Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu kahdesta koiransa menettäneen naisen surusta. Toimittaja kysyi psykologilta onko sopivaa surra koiran kuolemaa siinä missä ihmisen (mummun) kuolemaa.
Täytyykö kansalaisen kysyä psykologilta (yhteiskunnalta) lupa yksityiselämän toimenpiteisiinsä? Onko yhteiskunta muuttumassa suureksi sosiaalilaitokseksi jossa jokainen kansalaisen vähäinenkin oikeus annetaan pitkän tikun päästä?
Sosiaalisysteemi on taas tapansa mukaan työntämässä saastaisen sormensa toisen yksityisyyteen ja juuri silloin kun kansalainen on henkisesti vereslihalla. Kuvottavaa.
Täytyykö kansalaisen kysyä psykologilta (yhteiskunnalta) lupa yksityiselämän toimenpiteisiinsä? Onko yhteiskunta muuttumassa suureksi sosiaalilaitokseksi jossa jokainen kansalaisen vähäinenkin oikeus annetaan pitkän tikun päästä?
Sosiaalisysteemi on taas tapansa mukaan työntämässä saastaisen sormensa toisen yksityisyyteen ja juuri silloin kun kansalainen on henkisesti vereslihalla. Kuvottavaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tämä olisi kuulunut tuonne lemmikkieläin osastolle.
Niin. Eihän tämä lemmikkieläinosastolle välttämättä kuuluisi, kuolemaahan tämäkin käsittelee.
Mikä sinä olet sanomaan kenenkään surusta. Pidä vaan typerät ajatuksesi omana tietonasi.
Oliko tämä nyt minulle tarkoitettu? No, sanon vain että jokainen suree omalla tavallaan ja niitä asioita jotka ovat tärkeitä. Minä en psykologilta kysy että saanko surra kuollutta lemmikkiä, vaan minä suren. Täysin ilman lupaa. Sehän on normaalia.
Ja kuolema kuuluu tälle palstalle, eikä täällä ole kyllä mielestäni sanottu missään että saisi keskustella vain ihmisten kuolemasta. Kuolema se lemmikin kuolemakin on.
...vaan tuolle edelliselle. Vastaukseni tuli vaan sinun tekstisi alle, koska vastasin myös hänelle. Olen täsmälleen samaa mieltä sinun kanssasi. :)
saattavat olla jopa rakkaampia, kuin omaiset. Ja varsinkin jos niitä lähiomaisia ei ole. Ja monet pitävät eläimiä myös perheen jäseninä.
Kyllähän ainakin lapset surevat rakkaan lemmikkinsä menettämistä siinä, missä jonkun ihmisenkin. Miksi ei saisi surra ?
Hyva pointti! Minulla on ainakin vielakin ikava omaa kaniiniani, vaikka se kuoli jo monta vuotta sitten. Enka tosiaan kysy joltain psykologilta LUPAA siihen, saanko surra ja/tai itkea asian tiimoilta!!