Muutama päivä sitten tällä palstalla käytiin mielenkiintoista keskustelua kysymysten asettamisesta, Jumalan mahdollisista vastauksista, tavasta lukea Raamattua ja edellytyksestä olla yhteydessä jumalalliseen tiedon lähteeseen. Ainakin suunnilleen tämän tyylisiä aiheita sivuttiin.
Teksteillä vaikuttaisi olevan eräs kiehtova ominaisuus, joka koskee myös Raamatun tekstiä, konsensus siitä mitä sivuille on painettu, on hento. Raamatun tekstistä keskusteltaessa, aika ajoin, eri keskustelijoilla vaikuttaisi olevan vallan toinen teksti edessään, ikään kuin heidän käyttämissä Raamatuissa olisi vähän yhteistä, vaikkakin kyseessä ovat samat sanat ja nämä sanat ovat jopa samassa järjestyksessä. Toisin sanoen, olisiko niin, että mitä itse kukin lukee Raamatustansa, muodostuisi jo ennakolta omitusta käsityksestä siitä mistä asiasta tietyssä Raamatun kohdassa kerrotaan. Sitten kun luemme itse tekstiä, tämä otaksunta siitä minkä tekstin kanssa olemme tekemisissä, puolestaan vaikuttaa siihen, mitä me kuulemme sen sanovan meille.
Tuntuisi siltä kuin, joka kerta kun kysymme Raamatulta uuden kysymyksen, käytämme jotain uutta tapaa tutkia sitä tai meillä on uusia huolen aiheita koskien sitä niin vastaavasti kukin löytää sen mitä on etsimässä, uusia näkökulmia, uusia tulkintoja ja uusia vastauksia. Aina kuulostaisi olevan uutta sanottavaa siitä asiasta mitä kulloinkin on kysytty.
Raamatun lukija on mahdollisesti samassa asemassa kuin lukija yleisesti, eli jatkuvan muokkauksen ja uudelleen muokkauksen kohde. Lukukokemus on ikään kuin tapahtumasarja jatkuvia näkökulmien uudelleenarviointeja. Lukijalle, tahtomattaan, sysätään jonkinlainen arvioijan tehtävä. Hän tekee päätöksen siitä mitä sivulla lukee, hän muodostaa käsityksen siitä mitä on luettu joka puolestaan toimii vahvistajana sille ensimmäiselle arviolle siitä mitä hän ylipäätään on lukemassa. Ilmeisestikin on jonkinlainen itsestään selvyys, että lukija tuo luettuun ymmärryksen luetusta, myös siitä mitä on odotettavissa luetulta ja mikä on järkevää. Nämä ainekset eivät yksinkertaisesti nouse luetusta tekstistä, pikemminkin vaikuttaisi siltä kuin tekstillä olisi ominaisuus sisällyttää itseensä useampia merkityksiä.
Raamattu sisäisesti antaa ymmärtää, ettei hengellisen viestin avautumiseen ole mitään inhimillisen viisauden polkua (Luuk10.21, 1Kor1.26-29) tai niin kuin Blaise Pascal avitti järjen ja uskon suhdetta: ”mitä järki ei koskaan käsitä, sen sydän ymmärtää.”
Teksteillä vaikuttaisi olevan eräs kiehtova ominaisuus, joka koskee myös Raamatun tekstiä, konsensus siitä mitä sivuille on painettu, on hento. Raamatun tekstistä keskusteltaessa, aika ajoin, eri keskustelijoilla vaikuttaisi olevan vallan toinen teksti edessään, ikään kuin heidän käyttämissä Raamatuissa olisi vähän yhteistä, vaikkakin kyseessä ovat samat sanat ja nämä sanat ovat jopa samassa järjestyksessä. Toisin sanoen, olisiko niin, että mitä itse kukin lukee Raamatustansa, muodostuisi jo ennakolta omitusta käsityksestä siitä mistä asiasta tietyssä Raamatun kohdassa kerrotaan. Sitten kun luemme itse tekstiä, tämä otaksunta siitä minkä tekstin kanssa olemme tekemisissä, puolestaan vaikuttaa siihen, mitä me kuulemme sen sanovan meille.
Tuntuisi siltä kuin, joka kerta kun kysymme Raamatulta uuden kysymyksen, käytämme jotain uutta tapaa tutkia sitä tai meillä on uusia huolen aiheita koskien sitä niin vastaavasti kukin löytää sen mitä on etsimässä, uusia näkökulmia, uusia tulkintoja ja uusia vastauksia. Aina kuulostaisi olevan uutta sanottavaa siitä asiasta mitä kulloinkin on kysytty.
Raamatun lukija on mahdollisesti samassa asemassa kuin lukija yleisesti, eli jatkuvan muokkauksen ja uudelleen muokkauksen kohde. Lukukokemus on ikään kuin tapahtumasarja jatkuvia näkökulmien uudelleenarviointeja. Lukijalle, tahtomattaan, sysätään jonkinlainen arvioijan tehtävä. Hän tekee päätöksen siitä mitä sivulla lukee, hän muodostaa käsityksen siitä mitä on luettu joka puolestaan toimii vahvistajana sille ensimmäiselle arviolle siitä mitä hän ylipäätään on lukemassa. Ilmeisestikin on jonkinlainen itsestään selvyys, että lukija tuo luettuun ymmärryksen luetusta, myös siitä mitä on odotettavissa luetulta ja mikä on järkevää. Nämä ainekset eivät yksinkertaisesti nouse luetusta tekstistä, pikemminkin vaikuttaisi siltä kuin tekstillä olisi ominaisuus sisällyttää itseensä useampia merkityksiä.
Raamattu sisäisesti antaa ymmärtää, ettei hengellisen viestin avautumiseen ole mitään inhimillisen viisauden polkua (Luuk10.21, 1Kor1.26-29) tai niin kuin Blaise Pascal avitti järjen ja uskon suhdetta: ”mitä järki ei koskaan käsitä, sen sydän ymmärtää.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.