katsoa Leijonien pelin, jaksoin jännittää mukana alusta loppuun saakka, jaksoin olla pettynyt ruotsalaisten voitosta..! Viisi kuukautta sitten, kun läheiseni kuoli, ajattelin, että mikään tällainen ei voi enää koskaan kiinnostaa minua, eikä tuntua miltään. Kaikki Tv-sarjat, joista en ollut aikaisemmin voinut jättää jaksoakaan katsomatta, tuntuivat todella typeriltä, enkä halunnut edes avata televisiota- puhumattakaan siitä, että olisin halunnut kirjoittaa näinkään "mitäänsanomattomaan" paikkaan, kuin Internetin keskustelupalsta...
Näin se vain kuitenkin oma elämä pikkuhiljaa voittaa ja arkiset asiat alkavat kiinnostaa, kun voimat palaavat!
Tämä palsta on hyvä paikka vertaistuen saamiselle, ja täällä voi kirjoittaa sellaisiakin asioita, joita ei ehkä sururyhmässä olisi voinut/ halunnut kertoa. Harmi vain, että varmasti monilla muillakin käy niin, kuten minulla, että surutyön alkumetreillä ei jaksa kiinnostua mistään, eikä löydä esim. tänne.
Voimia kaikille sureville ja erityisesti teille, jotka koette nyt vaikeinta vaihetta surutyössänne (jos teitä kuitenkin täällä on).
Elämä voittaa, vaikka kipeää tekee..!
Näin se vain kuitenkin oma elämä pikkuhiljaa voittaa ja arkiset asiat alkavat kiinnostaa, kun voimat palaavat!
Tämä palsta on hyvä paikka vertaistuen saamiselle, ja täällä voi kirjoittaa sellaisiakin asioita, joita ei ehkä sururyhmässä olisi voinut/ halunnut kertoa. Harmi vain, että varmasti monilla muillakin käy niin, kuten minulla, että surutyön alkumetreillä ei jaksa kiinnostua mistään, eikä löydä esim. tänne.
Voimia kaikille sureville ja erityisesti teille, jotka koette nyt vaikeinta vaihetta surutyössänne (jos teitä kuitenkin täällä on).
Elämä voittaa, vaikka kipeää tekee..!
Vastaukset 13
Vanhimmat
puolestasi! :) Itse menetin poikaystävän kohta kolme kk sitten ja nyt välillä tuntuu että jaksaa paremmin. Itsekin jaksoin katsoa pelin eilen ja olikin jännää katsoa ja harmi vain kun ei kultaa tullut... mutta ei se hopeakaan huono ole.
Eiköhän se elämä tästä pikkuhiljaa voita... toivotaan ainakin näin! Ehkä tän surun kans oppii vain paremmin elämään ja onhan ne rakkaat poisnukkuneet silti mukana elämässämme, muistoissa ja ajatuksissa! Ja itse uskon siihen että ne meille rakkaat, antavat meille voimia sieltä jostain...ja ovat tukena vaikeina hetkinä.
kun jaksat jatkaa näin vaikean asian jälkeen. Eiväthän ne kaikki hetket vielä hyviä ole ja ikävä tuskin loppuu koskaan, mutta pahin tuntuu olevan takana (toivottavasti), ja suru on enemmän puhdasta surua, kun aikaisemmin se oli enemmän ahdistusta.
Saanko kysyä, miten poikaystäväsi kuoli? Nuoren ihmisen kuolema on aina vaikeampi käsittää ja käsitellä, kuin vanhan. Ei omakaan kuollut läheiseni ollut vielä vanha, eikä pitänyt matkanpään edes vielä häämöttää, mutta näin se vain meni...
Uskon, että tapaamme heidät vielä!
sähköpostitse ois papempi vaihtaa ajatuksia,oisko mahollista?
Oliko tarkoitettu minulle (aloittajalle) vai edelliselle? Jos oli minulle, niin minä ainakin jotenkin vierastan sähköpostiosoitteiden vaihtoa täällä, onko se edes turvallista? Ehkä kuitenkin täysin anonyymina kirjoittaminen on jotenkin helpompaa, vaikka täällä on kyllä rajoituksensa- Itsekään en oikein voi yksityiskohtia läheiseni kuolemasta kirjoittaa täällä, koska joku voisi tunnistaa. Nämä ajatukset ja tunteet ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia...
..molemmille,niin,ehkä se ei ole turvallista,en tiedä.tuli vaan mieleen että ois jotenkin mukava vaihtaa ajatuksia jonku tuntemattoman kans,ns.kohtalotoverin kans.mul on kyllä laaja tukiverkko,on ihmisiä kenen kans puhua.
tuntuu nyt tämä elämä niin kurjalta yksin,kun rakas on poissa.....
kiva kirjoitella kanssasi, mutta kun en todellakaan tiedä kannattaako tänne yhteystietojaan laittaa(?) Ainakin tuolla eräällä toisella palstalla joku oli laittanut sähköpostiosoitteensa sinne, ja toiset varoittelivat häntä, että voi seurata ikävyyksiä.
Tuntemattomien kanssa kirjoittelu on jotenkin erilaista, kuin tuttujen tukijoiden kanssa puhuminen; jotenkin ne aivan syvimmät tunnot ja omat heikkoudet on kuitenkin helpompi tunnustaa vieraalle...tai ainakin minun...
Kuten jo kirjoitinkin tännekään ei kuitenkaan kaikkea voi kirjoittaa, koska esim. oman läheiseni kuolemassa on sellaisia asioita , jotka joku voisi tunnistaa- vaikka nämä tunteet ja asiat eivät sinänsä ole mitään salaisuuksia, ei kuitenkaan olisi kiva, jos esim. joku puolituttu tunnistaisi ja voisi lukea täältä tuntojani, joista syvimpiä ja vaikeimpia en ehkä hyville ystävillekään ole pystynyt "avaamaan"...
Jos Sheriffi on kuulolla, niin hyvä palstan kehittämisidea olisi mahdollisuus keskustella muiden kirjoittajien kanssa kahden. Esimerkiksi Kohtauspaikalla se on käsittääkseni mahdollista, mutta palstan aihe on diabetes... Täällä kuolema ja suru-palstalla tarvetta tuollaiselle mahdollisuudelle on varmastikin enemmän, kuin muilla suomi24-palstoilla, vai mitä muut kirjoittajat luulette?!
Minä vain itken ja itken, mutta helpottaa kun luen muiden kokemuksia,joten toivoa minullakin on että suru helpottaa joskus ja elämä voittaa.
..on aivan mahoton..en jaksa kiinnostua mistään.
tuntuu elämä tyhjältä.miten pääsen elämään kiinni....menetin mieheni 2kk sitten.
itkettää vaan ja ajattelen häntä koko ajan..
..joskin itsellänikin itkettää, mutta kuten äsken vastasin eräälle suru (itku) on muuttunut puhtaammaksi suruksi, kun se aikaisemmin oli enemmän ahdistusta, ahdistavaa itkua, joka jäi jonnekin tuonne rintaan kalvamaan.
Minä en todellakaan uskonut, että se kauhea tunne voisi joskus helpottaa, vaikka minullekin niin sanottiin. Miten muka, miksi muka?- näin ajattelin, mutta niin siinä vain näkyy pikkuhiljaa käyvän. Elämä on erilaista ja siitä tuntuu puuttuvan palanen ja omasta itsestäänkin tuntuu puuttuvan palanen, joka meni tuon pois menneen mukana... Elämä kuitenkin rakentuu uudelleen, tulee uusia asioita.
Joskus olen kuullut, että suru alkaa helpottamaan sitten, kun ihmisen lähimuistissa alkaa olemaan vallitsevasti enemmän sitä aikaa ja niitä asioita, joita on tapahtunut, kun läheinen on jo ollut poissa. En tiedä, ehkä niin ja ehkä siksi onkin tärkeää yrittää päästä elämään mukaan ja saada siihen uusia asioita.
Saako sinulta kysyä kenet menetit ja miten? Ymmärrän kyllä, jos et jaksa vastata. Voimia sinulle!
Voin sanoa sinulle samat asiat, kuin aikaisemmille, jotka kirjoittivat: olen iloinen... ja itkettää vieläkin.
Lisäksi vielä: Nuo tunteesi ovat täysin tuttuja ja tiedän sen tuskan, joka sisälläsi on nyt! Kun oman läheiseni kuolemasta oli 2kk, olin vielä samassa tilanteessa ja samojen tunteiden vallassa, kuin sinä nyt, enkä uskonut, että mikään arkinen asia voisi koskaan enää kiinnostaa minua, tai että mikään mahti maailmassa saisi sitä tuskaa vähenemään. Olin jopa vihainen lohduttajilleni, jotka "väittivät", että tuska helpottaa, ja ajattelin, että "mitä te minun tuskastani tiedätte?", vaikka nuo lohduttajat olivat itsekin aikoinaan olleet samassa tilanteessa, kuin minä silloin. Usko sinä kuitenkin nyt (ole viisaampi, kuin minä silloin), että kyllä se elämä voittaa ja tuska vähenee!:)
Kirjoitit ajattelevasi miestäsi koko ajan- tulet muistamaan hänet aina, mutta tulee aika, jolloin et ajattele enää häntä koko ajan ja pystyt keskittymään muihinkin asioihin ja kiinnostumaan niistä.
Läheiseni kuolemasta on siis nyt noin viisi kuukautta, ja voin sanoa, että tunteet ja elämä ovat jo nyt aivan erilaiset ja paljon helpommat, kuin esim., kun kuolemasta oli 2kk, kuten sinulla nyt. Uskon, että päivä päivältä sinullakin helpottaa ja kiinnostut elämästä ja arkisista asioista. Elämän jatkuminen ei rakkauttamme noihin poismenneisiin vähennä ja hekin toivoisivat, että jaksamme jatkaa!
Voimia sinulle elämäsi jatkamiseen!
Surulla on aikansa, sitä ei voi kiirehtiä. Lohdullista on, että aika auttaa, suru muuttaa muotoaan, kipu hellittää ja mieleen nousee myös muistoja jotka kantaa ja saa hymyilemään, kaikki ei enää itketä. Olen varmasti sinua paljon vanhempi, tälle palstalle kirjoittavat tuntuvat kovin nuorilta, kahdeksan kuukautta sitten menetin mieheni, elämänkumppanini joka oli minulle läheisempi kuin kukaan muu, ajattelen häntä vieläkin joka päivä. Välillä on jo kausia kun tunnen itseni lähes ihmiseksi, sitten on taas kuin musta pilvi laskeutuisi päälleni, itken ja kaipaan miestäni koko ajan. Olen jo menettänyt molemmat vanhempani, veljeni, appivanhempani, kälyni, parhaan ystäväni ja lukuisia muita läheisiä. Lapsen kuoleman lisäksi pahin on varmaan kun viereltä lähtee puoliso, siitä elämä ei koskaan palaa ennalleen. Anoppini joka oli menettänyt puolisonsa ja kaksi lastaan, sanoi aina, että läheisen kuoleman jälkeen aikaa pitää kulua yksi joulu ja yksi juhannus, sitten vasta elämä voi jatkua.
Miehesi kuolemasta on vasta kaksi kuukautta, on luonnollista ajatella häntä ja itkeä, suru lähtee suremalla, niin pahalta kun se tuntuukin. Kyllä se tuska hellittää, aika auttaa. Tärkeintä nyt on huolehtia itsestäsi, hae lääkärinapua jos et pysty nukkumaan. Seurakunnilla on sururyhmiä ja toisissa seurakunnissa myös ryhmiä nuorille leskille. Seurakuntasi diakonilta saat myös keskusteluapua tarvittaessa. Vertaistukea netistä löytyy osoitteesta http://www.tukiasema.net/ , tänne voit jättää myös email osoitteesi ja keskustella sitä kautta, toinen vastaava site on http://www.tukinet.net/ . Jaksamista sinulle !
Läheiseni menetyksestä on kulunut nyt 4kk:tta. Ja alkaa myöskin ne arkiset asiatkin tuntua taas joltakin.Vaikka alussa sitä ei olisi uskonut, mutta niinhän se on, että meidän jotka olemme tänne jääneet täytyy jatkaa elämää vaikkei se aina tuntuisi niin helpoltakaan.
uskoa silloin, kun on surutyön pahimmassa vaiheessa- tuntuu, että mikään ei voi sieltä "kuopasta" enää nostaa ylös ja mikään arkinen asia ei voi koskaan enää koskettaa, eikä sitä todellakaan usko, kun muut "väittävät", että niin käy ajan myötä! Tässäkin meitä on kuitenkin pari esimerkkiä siitä, että niin se kuitenkin menee, vaikka varmasti surutyötä on vielä paljon tekemättäkin ja ikävä jää varmaan omaksi loppuelämäksi tuonne rintaan tuntumaan...