Isäni kuolemasta on nyt 5kk. Itken aina kun olen yksin eikä koulu tai tulevaisuus kiinnosta. Ikävä tuntuu vain voimistuvan...Pelkään jääväni yksin ja sitä, ettei kukaan pidä minusta.
Kirjoitan tänä keväänä ylioppilaaksi ja lukuintoa pitäisi saada jostakin. Koulu on jäänyt hoitamatta, ei vain kiinnosta. Jatko-opiskelupaikkaa en jaksa edes miettiä.
Koska en ole näyttänyt suruani muille kuin itselleni, muut ihmiset odottavat minun "parantuneen". Kukaan ei ole kysynyt vointia moneen kuukauteen, kukaan ei uskalla puhua kanssani isästä. kun otan isäni kuoleman
puheenaiheeksi, kaverini hiljenevät. Sen lisäksi jotkut ihmiset eivät usko minun lainkaan surevan, koska teen surutyötä itsekseni.
Olen masentunut ja mikään ei tuota iloa, mistä te olette saaneet apua?
Kirjoitan tänä keväänä ylioppilaaksi ja lukuintoa pitäisi saada jostakin. Koulu on jäänyt hoitamatta, ei vain kiinnosta. Jatko-opiskelupaikkaa en jaksa edes miettiä.
Koska en ole näyttänyt suruani muille kuin itselleni, muut ihmiset odottavat minun "parantuneen". Kukaan ei ole kysynyt vointia moneen kuukauteen, kukaan ei uskalla puhua kanssani isästä. kun otan isäni kuoleman
puheenaiheeksi, kaverini hiljenevät. Sen lisäksi jotkut ihmiset eivät usko minun lainkaan surevan, koska teen surutyötä itsekseni.
Olen masentunut ja mikään ei tuota iloa, mistä te olette saaneet apua?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse tiedän, että tukinet.net on hyvä paikka monenlaisiin ongelmiin. Chattailen siellä silloin tällöin, en tosin isäni itsemurhasta joka tapahtui noin 13-v sitten. Oman masennukseni takia siellä käyn.
Punaisella ristillä on nuorille keskustelualue, löytyy google haulla.
Eikö sulla olisis omaisia joiden kanssa jutella myös?
Kaverit voivat pelätä puhua näin järkyttävästä asiasta.
Yksin et saisi surra, eikä sun pitäis pelätä surun näyttämistä. Sehän on aivan luonnollista tällaisessa tilanteessa.
Tiedätkö, minua auttoi isän itsarin jälkeen kun noin puolen vuoden päästä siitä kysyin eräältä,jolta oli sisko tehnyt saman, että milloin tää loppuu. (Siis se kamala olo.) Hän vastasi, ettei koskaan.
Usko tai älä, olo alkoi helpottamaan. Varmaan sen takia, etten odottanut mitään "ihmeellistä" tapahtuvaksi jolloin suru olisi ikään kuin surtu loppuun.
Toissavuonna kuoli veljeni yllättäin.
Olin hyvin vihainen molemmille aikani, surunkin keskellä.
Suruun kuuluu myös viha, syyllisyys ja syyttäminen. Ja myös nauru, niin kornilta kun se kuulostaakin.
Masennukseen saat apua mielenterveystoimistosta, mutta surua ei voi, eikä saisi, terapioida pois, se pitää surra.
Mutta sinne voit mennä ajanvarauksella ja jutella terapeutin kanssa kaikesta, myös tietenkin surusta.
He voivat myös kertoa muita paikkoja mistä apua voi saada. Sillä apua sinä tarvitset.
Mä surin ja suren veljeäni yksin, koska olen jo liian masentunut puhumaan. Lääkityksellä olen kyllä. Älä sinä tee samaa virhettä.
Mua auttoi myös isäni ja veljeni käsitys, että on olemassa kuoleman jälkeistä elämää, se on myös oma uskoni, vaikken uskovainen olekaan.
Tunnen tai ainakin ajattelen, että he ovat läsnä kun on oikein paha olo.
Autoinkohan sun oloas mitenkään..
5-kuukautta on lyhyt aika, hae siis apua.
Toivon sulle voimia kestämään vaikea asiasi.
Kiitos vastauksesta. Helpottaa tietää, että muutkin ovat selvinneet ja että 5kk on tosiaankin liian lyhyt aika tehdä surutyötä. Voimia myös sinulle. Olen käyny n. 5 kertaa sururyhmässä, mutta tunsin ikäni vuoksi itseni vähän ulkopuolikseksi. Olen voinut puhua siskoni kanssa, mutta välimatkan takia se on hankalaa. toisaalta yhtälö, että kaksi surevaa lohduttavat toisiaan, on mahdoton.
äitini kuoli elokuussa. Hän oli jo vanha ja minäkään en ole nuori, vaan keski-ikäinen ja oma lapseni on 22-vuotias. Nyt siitä on 6 kk aikaa ja alkaa jo vähän helpottaa. Voin sanoa sinulle, että vuoden tämä surutyö varmasti vie aikaa. Muutama kuukausi meni niin, että kun heräsin aamuisin oli äitini kuolema se ensimmäinen asia, joka oli mielessäni. Nyt ei enää ole niin, mutta kyllä se vieläkin tulee mieleen päivittäin.
Itke vaan, se helpottaa. Kyynelten mukana saat pahan olon purkautumaan. Täytyy vaan elää suru läpi, oikotietä ei ole.
Antaa tunteiden tulla ja viedä mennessään. Ei pidä kieltää surua eikä kaartaa sitä. - Sinä olet niin nuori vielä. Jos et nyt pysty keskittyä opintoihisi kunnolla, niin ehkä voisit uusia tämän viimeisen opiskeluvuoden ja kirjoittaa vuoden päästä ? Puhu omaisillesi ja opettajillesi. Olen varma, että he ymmärtävät. Tärkeintä, että saat itsesi kuntoon ja opintosi raiteelleen. Vuosi on kuitenkin niin lyhyt aika elämässä.
Minäkin tunnen, että tämän näkyvän todellisuuden lisäksi on näkymätön todellisuus, jossa täältä pois lähteneet ovat läsnä. Tunnen äitini läsnäolon (ja isäni, joka kuoli 18 vuotta sitten) aina välillä ja tunne on ihan miellyttävä eikä yhtään pelottava.
Voimia sinulle ja onnea elämän tielle !
Sisareni kuolemasta on vasta vähän aikaa.
Minua auttaa surussa paljon kun käyn seurakunnan diakonin luona juttelemassa. Jotenkin helpompi puhua siellä ja käydä menetystä läpi.
Päivä kerrallaan tässä mennään eteenpäin. Surun lisäksi tuli ahdistusta ja masennusta.
Huomasin, että sellaiset ihmiset jotka eivät ole kokeneet lähiomaisen kuolemaa eivät oikein ymmärrä mutta sellaiset jotka ovat kokeneet ovat tukeneet.
On olemassa myös sururyhmiä joista voisit kysellä.
Voimia sinulle surussa.
yhteydenotto mielenterveystoimistoon.
Ja tässä linkki, josta voisi olla hyötyä:
https://www.secure-tukinet.net/
Minulta kuoli kolme vuotta sitten tärkeä ystävä auto-onnettomuudessa, itken vieläkin. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä surun purkamiseen itkemällä. Itkin useamman kerran päivässä, mutta aina salaa.
Jotenkin kanssaihmiset saivat minut syyllistymään siitä että surin voimakkaasti vielä kauan kuoleman jälkeenkin vaikka olin menettänyt "vain" tärkeän ystävän enkä lähisukulaista. Nyt kuitenkin kolmen vuoden jälkeen olen saanut voimaa.
Minulla kesti kovin kauan ennen kuin arki alkoi kiinnostaa yhtään. Jonkinlaisessa kriisiavussa sanottiin että arki auttaa jaksamaan, mutta minulle ainakin asia oli täysin päinvastainen. Tuntui taakalta että surun keskellä olisi pitänyt jaksaa vielä muutakin. Tuntui että ihmiset halusivat minun unhotavan.
Nyt kuitenkin olen huomannut ettei ihmisten hiljaisuus johdukaan siitä etteivät he välittäisi. Ongelmana onkin se että he pelkäävät että nostamalla asian esiin minulle tulee paha mieli, siksi he eivät kysy. Ja jos aloitan puhumisen niin kukaan ei osaa sanoa mitään. Toisille on vaikeaa sanoa vain ettei osaa sanoa mitään.
Itselleni eniten apua on tuonut aika. Joskus oli todella paha olla ja pohdin ammattiavun hakemista, mutten koskaan uskaltanut. Kirjoittaminen on myös ollut yksi suurista jaksamisen keinoista. Olen kirjoittanut itselleni sanoja niin kuin ne tulee mieleen, välillä niissä ei tunnu edes olevan mitään järkeä, mutta kuitenkin se auttaa. Aloitin kaksi vuotta sitten nettiblogin jonne olen kirjoittanut tuntojani. Niin pystyn tavallaan kertomaan ihmisille miltä minusta tuntuu, mutta kenekään ei ole pakko keksiä mitään sanottavaa. Kuitenkin aika ajoin tulee kommenttia joka antaa lisää voimaa.