia sitten. Pienelle tasolle tultuamme hän pyysi minua jäämään siihen. Hän käveli syvemmälle monimutkaiseen asuntoon ja katosi pian näkyvistä.
Huomasin molemmilla sivuillani kauniit haltiaveistokset. Kävelin toisen niistä luokse ja kosketin sitä. Kivi oli kylmä, vaikka itsestään, taidokkaasti veistetystä veistoksesta tuntui hohkaavan Lännen Maan lämpö ja voima. Tuhansia tarinoita olin Lännen Maasta kuullut, tuhansia tarinoita siitä, miten kerran monet haltiat kerran sieltä lähtivät. Ja usein merelle katsoessani ajattelin sitä Lännen Maata, joka sen toisella puolella oli. Sitä onnea, mitä siellä asuessa olisi. Mutta laivat eivät olleet lähteneet vielä. Ja minut oli pakotettu lähtemään niiden luota.
Painoin pääni tätä ajatellessani ja kauan vastustellut kyyneleet vierivät hiljaa poskillani. Lauloin hiljaa laulua, jonka kerran olin oppinut ollessani Imladrisissa. Se oli minusta hyvin kaunis ja kertoi ikävästä. Lopettaessani huomasin Angrodin ja toisen haltian, jotka kuuntelivat ja katselivat minua silmät hymyillen. Minulle tuntematon, pidempi haltia astui varjosta ja tervehti minua.
Hänellä oli arvovaltaiset, hopeaiset vaatteet, jotka hohtivat kuunvalossa. Hänen hiuksensakin hohtivat hopeaisina. Ne olivat kauniit hiukset, pitkät ja sileät. Mutta hänen silmänsä minun huomioni veivät. Ne olivat taivaansiniset, ja niissä hohti hopea. Niissä asui tyyneys ja menneiden aikojen kuluessa koettu viisaus, suru ja ilo. Sekä huoli tulevista ajoista.
”Tervetuloa,” hän toivotti. Se oli hiljainen, mutta kirkas ja kantava ääni. Kaunis ääni. Kiitin häntä. ”Olen Glorfindel,” hän kertoi ”ja olen palvellut täällä valtiatartani kauan.”
”Minä olen Glóredhel, tulen Eregionista,” vastasin. ”Voit yöpyä täällä. Olet varmasti väsynyt, joten voimme keskustella huomenna paremmin,” hän hymyili ymmärtäväisesti. Vastasin hymyyn kiitollisena hänen ymmärtäväisyydestään. ”Nuku hyvin, ” Glorfindel sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Käännyin Angrodin puoleen salaa mielessäni toivoessani, että olisin saanut mennä Glorfindelin perään. Hän johdatti minut alas ja pieneen nättiin puuhun, joissa oli huovilla pehmustettu taso. Toivotin Angrodille hyvää yötä ja kiedoin huovan paremmin ympärilleni tuntematta edes nälkää. Sulkiessani silmäni ja nukahtaessani väsyneenä unettomaan uneen mielessäni harhailivat Glorfindelin salaperäisen hopeaa hohtavat silmät.
---
kirjoitusvirheitä saattaa löytyä. :P kommentti on tervetullutta :D - Elenya
(:Anturajalka:) kirjoitti:
Okei, pistän sit kakkososan tähän :)
ja sitten muistakaa, tolkienin pohjalle kirjoitan, mut useimmat hahmot omiani :)
---
”Tässä se on. Sitten päivänvalossa näet paremmin,” Angrod sanoi minulle. Olin taivaltanut koko sen ajan Angrodin perässä väsyneenä ja nälkäisenä. Tunsin vahvasti kaipaavani lepoa, en siis voinut olla hymyilemättä, kun Angrod kertoi että olemme viimein perillä. En vieläkään erottanut puolikuun valossa paljon mitään, mutta aistin haltioiden ystävällisen läsnäolon. Kuun tultua esiin pilven takaa korkeiden ja vahvojen puiden ympärillä rakennetut asunnot alkoivat hahmottua. Ne olivat oikeastaan eritasoisia tasoja puiden oksien päälle rakennettuina. Näky oli kaunis: Hennon kuunvalossa kylpevät puut, jotka hohtivat hopeaisina, harvakseltaan vaeltelevat haltiat hopeisissa puvuissaan. Kuljimme ohi kauniiden kivisten veistosten ja lähteiden, joihin oli tuotu puhdasta vettä. Ihailin ympäristöä. Erilaista kuin kotona, joskin luonnonläheisempää.
Angrod kulki ohitse monien puiden, kunnes saavuimme viimein korkean ja valtavan paksun puun eteen. Siihen oli rakennettu portaat ja suuri, monimutkainen asunto. Oksien ympäri kietoutui puista rakennetut koristelut, jotka kietoutuivat paksujen puiden ympärille. Kivetys hohti lempeästi kuunvalossa. Se oli kauniimpi kuin nekin hyvin kauniit haltia-asunnot, joita olin vastikään nähnyt. Angrod kiipesi portaita ylös ja seurasin häntä. Korviini kantautui haltialaulua. En ymmärtänyt kuin jokusia sanoja, mutta laulu oli silti koskettavan kaunis. Se oli jalohaltiakieltä, quenyaa, joka oli tullut Lännen Maasta tulleiden haltioiden saatossa vuosisatoja, vuosituhansia sitten. Pienelle tasolle tultuamme hän pyysi minua jäämään siihen. Hän käveli syvemmälle monimutkaiseen asuntoon ja katosi pian näkyvistä.
Huomasin molemmilla sivuillani kauniit haltiaveistokset. Kävelin toisen niistä luokse ja kosketin sitä. Kivi oli kylmä, vaikka itsestään, taidokkaasti veistetystä veistoksesta tuntui hohkaavan Lännen Maan lämpö ja voima. Tuhansia tarinoita olin Lännen Maasta kuullut, tuhansia tarinoita siitä, miten kerran monet haltiat kerran sieltä lähtivät. Ja usein merelle katsoessani ajattelin sitä Lännen Maata, joka sen toisella puolella oli. Sitä onnea, mitä siellä asuessa olisi. Mutta laivat eivät olleet lähteneet vielä. Ja minut oli pakotettu lähtemään niiden luota.
Painoin pääni tätä ajatellessani ja kauan vastustellut kyyneleet vierivät hiljaa poskillani. Lauloin hiljaa laulua, jonka kerran olin oppinut ollessani Imladrisissa. Se oli minusta hyvin kaunis ja kertoi ikävästä. Lopettaessani huomasin Angrodin ja toisen haltian, jotka kuuntelivat ja katselivat minua silmät hymyillen. Minulle tuntematon, pidempi haltia astui varjosta ja tervehti minua.
Hänellä oli arvovaltaiset, hopeaiset vaatteet, jotka hohtivat kuunvalossa. Hänen hiuksensakin hohtivat hopeaisina. Ne olivat kauniit hiukset, pitkät ja sileät. Mutta hänen silmänsä minun huomioni veivät. Ne olivat taivaansiniset, ja niissä hohti hopea. Niissä asui tyyneys ja menneiden aikojen kuluessa koettu viisaus, suru ja ilo. Sekä huoli tulevista ajoista.
”Tervetuloa,” hän toivotti. Se oli hiljainen, mutta kirkas ja kantava ääni. Kaunis ääni. Kiitin häntä. ”Olen Glorfindel,” hän kertoi ”ja olen palvellut täällä valtiatartani kauan.”
”Minä olen Glóredhel, tulen Eregionista,” vastasin. ”Voit yöpyä täällä. Olet varmasti väsynyt, joten voimme keskustella huomenna paremmin,” hän hymyili ymmärtäväisesti. Vastasin hymyyn kiitollisena hänen ymmärtäväisyydestään. ”Nuku hyvin, ” Glorfindel sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Käännyin Angrodin puoleen salaa mielessäni toivoessani, että olisin saanut mennä Glorfindelin perään. Hän johdatti minut alas ja pieneen nättiin puuhun, joissa oli huovilla pehmustettu taso. Toivotin Angrodille hyvää yötä ja kiedoin huovan paremmin ympärilleni tuntematta edes nälkää. Sulkiessani silmäni ja nukahtaessani väsyneenä unettomaan uneen mielessäni harhailivat Glorfindelin salaperäisen hopeaa hohtavat silmät.
---
kirjoitusvirheitä saattaa löytyä. :P kommentti on tervetullutta :DJatka, haluan tietää lisää! =)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Oletko kertonut jo muille tunteistasi?
Ystävillesi esimerkiksi? Minä en ole vielä kertonut kenellekään tästä meidän jutusta.663112Kesä, kesä!
Veikkaan, ettet juuri nyt ikävöi minua, ehket enää koskaan? Näkemättömyys on laimentanut tunteet, ja katselet iloisena k91841- 1111724
Miksi sanotaan että Suomella on suuri armeija, tykistö jne.
Asioita tarkemmin seuranneet tietävät että tuolla Ukrainassa palaa kuukaudessa sen verran mitä Suomella on kokonaisuudes2241239- 1251019
- 93953
- 60934
Miksi nuori ottaa hatkat? Rajut seuraukset: seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, huumeet...
Lastensuojelu on kriisissä ja nuorten ongelmat kasvussa Suomessa. Hatkaaminen tarkoittaa nuoren luvatta poistumista omil67926- 84849
Shokki! Suuri seikkailu -kisassa todellinen jättiyllätys - Tämä muutos järkyttää varmasti monia!
No nyt on kyllä aikamoinen ylläri, peli todellakin kovenee…! Lue lisää: https://www.suomi24.fi/viihde/shokki-suuri-seik6845