Läheisen ihmisen isä kuoli hiljattain. Kuolemaa ei osattu odottaa, sillä miehellä olisi ollut kaiken järjen mukaan vielä ainakin 10 vuotta edessäpäin.
Läheiseni on ollut tukemassa äitiään paljon.
Töistä hän oli kuolinpäivän ja seuraavan poissa, mutta palasi sitten normaalisti töihin.
Huolenani nyt onkin se, etten näe läheisessäni minkäänlaista surutyöntekoa. Isä oli hänelle läheinen. Kaikki asiat hän hoiti äitinsä tukena ja on minullekin asiasta puhunut jonkinverran. Aluksi kyselin aika paljon, mutta enää en löydä aihetta, millä aloittaisin asiasta puhumisen. Olen ollut läsnä ja kuunnellut aina kun hän on halunnut puhua. Silti koen, että hän jatkaa elämäänsä "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Käytännönasioista hän puhuu, mutta se OMA suru.. se on jäänyt mielestäni täysin pois. Luonteeltaan hän on kyllä menevä ja tekevä ihminen aina ollut, mutta nyt huolestuttaa, että osaako hän siinä sivussa käsitellä tunteitaan. Tuntuu että päivät täyttyy kaikesta muusta. Luulen, että hänen olisi hyvä antaa enemmän aikaa vain itselleen ja ajatuksilleen.
Mitä voisin tehdä, vai kannattaako puuttua ollenkaan? Hän tietää, että olen läsnä ja tukena jos ja kun hän tarvitsee.
Läheiseni on ollut tukemassa äitiään paljon.
Töistä hän oli kuolinpäivän ja seuraavan poissa, mutta palasi sitten normaalisti töihin.
Huolenani nyt onkin se, etten näe läheisessäni minkäänlaista surutyöntekoa. Isä oli hänelle läheinen. Kaikki asiat hän hoiti äitinsä tukena ja on minullekin asiasta puhunut jonkinverran. Aluksi kyselin aika paljon, mutta enää en löydä aihetta, millä aloittaisin asiasta puhumisen. Olen ollut läsnä ja kuunnellut aina kun hän on halunnut puhua. Silti koen, että hän jatkaa elämäänsä "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Käytännönasioista hän puhuu, mutta se OMA suru.. se on jäänyt mielestäni täysin pois. Luonteeltaan hän on kyllä menevä ja tekevä ihminen aina ollut, mutta nyt huolestuttaa, että osaako hän siinä sivussa käsitellä tunteitaan. Tuntuu että päivät täyttyy kaikesta muusta. Luulen, että hänen olisi hyvä antaa enemmän aikaa vain itselleen ja ajatuksilleen.
Mitä voisin tehdä, vai kannattaako puuttua ollenkaan? Hän tietää, että olen läsnä ja tukena jos ja kun hän tarvitsee.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta tuntuu, että sinulla on nyt hyvin vahva käsitys siitä, millä tavalla suremisen pitää tapahtua, että se olisi *sinun* mielestäsi "oikein surtu". Ja ettet oikein hyväksy sitä että läheisesi käsittelee suruaan eri tavalla kuin sinun mieleisesi "oikea" tapa olisi.
Minun isäni kuoli kolme kuukautta sitten, äkillisesti, odottamatta, melko nuorena. En ollut töistä poissa muuten kuin hautajaispäivänä, en myöskään tarvinnut rauhoittavia lääkkeitä, psykiatria tai muutakaan. Valvonut olen paljon varsinkin aamuöisin ja ollut muutenkin tavallista väsyneempi, osin tietysti unenpuutteen takia, mutta muutenkin suru ja stressi tuntuu hyvin konkreettiselta fyysiseltä taakalta. Aluksi en halunnut puhua isän kuolemasta oikeastaan kenellekään, en kertonut edes töissä työkavereilleni tai pomolleni, koska olisin kuitenkin vain alkanut itkeä enkä halua itkeä toisten ihmisten nähden jos voin sen välttää. Myöhemmin olen vastaillut kysymyksiin mutta toivonut itsekseni ettei kauheasti kyseltäisi; onneksi useimmat ystäväni ja tuttavani ovat tämän vaistonneetkin.
Suru on monimuotoisempaa kuin osasin odottaa, se ei ole jatkuvaa murheessa rypemistä ja muun elämän sysäämistä syrjään, kuten puusta katsoen voisi luulla, vaan siihen sekoittuu myös ärtymystä, hämmennystä, kaipausta, syyllisyyttä, helpotusta ja monta muuta tunnetta. Ja välillä on hetkiä ettei tunnu oikeastaan yhtään miltään. Ja koko ajan normaali elämä jatkuu siinä ohessa, ei se mihinkään katoa. Äitini sanoi heti isän kuoleman jälkeen että "Tähän pitää nyt vain sopeutua" ja mielestäni se oli hyvin viisaasti sanottu. Arkiset puuhat voivat myös auttaa surutyössä ja luoda uskoa, että elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Voin kuvitella, että myös minusta voisi joku ulkopuolinen ajatella, ettei näe minussa "minkäänlaista surutyöntekoa", mutta silloin vika olisi hänen havaintokyvyssään, ei minun tavassani surra.
Toivoisin sinulle enemmän luottamusta siihen, että läheisesi osaa oman vaistonsa varassa käsitellä omaa suruaan sillä aikataululla ja tavalla, joka hänelle on paras. Ehkä häntä juuri nyt auttaa parhaiten se "meneminen ja tekeminen", joka sinun mielestäsi on "väärä" tapa surra - ja ehkä hiljentymisen aika tulee vasta myöhemmin, esim. kuoleman vuosipäivän aikaan.
En muista mistä olen alun perin lukenut tämän, enkä varmaan osaa enää sanatarkasti siteerata oikein, mutta olen miettinyt näitä sanoja paljon:
"Me ihmiset haluaisimme poistaa vaikeuden elämästä ja vasta sitten elää, vaikka olisi opittava elämään samalla kun on vaikeaa."
Niin. Kiitos. :)
tavallaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö toinenkin surisi vaikka hän ei näyttäisi sitä ollenkaan.
Minusta se on tärkeintä, että läheisesi tietää, että olet: "läsnä ja tukena jos ja kun hän tarvitsee."
Itseäni on aina myös se lohduttanut suuresti.
Jokainen suree tavallaan... monelle ns.shokkivaihe kestää kauankin, tuntuu ettei hän sure vaan touhuaa ja touhuaa..
Itse menetin mieheni äkillisesti, joskaan ei aivan odottomatta . Kuolinpäivästä minulta "katosi" kuusi tuntia, ei mitään ole palautunut mieleen.
Kuolemaan ja hautajaisiin tarviitavat järjestelyt sain tehtyä lasteni avulla. Suru ja kaipaus tulivat vasta hautajaisten jälkeen.
Nyt olen ystävättäreni tukena, hän menetti miehensä myös äkillisesti (45 v). On nyt minun vuoroni auttaa ja tukea. Tämä leski on edelleen
shokkitilassa toista viikkoa kuoleman jälkeen.
Hän "touhuaa ja touhuaa ja selittää ystäville, että minä(kirjoittaja) otan hänen miehensä kuoleman kovin raskaaksi koska omasta surustani on vain 1,5v.Menen taas maanantaina tukemaan ja
laittamaan lapsille 15 v ja 18 v "kotiruokaa".