sopi niin hyvin varteen kaivertuneisiin känsien tekemiin kuoppiin Miehen lapioidessa kuten oli tehnyt aina. Vaikka itse kuolema oli soitellut kylkiluitaan synkillä sävelillä monen monituiset kerrat hyisen viiman viiltäessä ahavoituneita ulkoilman raatelemia kasvoja, puoliksi ajamatonta partaa, ei Mies ollut lopettanut sitä minkä osasi parhaiten; kaivamista.
Ja monta kuoppaa oli syntynyt, syviä, suorareunaisia ja pitkulaisia, tuohon kovaan maahan joka oli tehnyt Miehestäkin samanlaisen. Kuoppiensa kanssa saman, yhteneväisen, sielultaan syvemmän. Samalla synkemmän, kulmakarvoiltaankin tumman, yhteenkasvaneet olivat.
Tuona pimeänä talvi-iltana, taivaan työntäessä lumivarastoaan kuin kiusaksi Miehen lapioinnille, kaivoi kuoppaa kovaan lumenpeittämään maahan. Oli tuonut mustan pussin, kunnollisen kokoisen, vierelle, raahannut kauempaa. Ei tiennyt Mies että oli menossa viimeinen kuoppa, ahdistuksen täyttämän elämän päätös, suurenmoinen finaali jota todistamassa ei muita eläviä näkynyt, vain sanalla sanomattomat, vanhojen kirjojen puhumat, iättömät. Ja ikimetsä.
Jos lähistöllä olisi ollut joku kuuleva, vaikka kauempana, ikimetsän reunassa, olisi lapion maahan iskeytymisen lohduton kopsaus, kiveen iskeytymisen kalskahdus, kuin viimeisten iskujen viimeinen mossahdus, kertonut kuulijalle tämän olevan viimeisen kuopan. Sellaisen kuopan mistä jälkeensä tulleet vain aavistavat, iskujen osuvuuden, reunojen kuopassa aukeavan, jälleen, känsien repeillessä, lapion valittaessa, tuon ikimuistettavan hetken, lumisessa talviyössä, ikimetsän keskellä.
Jo sai Mies kuoppansa valmiiksi, tehdyn työn, teki valppaammaksi, tiesi jo valmiin olevan, suoristi itsensä, näki ikimetsä ison ihmisen, valmiina, viimeiseen päätökseen. Otti ison pussin suusta kiinni, käsillään, karvaisillaan, vetäisi pussia suurilla voimillaan, metsän huokaistessa, tömähti pussi kaivantoon, itse tehtyyn, itse kaivettuun, siihen viimeiseen kuoppaan.
Lumisateen hiljalleen vaietessa, metsän edelleen huokuillessa, oksistaan ääniä päästellen, täytti Mies kuopan. Samoilla käsillä, kaiken nähneenä, kuin menettäneenä, kuitenkin ryhdikkäänä, ison metsän ihmetellessä isoa ihmistä, heidän keskellään. Työn tehtyään, suoristausi, koko mittaansa, pysähtyi, koko ikimetsä jähmettyi, ääniään pidätellen, odottaen. Hiljaisuus katsoi Miestä ja Mies hiljaisuutta, suoraan kasvoihin, rehellisesti ja reilusti, ikänsä sen tehneenä, samalla tavalla eläneenä.
Jo liikkui Mies, rauhallisesti, oli kiire mennyt, jäänyt viimeiseen kuoppaan. Kulki ikimetsän laitaan, varovasti taittoi oksan, ja toisen, kuin anteeksipyytäen. Kulki kuopan luo, itse tehdyn, itse täytetyn, sitoi ikimetsän oksat yhteen, muodostui risti, otti povestaan kankaan, karkean ja vaalean, tummalla siihen kirjoitettu ihmisen kieltä. Ikimetsä tunsi, ei tarvinnut ihmisen kailottaa, lumisateen vaiettua, kissansa kuoppaan oli asettanut, viimeisen kerran, viimeiseen kuoppaan.
Oli Mies kääntynyt pois, käveli jo keskellä hämärää tummuutta, ikimetsän reunassa saakka, häviten hiljaiseen metsään, palaamatta, oksien taipuessa lumen alla, ikimetsän katsellessa, kuusien huokaillessa. Samoin kuin aikaisempinakin Jouluaattoina, aina, aikojen alusta saakka, iättömien muistaessa.
Ja monta kuoppaa oli syntynyt, syviä, suorareunaisia ja pitkulaisia, tuohon kovaan maahan joka oli tehnyt Miehestäkin samanlaisen. Kuoppiensa kanssa saman, yhteneväisen, sielultaan syvemmän. Samalla synkemmän, kulmakarvoiltaankin tumman, yhteenkasvaneet olivat.
Tuona pimeänä talvi-iltana, taivaan työntäessä lumivarastoaan kuin kiusaksi Miehen lapioinnille, kaivoi kuoppaa kovaan lumenpeittämään maahan. Oli tuonut mustan pussin, kunnollisen kokoisen, vierelle, raahannut kauempaa. Ei tiennyt Mies että oli menossa viimeinen kuoppa, ahdistuksen täyttämän elämän päätös, suurenmoinen finaali jota todistamassa ei muita eläviä näkynyt, vain sanalla sanomattomat, vanhojen kirjojen puhumat, iättömät. Ja ikimetsä.
Jos lähistöllä olisi ollut joku kuuleva, vaikka kauempana, ikimetsän reunassa, olisi lapion maahan iskeytymisen lohduton kopsaus, kiveen iskeytymisen kalskahdus, kuin viimeisten iskujen viimeinen mossahdus, kertonut kuulijalle tämän olevan viimeisen kuopan. Sellaisen kuopan mistä jälkeensä tulleet vain aavistavat, iskujen osuvuuden, reunojen kuopassa aukeavan, jälleen, känsien repeillessä, lapion valittaessa, tuon ikimuistettavan hetken, lumisessa talviyössä, ikimetsän keskellä.
Jo sai Mies kuoppansa valmiiksi, tehdyn työn, teki valppaammaksi, tiesi jo valmiin olevan, suoristi itsensä, näki ikimetsä ison ihmisen, valmiina, viimeiseen päätökseen. Otti ison pussin suusta kiinni, käsillään, karvaisillaan, vetäisi pussia suurilla voimillaan, metsän huokaistessa, tömähti pussi kaivantoon, itse tehtyyn, itse kaivettuun, siihen viimeiseen kuoppaan.
Lumisateen hiljalleen vaietessa, metsän edelleen huokuillessa, oksistaan ääniä päästellen, täytti Mies kuopan. Samoilla käsillä, kaiken nähneenä, kuin menettäneenä, kuitenkin ryhdikkäänä, ison metsän ihmetellessä isoa ihmistä, heidän keskellään. Työn tehtyään, suoristausi, koko mittaansa, pysähtyi, koko ikimetsä jähmettyi, ääniään pidätellen, odottaen. Hiljaisuus katsoi Miestä ja Mies hiljaisuutta, suoraan kasvoihin, rehellisesti ja reilusti, ikänsä sen tehneenä, samalla tavalla eläneenä.
Jo liikkui Mies, rauhallisesti, oli kiire mennyt, jäänyt viimeiseen kuoppaan. Kulki ikimetsän laitaan, varovasti taittoi oksan, ja toisen, kuin anteeksipyytäen. Kulki kuopan luo, itse tehdyn, itse täytetyn, sitoi ikimetsän oksat yhteen, muodostui risti, otti povestaan kankaan, karkean ja vaalean, tummalla siihen kirjoitettu ihmisen kieltä. Ikimetsä tunsi, ei tarvinnut ihmisen kailottaa, lumisateen vaiettua, kissansa kuoppaan oli asettanut, viimeisen kerran, viimeiseen kuoppaan.
Oli Mies kääntynyt pois, käveli jo keskellä hämärää tummuutta, ikimetsän reunassa saakka, häviten hiljaiseen metsään, palaamatta, oksien taipuessa lumen alla, ikimetsän katsellessa, kuusien huokaillessa. Samoin kuin aikaisempinakin Jouluaattoina, aina, aikojen alusta saakka, iättömien muistaessa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kirjoittamaan näin pitkää,mutta toivotaan että harjoitus auttaa asiaan
eikä tarinan pituus. Kuoppa tuli kaivettua ja peitettyä...
tapu-tapu-hyvä-hyvä-tapu-tapu
upea kirjoitus:D
yllättynyt. Pystyin vetämään paremmaksi kuin alkuperäinen kirjoittaja :))))).
kahvia ei ole mitään kaunista katseltavaa. Ja just piti lähteä ihmisten ilmoille... Pakko etsiä kumihousut jostain.
monta kertaa tuon jutun, kiitos jutusta. Siinä oli mukavia sanoja, minua miellyttävässä järjestyksessä ja sitä oli mukava lukea, ihana rytmi, voisin lukea enemmänkin. Mutta, ongelma tulee tässä; en ymmärtänyt yhtään mitään. Miksi? En tiedä. Haluaisin kuitenkin ymmärtää, voitko selittää? Vai onko tämä(kin) niitä selittämättömiä asioita tässä maailmassa, en usko... No sen saat päättää itse, mutta jos et selitä, jään hamaan loppuun asti miettimään...
Miten sinä aina saat tuohon näytölle jotain käsittämätöntä? Niin, ja nyt on talvi, tummat housut jalkaan, ruotuun siitä!
Oi aikoja