Veljeni kuoli syksyllä ja kirjoittelin tänne aiheesta, sain teiltä paljon apua ja olen tässä yritellyt toipua.
Jo jonkun aikaa minulle on vahvistunut tunne, että veli ei olekaan kuollut, vaan ehkä joutunut niin pahaan pulaan, että lavasti kuolemansa ja tulee vielä kymmenen vuoden päästä soittamaan ovikelloani. Näin tällaisesta untakin ja oloni vain vahvistui, unikin toistui pari kertaa.
Veljeni ystävä, joka oli paikalla kun veljeni (muka) kuoli, sanoi, että hän valitettavasti voi todistaa, että kuollut on. Mutta entäpä jos hänkin on vain mukana juonessa?
Puhuin isällekin tästä ja hän ei uskonut minua, sanoi vain, että pitää hyväksyä totuus. Mutta mikä sitten on totuus? En oikein uskalla puhua tästä kenellekään, sillä minua pidettäisiin hulluna, ja epäilen sitä itsekin aina välillä. Mutta aina välillä olen taas aivan varma, että veli tulee vielä. Hän lupasi minulle aikanaan ettei jätä minua ikinä ja että minun ei tarvitse haudata vanhempiamme yksin.
Jo jonkun aikaa minulle on vahvistunut tunne, että veli ei olekaan kuollut, vaan ehkä joutunut niin pahaan pulaan, että lavasti kuolemansa ja tulee vielä kymmenen vuoden päästä soittamaan ovikelloani. Näin tällaisesta untakin ja oloni vain vahvistui, unikin toistui pari kertaa.
Veljeni ystävä, joka oli paikalla kun veljeni (muka) kuoli, sanoi, että hän valitettavasti voi todistaa, että kuollut on. Mutta entäpä jos hänkin on vain mukana juonessa?
Puhuin isällekin tästä ja hän ei uskonut minua, sanoi vain, että pitää hyväksyä totuus. Mutta mikä sitten on totuus? En oikein uskalla puhua tästä kenellekään, sillä minua pidettäisiin hulluna, ja epäilen sitä itsekin aina välillä. Mutta aina välillä olen taas aivan varma, että veli tulee vielä. Hän lupasi minulle aikanaan ettei jätä minua ikinä ja että minun ei tarvitse haudata vanhempiamme yksin.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Lapseni kuoli reilu kaksi vuotta sitten, minulla oli pitkään, ehkä vieläkin hetkittäin tunne, että näen vain pahaa unta...herään ja on ohi. Joten älä ole ollenkaan hulissasi, kuuluu suruun, että haluamme kieltää ns. tosiasiat".
Mutta puhu surustasi.itke, käy haudalla jne.
Minulla suru on tehnyt sen, että uskon, että lapseni oli ns.vanha sielu ja hänet kutustiin pois tärkeämpään tehtävään, mutta näemme vielä pian toisemme. Että tällaista hulluutta toisilla.
nyt ongelmia hahmottaa että kuka teki ja mitä, mikä on ero virtuaalitodellisuuden ja arkitodellisuuden välillä. No, minä olen ratkaissut asian niin että en mieti turhia. Syön hyvin, se lienee ainakin ihan todellista (? :D), käyn Akateemisessa kirjakaupassa, keikoilla ja elokuvissa ja jutskailen sitten mun kamujen kanssa täällä netissä. Ohhoijakkaa.
Sinulla heittää ihan väärässä kohtaa ja silloinkannattaa mennä hoitoon. Oikeaakin hulluutta on olemassa.
POhdin (=toivoin) itse samaa, kun isäni syksyllä kuoli. Hän kuoli omaan sänkyynsä ja kukaan ei käynyt häntä tunnistamassa. Kuvittelin jokusen kuukauden, että vainaja olisi ollut vain joku kaveri, ja että isä oli jossain reissuillaan. Joka kerta kun oveen koputettiin, toivoin sen olevan isä, joka sanoi aina "no ollaanhan sitä kotona"
Ymmärrän hyvin, että tällaiset kuvitelmat helpottavat oloa, mutta kovin realistisia ne eivät ole-valitettavasti..
Rakas ihminen kuoli läheltäni. Itse mietin monesti ihan samaa, vaikka tiedän, että hän on kuollut. Unissa hän tulee ja sanoo, että se oli väärinkäsitys, se oli lavastettu juttu tai muuta sellaista.
Jos pitää palauttaa maan pinnalle, niin miten veljesi ruumis tunnistettiin? Koska sellainenhan täytyy aina tehdä, siksi ei todellisuudessa ole mahdollista, että hän olisi voinut lavastaa kuolemansa.
Itse näin rakkaan ihmisen ruumiin ja olen miettinyt ihan samoja asioita. Näin ruumiin kaukaa. Silti joskus mietin, että jos se ei ollutkaan hän, jos se oli vain lavastettu juttu. Silti järki sanoo, että se ei ole ja tiedän sen.
Tätä ystävää lukuunottamatta kukaan ei ole nähnyt veljeäni kuolleena. Myöskään oikeuslääketieteelliseltä ei jostain syytä ole tullut vieläkään mitään tuloksia (soitin juuri äsken poliisille).
Me lähiomaiset emme halunneet nähdä ruumista ruumiinavauksen jälkeen.
Minulla tämä tunne vain vahvistuu, sitä paitsi veljeni lupasi ettei jättäisi minua koskaan.
Jotenkin rivien välistä ymmärsin, että henkirikosksesta kysymys vai onnettomuudesta vai mistä? Jos jutun tutkinta on auki, ei tietoja saakaan tietoon. Ei edes lähiomaiset valitettavasti. Ehkä ruumis tunnistettu dna:lla tai sormenjäljillä?
Ja se mitä tulee veljesi lupaukseen, niin hän varmaan luvatessaan tarkoitti mitä sanoi. Mutta elämästä ei koskaan tiedä.
Kyllä rakkaanikin minulle lupasi monia asioita eikä hän itse vapaaehtoisesti kuollut. Sellaista elämä on. Välillä ihan samojen ajatuksien kanssa, kuin sinä, mutta totuus on vain hyväksyttävä.
ei sentään sitä. Mutta tutkimukset ovat tuollaiset kun nuori terve mies vain yhtäkkiä kuolla kupsahtaa. Mutta tässä vain on niin paljon kaikkea hämärää ja varsinkin haudalla käydessäni se tunne tulee, tuntuu ikään kuin naurettavalta surra siinä, kun _tiedän_ ettei veljeni siellä mullan alla ole, vaan nauraa käheää nauruaan jossain ja odottaa, että voi turvallisesti ottaa minuun yhteyden. Tiedän, että kuulostan hullulta, ja varmaan sekoan todella jossain vaiheessa kun nämä "varmuudet" menevät laidasta laitaan. Välillä rationaalisesti osaan ajatella, että tämä on vain oman psyykeni puolustuskeino, kun olen koko elämäni ollut yksi kahdesta enkä ole edes kuvitellut eläämäni niin, ettei veljeäni olisi.
Ja toisaalta tämä mielessäni oleva mahdollisuus siitä, ettei veli olisikaan kuollut, on se voima, jolla jaksan itse elää. Olen ollut todella reunalla monena sellaisena hetkenä, jolloin "tunnustan tosiasiat". Ehkä kannattaa vain pitää nämä hullut ajatukset itsellä ja teeskennellä kunnes jotain tapahtuu tai totuus selviää. Kiitos taas kun olen saanut anonyymisti teille kirjoitella ja lukea kommenttejanne.
Et sinä hullu ole, et todellakaan! Kieltoreaktio on yksi psykologiassa tunnetuista mielen suojakeinoista. Sinua on nyt kohdannut niin vaikea asia, että mielesi ei pysty sitä kerralla käsittelemään!
Minulta kuoli myöskin syksyllä aivan yllättäen rakas ihminen, jonka ei pitänyt olla vielä maallisen matkansa päässä. Kun minulle kerrottiin, että ... on kuollut, ensimmäinen reaktioni oli, että aloin huutamaan ja itkemään, että "eikä ole, eikä ole!". Koko päivän vapisin horkassa, shokissa peiton alla. Ajattelin (uskottelin itselleni), että tämä on väärinkäsitys. Samaan aikaan kuitenkin ilmoittelin tutuille, että ... on kuollut ja itkin sitä! Myöskin tämän kuolleen muut läheiset olivat yhtä järkyttyneitä, ja itkimme ja puhuimme asiasta jatkuvasti monta päivää. En selkeästikään ollut ainoa meistä, jolla oli tuo kieltoreaktio päällä. Monikin meistä yritti soittaa kuolleen omaisemme puhelimeen ja moni meistä varovasti heitti ilmaan ajatuksen siitä, että "tämä on väärinkäsitys ja hän palaa vielä", vaikka poliisit kuolemasta ilmoittaessaan kertoivat asioita, joiden perusteella henkilöllisyys oli varma.
Muutamia päiviä rakkaamme kuoleman jälkeen osa meistä omaisista kävi katsomassa hänen ruumistaan kappelilla. Minä en halunnut sitä tehdä- tunsin, että en kestä totuuden kohtaamista. Ne jotka kappelilla kävivät, kertoivat, että "kyllä se oli ...", mutta minä edelleen tuskassani uskottelin itselleni, että ei näin ole, ja että he ovat vain järkytykseltään erehtyneet...
Muiden omaisten kanssa siis puhuimme asiasta paljon. Toinen selkeä mielen suojareaktio, joka meissä monissa oli päällä, oli ns.selittäminen, joka sekin on tunnettu psykologiassa. Koetimme selittää itsellemme ja toisillemme asian hyviä puolia, vaikka itse muistan kyllä samaan aikaan ajatelleeni, että jos ennen tapahtunutta meille olisi kerrottu, että näin tulee käymään, ei kukaan meistä olisi löytänyt asiasta mitään positiivista!
Hautajaiset menivät, kuin unessa. Itku siellä oli katkeraa ja tuntui tarttuvan ja jäävän välille, jonnekin tuonne rintaan ahdistamaan. Puhdas suru ei päässyt sielläkään valloilleen, ja minäkin ajattelin, että "ei ... ole tuolla arkussa" ja että "sitten kun hän palaa luoksemme, hän voi valokuvista katsoa, minkä surun on meille aiheuttanut". Olin vihainen! Kaikki tuntui turhalta. Hullultahan tämä kuulostaa...
Nyt kun aikaa on mennyt nelisen kuukautta, nuo reaktiot ovat (melkein) menneet ohi ja tilalle on tullut puhdas suru. Itku ei ole enää samallatavalla katkeraa ja ahdistavaa, kuin alussa, vaan helpottavaa. Suru on kuitenkin suuri ja läsnä joka hetkessä. Joskus saattaa mennä ehkä joitakin minuutteja, ettei asiaa muista, mutta joka kerran kun tieto jysähtää taas tajuntaan, se on "shokki".
Olen itse lukenut psykologiaa joitakin vuosia sitten ja olin tietoinen noista mielen suojareaktioista. Silloinkin kun ne olivat minulla voimakkaimmillaan tiesin, mitä mielessäni tapahtuu, mutta nuo reaktiot olivat niin voimakkaita, että tekivät tuonkin tiedon merkityksettömäksi!
Toivotan sinulle paljon voimia ja haluan, että tiedät, että et ole mitenkään poikkeava, etkä yksin maailmassa! Koen, ja moni täällä kokee samaa kanssasi! Tämä on niin vaikeaa...
Koska selvästi olit veljellesi tärkeä ja rakas, hän varmasti haluaisi, että jatkat elämääsi ja olet onnellinen täällä maailmassa niin kauan, kuin sinulla on omia elinpäiviä jäljellä- näin uskon omankin pois menneen rakkaani haluavan meidän hänen jälkeensä jääneiden tekevän.
Uskon, että tapaamme heidät vielä...
"Avaruuden tuollapuolen jossain missä lie, saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkä, pitkä tie..."
"Mutta tässä vain on niin paljon kaikkea hämärää ja varsinkin haudalla käydessäni se tunne tulee, tuntuu ikään kuin naurettavalta surra siinä, kun _tiedän_ ettei veljeni siellä mullan alla ole, vaan nauraa käheää nauruaan jossain ja odottaa, että voi turvallisesti ottaa minuun yhteyden."
Minun mielestani sinulla on ihan OIKEA tunne! Eihan se veljesi siella OLEKAAN - siis se veljesi TODELLINEN OLEMUS, eli se alkuperainen henki-energiamuoto.
Kaikki me joku paiva joudumme "luopumaan fyysisista vaatteistamme", eli kropastamme, mutta henki ei jaa hautuumaalle makaamaan.:)
VOITKIN ottaa yhteyden veljeesi - ihan vain ajattelemalla hanta tai jopa puhumalla. Vaikka han ei heti vastaisikaan, olen aivan varma, etta han KUULEE sinut.:)
Usein jopa tunnen veljeni käden hartioillani tai kuulen hänen kommentoivan jotain niin, että ihan hätkähdän. Kerran hän sanoi minulle, että "älä siinä höpöttele mulle ääneen, ihmiset pitävät sua ihan hulluna" ja nauroi päälle. Ja muutakin. Tietenkään näistäkään asioista ei kannata julkisesti puhua kuin perheen kesken (olemme kaikki samanlaisia Minä Olen -hörhöjä), ja tuosta salaliittoteoriasta en viitsi puhua edes vanhemmille, en halua heille lisää tuskaa siitä, että se jäljelle jäänyt ainut lapsi on nyt sitten seonnutkin (minulla todettiin vasta parantumaton sairaus, joka ei tapa, mutta ei parane ja saattaa hankaloittaa elämää huomattavasti tulevaisuudessa, varsinkin isälleni tämä on tosi rankkaa).
Siitä on jo yli viisi kuukautta ja minusta tuntuu että tähän asti on mennyt ihan hyvin, vaikkakin aika sumussa. Nyt tulee näitä hetkiä, jolloin olen ihan varma, ettei tätä ole tapahtunut, sitten näitä, jolloin ihan selkeästi tunnen veljeni tässä vieressä ja myös niitä, jolloin ikävä iskee palleaan kysymättä tilanteen sopivuutta, tuska salpaa hengen ja vie jalat alta. Valitettavasti työyhteisössäni on annettu hyvin selkeästi ymmärtää, että työnantajan ymmärrys on käytetty loppuun ja että nyt asioiden pitäisi jatkua kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Onneksi on muutamia hyviä ystäviä töissä, joiden olkapää on vapaa ja jotka jaksavat kuunnella, ymmärtää ja lohduttaa.
Ja iso kiitos sinulle viestistäsi. Kaikkea hyvää!
Kiitos sinullekin ihanasta, lohduttavasta ja auttavasta viestistäsi. Vaikka tietää, niin on kiva kuulla (tai lukea) ettei ihan hulluksi ole tulossa, vaan että normaalia tämä on. Oppii sitten hyväksymään tämän vuoristoradan ja mielensä liikkeet, ei tarvitse huonoa omaatuntoa enää lisätaakaksi. Toivon sinulle ja muille keskustelijoille kaikkea hyvää ja voimia. Tämä on todella ollut minulle hyvä kanava kun välistä tuntuu, että pää räjähtää, pelkään, että jään omaan maailmaani yksin tai että tämä taakka saa sellaisen otteen, että jonain päivänä otan ja kumoan kurkkuuni sen kourallisen pillereitä, joka on siinä ollut useammin kuin kerran.
Muista aina se, että veljesi ei olisi halunnut sitä! Hänellä on nyt hyvä olla, mikään ei voi häntä enää vahingoittaa- tee sinäkin elämästäsi niin hyvä, kuin se on näissä olosuhteissa mahdollista! Jokaisen kuolevan toivomus on, että jälkeensä jäävät eivät surisi liikaa ja menettäisi elämänhaluaan!
Oletko ajatellut koskaan mennä sururyhmään? Mielestäni se voisi olla sinulle hyvä paikka. Itse olen asiaa ajatellut ja ehkä menenkin, kun siitäkin huolimatta, että jotenkin tuntuu jo helpommalta, välillä tuntuu, että ei jaksa...
Oletko koskaan lukenut ihmisten kuolemakokemuksia? Mitä mieltä olet niistä? Minä olen lukenut monia ja niissä on todella paljon yhteneväisyyksiä. Ajatus siitä, että kuollut rakkaani on päässyt siihen olotilaan, josta takaisin joutuneet eivät olisi halunneet palata, on lohdullinen. Täällä netissä on kirjoitettuna eräs kokemus, johon voin sinut linkittää, jos olet kiinnostunut?!
"Usein jopa tunnen veljeni käden hartioillani tai kuulen hänen kommentoivan jotain niin, että ihan hätkähdän. Kerran hän sanoi minulle, että "älä siinä höpöttele mulle ääneen, ihmiset pitävät sua ihan hulluna" ja nauroi päälle."
No sittenhan teilla ON yhteys.:) Ja veljesi vain yrittaa suojella sinua. Ja huomaatkos - han piti lupauksensa siita, ettei "jata sinua koskaan yksin"?:)
"Ja muutakin. Tietenkään näistäkään asioista ei kannata julkisesti puhua kuin perheen kesken (olemme kaikki samanlaisia Minä Olen -hörhöjä), ja tuosta salaliittoteoriasta en viitsi puhua edes vanhemmille, en halua heille lisää tuskaa siitä, että se jäljelle jäänyt ainut lapsi on nyt sitten seonnutkin (minulla todettiin vasta parantumaton sairaus, joka ei tapa, mutta ei parane ja saattaa hankaloittaa elämää huomattavasti tulevaisuudessa, varsinkin isälleni tämä on tosi rankkaa)."
Sitapa juuri - jotkut asiat on ihan hyva pitaa "omina asioinaan".
"Siitä on jo yli viisi kuukautta ja minusta tuntuu että tähän asti on mennyt ihan hyvin, vaikkakin aika sumussa. Nyt tulee näitä hetkiä, jolloin olen ihan varma, ettei tätä ole tapahtunut,"
Tuo on ihmismielen tapa kasitella kipeaa asiaa, eli yrittaa kieltaa koko asia.
"sitten näitä, jolloin ihan selkeästi tunnen veljeni tässä vieressä"
Tuohon voit mielestani luottaa.:)
"ja myös niitä, jolloin ikävä iskee palleaan kysymättä tilanteen sopivuutta, tuska salpaa hengen ja vie jalat alta."
Tassa kohtaa sitten sina taas myonnat tapahtuneen itsellesi ja tottakai se sattuu.
"Valitettavasti työyhteisössäni on annettu hyvin selkeästi ymmärtää, että työnantajan ymmärrys on käytetty loppuun ja että nyt asioiden pitäisi jatkua kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Onneksi on muutamia hyviä ystäviä töissä, joiden olkapää on vapaa ja jotka jaksavat kuunnella, ymmärtää ja lohduttaa."
Viisi kuukautta on lyhyt aika. Sinulla on lupa surra niin kauan kuin "silta tuntuu". Mutta ajattele asiaa mieluummin nain: Haluaisiko se veljesi, etta hukkaat elamasi suruun ja murheeseen vai haluaisiko han, etta rupeaisit taas elamaan elamaa "eteenpain"? (Veikkaan, etta han toivoo jalkimmaista):)
"Ja iso kiitos sinulle viestistäsi. Kaikkea hyvää!"
Hienoa, jos pystyin olemaan avuksi. MUISTA - rakkauden sidetta ei KATKO MIKAAN KOSKAAN!
Et vastannut kysymykseeni kuolemakokemuksista, mutta laitan tämän linkin tähän- mieti itse haluatko lukea sen. Voimia sinulle!
http://www.nakokulma.net/keskustelu/index.php?topic=9178.0
elämä jatkuu...
... vaikka kipeää tekee!
POhdin (=toivoin) itse samaa, kun isäni syksyllä kuoli. Hän kuoli omaan sänkyynsä ja kukaan ei käynyt häntä tunnistamassa. Kuvittelin jokusen kuukauden, että vainaja olisi ollut vain joku kaveri, ja että isä oli jossain reissuillaan. Joka kerta kun oveen koputettiin, toivoin sen olevan isä, joka sanoi aina "no ollaanhan sitä kotona"
Ymmärrän hyvin, että tällaiset kuvitelmat helpottavat oloa, mutta kovin realistisia ne eivät ole-valitettavasti..
(eka viesti meni väärään paikkaan)
Mulla on kuolleet sekä isä että äiti. Isä 2001 ja äitini viime kesänä. En käynyt isäni ruumista katsomassa koska en uskaltanut. Siitä jäi juuri näitä oloja joita tässä ketjussa on kuvailtu. Kun äitini sitten kuoli, olin oppinut ja kävin häntä katsomassa vainajana ja sain varmuuden että kuollut on. Ei tehnyt pahaa, vaan tuli surullinen olo ja selvisi että lyhyt on elämä. Ehkä ei sovi kaikille, en tiedä, mulle oli parempi.
Olet varmasti oikeassa. Meille vain sanottiin poliisin taholta että lienee paras jättää väliin, sillä ruumiinavauksesta jää jälkiä mm. päähän. Minä en varmaan olisi kestänyt nähdä veljeäni, kenet tahansa muun varmasti helpommin.
...nyt iski taas ihan kauhea ikävä... pelottaa, että unohdan hänen äänensä tai jotain muuta.
Riippuu monesta asiasta esim. miten on kuollut, minkä ikäisenä, onko avattu jne. Myöskin oma mielentila ja tuntemukset täytyy huomioida. Jos todellakin tuntee, että ei halua ruumista nähdä ja että ei kestä sen näkemistä, kannattaa kuunnella itseään. Mielen suojakeinot ovat tarkoituksenmukaisia ja vaikka ne epävarmat olot ja kuvitelmat siitä, että kuollut olisikin hengissä hämmentävät, on niiden tarkoitus kuitenkin suojata ihmismieltä romahtamiselta! Yleensä nuo olot hiipuvat pikkuhiljaa, sitä mukaan, kun ihmisen mieli on valmis totuuden kaikessa karuudessaan kohtaamaan.
Vanhan tai pitkään sairastaneen ihmisen ruumiin näkeminen on yleensä helpompaa ja luonnollisempaa ja omaista usein helpottaa nähdä rakkaansa levollisena, kun taas nuoren/ yllättäen kuolleen ihmisen ruumiin näkeminen, aiheuttaa usein vaikeita tunteita omaiselle. Näiden viimeksi mainittujen kuolemien kohdatessa, yleensä myös omaisten mielen suojakeinot ovat voimakkaimmillaan.
Eräs ystäväni oli mennyt katsomaan hyvin nuorena isänsä ruumista, ja on sanonut sen olleen hyvä päätös-mielenterveyden kannalta. Itse olisin iskää mennyt katsomaan, jos se olisi ollut mahdollista. Patologi kielsi kenenkään katsomasta häntä, koska ruumis oli löydetty vasta viikon kulutua ja lämmin syksy nopeuttanut ruumiin "hajoamista". Itse kiitän jotain voimaa, etten isän asuntoon pyrkiessäni päässyt sisälle, sillä ruumis olisi ollut siellä.
Et sinä ole hulluksi tullut, kuvittelet vain. Suruprosessi saattaa kestää vuosia, on ihan normaalia ajatella tuollaisia asioita. Sitten vasta, jos et meinaa millään päästä yli noista ajatuksista, on syytä huoleen. Ei vielä, kun noin vähän aikaa kuolemasta on vasta kulunut. On iso järkytys kun nuori ihminen kuolee, yleensä on paljon helpompaa hyväksyä jonkun vanhemman ihmisen kuolema, kun se olisi ajallisesti luonnollisempaa. Kyllä sinä kuitenkin ajan kanssa pääset tuosta yli. Muista ettet toivu hetkessä. Toisekseen voi olla vaikeaa uskoa todeksi toisen kuolemaa, jos ei itse ole ollut läsnä, kun hän kuoli. Alkaa helposti pohdiskelemaan päässä mahdollisuutta että entäs jos kyseinen ihminen olisikin vielä elossa jossain. Se on normaalia tuossa tilanteessa, olet vielä eräänlaisessa shokissa. Ja, tottakai toivot että veljesi ei olisikaan kuollut, joten siitä nuo ajatukset. Et ole seonnut, tuo on ihan normaali reaktio. Ja pääset siitä yli, kunhan aika on kypsä.
Minulta kuoli myös veli, 5 vuotta sitten. Ensiksi en voinnut usko mitä kuulin ja olin melkein valmis tappamaan itseni. Onneksi asiaa helpoitti se että kävin kaksi kertaa katsomassa häntä. Silloin sitä alkoi ymmärtämään ja käsittämään ettei tapahtunutta voi perua. Vieläkään en ole päässyt asiasta kokonaan yli,mutta pikku hiljaa se helpottaa. Välillä tulee tunteita,että ei voi uskoa mitä on tapahtunut ja alkaa uudestaan kyselemään syitä. Minä puhun kyllä veljelleni,mutta niin tekevät myös vanhempani. Suremista helpotti myös todella paljon se kuin veljeni on ns. "kotona" ,eli meillä on uurna kotona. Tällä tavoin on paljon helpompaa ja voi ajatella että veljeni on koko ajan läsnä. Kaikillehan tämä tyyli ei sovi,ja sitä todellakin pitää miettiä ennen kuin päättää lopullisesti. Koska et pääse surusta niin helposti eroon,kun aina kun tulet kotiin niin hän on ensimmäisenä mielessä. Minä olen ainakin tyytyväinen siihen miten itse käsittelin asian. Alussa kaikki oli minulla todellista helvettiä,mutta kun aika kuluu suru myös helpottuu,mutta ei ikinä kokokaan katoa...
Voimia sinulle...ajan kanssa suru helpottuu.
On totta, että tilanteesi voi olla huolestuttava.
Kyse on kuitenkin reaktiosta, joka johtuu siitä,
että maailmasi on romahtanut, myös psyykkisesti.
Aina kun menetämme tärkeän ihmisen, joudumme
rakentamaan minä-kuvamme uudestaan. Siinä käydään
hulluudessa ja terveydessä, ja se kuuluu elämään.
Kannattaa käydä puhumassa jolle kulle, esim.
psykologille noista tunteista. Tai liittyä sururyhmään.
Itselläni oli keskenmenojen jälkeen tunne, että
jospa sittenkin olen vielä raskaana, ehkä lapseni elääkin. Se tunne ja
toive kesti ainakin kuukauden. Totuus oli kuitenkin
toinen. Veljesi on poissa. Sinulle itsellesi on
terveintä kohdata totuus niin karuna kuin se on
ja alkaa surra suruasi pois. Vain niin hyvä olo palaa.