Lupa sääliä itseään
Joskus elämässä on tilanteita, joissa säälimme itseämme. Meillä voi olla hyvin vaikeaa ja olemme pettyneitä ja uupuneita. Emme enää kykene uskomaan mihinkään. Loppuunpalaminen ja syrjäänvetäytyminen kuvaavat parhaiten arkipäivää. Kukaan ei osoita sääliä. Kukaan ei ymmärrä. Mielestämme meillä on täysi syy sääliä itseämme. Kuitenkin teemme niin huonolla omallatunnolla.
Itsesääli on ruma sana meidän kulttuurissamme. Mutta meillä on lupa sääliä itseämme silloin, kun koemme elämämme vaikeaksi ja kun meitä koskee. On luonnollista tuntea sääliä sellaista ihmistä kohtaan, jolla on yhtä vaikeaa kuin itsellä. Miksi emme saisi kokea samoja tunteita itseämme kohtaan? Itsesääli voi jopa auttaa meitä suuntautumaan eteenpäin.
Monet pyrkivät poistamaan oman psykologisen kipunsa keskittymällä johonkin muuhun. On totta, että kivun voi unohtaa joksikin aikaa, mutta pitkän päälle se ei onnistu, jos kipu on edelleen olemassa. Vain sellainen kipu on mahdollista unohtaa, jota ei enää ole. Lyhytaikainen "Voi minua" -tunteiden kokeminen auttaa säännönmukaisesti kivun tunteen häviämisessä. Sen jälkeen unohtaminen on helpompaa.
Tunteitten hyväksyminen ja niiden kanssa työskentely on tehokkaampaa kuin niiden kieltäminen.
Kysymys:
onko itsesääli synti?
Joskus elämässä on tilanteita, joissa säälimme itseämme. Meillä voi olla hyvin vaikeaa ja olemme pettyneitä ja uupuneita. Emme enää kykene uskomaan mihinkään. Loppuunpalaminen ja syrjäänvetäytyminen kuvaavat parhaiten arkipäivää. Kukaan ei osoita sääliä. Kukaan ei ymmärrä. Mielestämme meillä on täysi syy sääliä itseämme. Kuitenkin teemme niin huonolla omallatunnolla.
Itsesääli on ruma sana meidän kulttuurissamme. Mutta meillä on lupa sääliä itseämme silloin, kun koemme elämämme vaikeaksi ja kun meitä koskee. On luonnollista tuntea sääliä sellaista ihmistä kohtaan, jolla on yhtä vaikeaa kuin itsellä. Miksi emme saisi kokea samoja tunteita itseämme kohtaan? Itsesääli voi jopa auttaa meitä suuntautumaan eteenpäin.
Monet pyrkivät poistamaan oman psykologisen kipunsa keskittymällä johonkin muuhun. On totta, että kivun voi unohtaa joksikin aikaa, mutta pitkän päälle se ei onnistu, jos kipu on edelleen olemassa. Vain sellainen kipu on mahdollista unohtaa, jota ei enää ole. Lyhytaikainen "Voi minua" -tunteiden kokeminen auttaa säännönmukaisesti kivun tunteen häviämisessä. Sen jälkeen unohtaminen on helpompaa.
Tunteitten hyväksyminen ja niiden kanssa työskentely on tehokkaampaa kuin niiden kieltäminen.
Kysymys:
onko itsesääli synti?
Vastaukset 20
Vanhimmat
..niin myös itsesäälillä uskon. Ehkä terve itsekritiikki ja siihen liittyvä sääli voi olla hyvästä jos se auttaa ihmistä motivoitumaan. Mut jos rupee rypemään itsesäälissä ja aina vain vaipuu syvemmälle, on se jo sairaus. Uskovanhan pitää ankkuroida luottamuksensa Jumalaan ja kaikkihan me tiedämme että Jumala on kaikkivoipa, joten myös Jumalle kaikki on mahdollista jois vain haluamme luottaa siihen. Eli ne voimattomuuden tunteesta johtuvat itsesäälin ajatukset luo katseen omiin kykyihin ja huomaa niiden rajoittuneisuuden. Meidän sen sijata tulis luoda katseemme ylös ja muistaa raamatun sanat: "heikoissa Hän on väkevä".
ei eheytä sinua, vaikka on kaikkivoipa?
Pelko on kirkas valkea valo, kaiken paljastava
Sen kosketus puhdas minuuden kuolema
Itsesääli ja ylpeys eivät toisistaan eroa
Salaisuus kuin pimeä puoli, hullun kuvitelma
Liian raskas vaikka uinuisi kuun pinnalla
Lähestyvää loppua ei tule, ei mustaa aurinkoa
Kuinka moni ei eloaan koskaan tunnusta
Juuri Sinut haluan mutten uskalla
Kirjoittaja Savior
Sitä vaan, että itsessääli
on usein myös ylpeyttä,
ja ylpeys on kapina
Jumalaa vastaan.
Lusifer oli ylpeä enkeli,
joka halusi tulla Jumalaksi.
Ne jotka kulkevat samoja
teitä ovat Jumalaa vastaan.
Tuli mieleen, että eikö itsesääli ole jonkinlaista empatiaa itseään kohtaan? Luulen, että ihminen, jolla ei ole riittävästi empaattisia ihmisiä tukemassa häntä vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä, ajautuu herkemmin itsesääliin, joka ikäänkuin kompensoi puuttuvaa ulkoapäin tulevaa empatiaa ja henkistä tukea. Tarvitsemme ehdottomasti välittämistä ja toistemme tukea enemmän. Jotta jaksaisimme paremmin.
Tuore tilanne, kun oikeat veljeksetkään eivät
jaksa välittää toisistaan. Siksi vaan että kun toinen suostuu apuun, niin itse romahtaa. Ei juomaan, niin kuin se toinen, vaan masentuu ainaisista vastoinkäymisistä, jotka ovat elämän mittaisia. Liekö masennus itsesääliä tai ylpeyttä tai molempia, tiedä häntä, mutta epämiellyttävää se ainakin on, ja eräänlaista pakenemista? Miksikähän?
Luulisi tosiaan, että jos lähekkäin asutaan ja eletään, niin molempien etu on osoittaa toiselle ystävällisyyttä ja tukea. Mutta se onkin vain hieno ajatus. Arkielämä voi olla joskus tosi rankkaa ja ongelmilla on taipumus kasautua, jos apua ei näy, eikä ole tarjolla.
Jatkuvan taakan alla olo, ilman empaattista läheistä on varmasti liian raskasta. Yksikin hyvä ystävä, jolle voi surunsa ja harminsa kertoa, on äärettömän kallisarvoinen. Onneksi Suomessa on ammattiapuakin saatavilla, ainakin pitäisi olla.
Masennus on varmaankin periksiantamista ja luhistumista liian raskaiden taakkojen alle. Masentunutta ei pidä enää syyllistää moittimalla itsesääliin vajoamisesta, vaan hän tarvitsee kaiken mahdollisen henkisen tuen noustakseen ylös jälleen, edes vähitellen.
Itse olen ollut taipuvainen masennukseen. Uskoontulo, eli Jeesuksen hoiviin pääsy on aloittanut kuitenkin paranemisprosessin, vaikka ainahan niitä uusiakin kolhuja tahtoo tulla tässä kovassa maailmassa, jossa itsekkyys ja pahuus ovat niin yleistä.
Maailma olisi varmasti aika mahtava paikka elää, jos itsekukin edes pyrkisi elämään tämän ohjeen mukaan: Matt. 7:12
"Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat".
Monelle ei ole kovassa maailmassa lämpöä muuta kuin saunassa. Omien paiseitten ja haavojen piilottelusta on tumllut elämäntyyli; kaikkien naamarien riisumisten päivää kun odottaa; juuri kun luuli risuuneensa yhden, onkin kaksi uutta tilalla. Lapsetkin jo osaavat piiloutua, eikä sitä todellista >minää> enää ole helppo löytää,; jos löytää; enää? Onko ihme, jos ei jaks(eta)a?
Ihme, jos ei jaksa,
kun uskokin on taakka.
Samaa ansioitumista ja
hyväksymisen asnaitsemista
se on, pienestä aikuiseksi.
Jumalaltakin pitää asaita
hyväksyminen,
niin kuin näemme
kristillisyyden markkinoilla.
Kuka on enää rakastettu
*ihmisenä*
ellei ole näyttöä mistään
tehokkuudesta.
Ihminen ihmisenä on kai satua?
Jeesuksen armo on silloin kadoksissa tai sitä ei ole koskaan löytynyt, jos uskokin on taakka. Kaikki eivät ole saaneet kuulla Jeesuksen sanoja: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan levon".
Ainakaan Jumalalle ei tarvitse kelvata enää erikseen, jos on Jeesuksen kautta armahdettu. Joillekin myös kestää kauan oppia olemaan ihminen ihmiselle. Totta se usein on, kaikki mitataan tehokkuuden mukaan, mutta se on ihmisen keksimä systeemi, ei Jumalan.
Jos ihminen vaipuu liian syvälle itsesääliin, ja sen kautta vieraantuu Jumalasta, niin sen voisi lukea synniksi. Kuten kaikki asiat, jotka vievät kauemmaksi Jumalasta.
Koska jokainen ihminen itsessään on Jumalan luomistyön ihme. Jos säälii itseään liian "syvällä" eikö silloin pilkkaa tavallaan Jumalan luomistyötä ja ihmettä ?
teillä ei ole mitään hajua ihmisenä elämisestä! Olette aina eläneet onnessa ja autuudessa. Katsotte halveksien tavallisia ihmisiä ja jos jollakin on vaikeaa tulette ahdistamaan kuin hyeenalauma!!!
Painaa pelko siitä, selviääkö veloista,
selviääkö ammatissa, selviääkö yksilönä? Puhuit naamareista ja tuttua on. Niitten taustat ovat surullisen värisiä ja olemisen kovettamiakin.
Miksi ihmisen näkeminen tavallisena haavoittuvanakin on jotakin mitä pitää melkein hävetä? Puhumattakaan siitä että joutuisi sitten *rakkauden uhriksi* johonkin subkulttuuriin, lahkoon tai päihteitten lohtuun?
Kysyn, missä vaiheessa usko en sitä elämää; mikä Jeesus on, kun on tie ja totuus ja elämä? Onko se sitä elämää, kuitenkin, kun ei muuta jaksa, kuin huutaa että Jumala auttaisi?
alas ennen kuin pääsee ylöspäin. Itse olen juuri näitä kantapään kautta uskovaisia. Ja joudun aina käymään pohjan kautta, ennen kuin pääsen eteenpäin...
Olen itse tullut siihen tulokseen, että kun ihmiseltä viedään ainakin näennäisesti kaikki, niin silloin ei jää jäljelle mikään muu, kuin usko. Ja tämän olen minäkin joutunut monta kertaa toteamaan. Loppujen lopuksi ei ole muuta kuin sinun ja Jumalan välinen suhde. Ja se tekee äärettömän kipeää, kun Jumala joutuu riisumaan ihmisen vereslihalle, ennen kuin hän tajuaa missä mennään...
sitä tarkoitit. Tällä hetkellä olen kirkoton. Mutta lapsuuteni olen viettänyt helluntaiseurakunnassa. Ja se on yhä lähellä sydäntäni, vaikka siinä seurakunnassa ei minun paikkani ole.
Kyllä täällä muitakin pohjien kautta
kulkijoita on. Se on se varma-tapa!
siis se varmin tapa, ja
jos sekään ei vielä tuota
tulosta; niin muutaman kerran
pohjan kautta varmasti tuottaa!
Ei ole synti. Itsesääli on tunteiden kokemista, ja kaikki tunteet ovat luvallisia. Mitä tunteista seuraa, on toinen kysymys. Tunteiden käsittely on tärkeää. Niin myös itsesäälin. Pysyvänä olotilana itsesääli voi olla tuhoava, mutta silloin tällöin nautiskeltuna jopa terapeuttinen kokemus.
rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi, sanoi Mestari.
tuossa käskyssä on myäs rajat itsesäälille. lähimmäistään kun ei voi rakastaa, jos säälii ja paapoo itseään liikaa.
Lähimmäistään voi rakastaa säälien. Jeesuksenkin tuli sääli monia ihmisiä, jopa kansanjoukkoja.
Loogisesti itsensä terve sääliminen antaa mahdollisuuden myös lähimmäisen säälimiseeen.
Alentuva säälittely on aivan muuta kuin todellinen sääli. Kohde kyllä vaistoaa, mistä on kysymys.
Itsensä paapominen on luvallista.
Olen joskus miettinyt tuota "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Ongelma ei aina ole itsensä liiallisessa rakastamisessa, vaan siinä, ettei pysty rakastamaan itseään ja siten ei muitakaaan.
Usein kyllä rakastamme lähimmäistämme kuten itseämme eli emme kovinkaan paljon. Sääli.
on perää. itsesäälissään kieriskelevä ei ole
muuta kuin riesa; 1) itselleenkin 2) muille.