Minä olen edelleen tavoiltani enimmäkseen lestadiolainen, vaikka en uskokaan Raamatun oppeihin. En tiedä kuinka laajasti ateismini on tunnettu piireissä. Vielä ei ole tullut kovin vihamielisiä reaktioita. Toivottavasti ei tulekaan.
En ole vielä oppinut tuntemaan ateisteja kovin laajalti. Lestadiolaispiireissä tunnustavia ateisteja ei ole kovin paljon, mutta onhan niitä. Sana ateisti vain ei ole välttämättä hyvässä huudossa.
Kerrotteko omista taustoistanne?
En ole vielä oppinut tuntemaan ateisteja kovin laajalti. Lestadiolaispiireissä tunnustavia ateisteja ei ole kovin paljon, mutta onhan niitä. Sana ateisti vain ei ole välttämättä hyvässä huudossa.
Kerrotteko omista taustoistanne?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulle ei lapsena koskaan puhuttu uskonnosta, joten en myöskään koskaan ryhtynyt uskomaan mihinkään. Television ja radion uskonnollinen ohjelma sekä yhdet hautajaiset eivät riittäneet juurruttamaan jumalauskoa pienen lapsen mieleen, eikä edes suurta kiinnostusta asiaa kohtaan.
Kouluun mennessä alkoi toisenlainen konsertti! Eka uskontotunnilta lähtien automaattisesti oletettiin että jumala on olemassa ja kaikki pikku lapsoset uskovat siihen. Vastalauseena kirjoitin virsikirjaan (se jaettiin meille ennen raamattua) "tämä kirja on täynnä valheita". Kun opettaja näki tekstin, hän vain katsoi sitä hiljaa eikä kommentoinut mitenkään. Uskontotunnit olivat tylsiä, mutta oppinaineena uskonto oli niin helppo että siitä sai seiskoja läksyjä tekemättäkin. Siispä uskonto ei koskaan juurtunut muuten kuin outona pakkopullana samaan tapaan kuin vaikka suomen kielioppi. Kolmetoistavuotiaana sitten tiedostin olevani ateisti, olin sitä toki jo kauan ennen.
Kotona ei uskonasioista puhuttu vaikka molemmat vanhmmat kuuluivat kirkkoon. Kirkossa käytiin sosoaalisista syistä koska se kuului tapoihin.
Kävin rippikoulun kuten kaikki kaverinikin koska se kuului asiaan. En tuntenut minkäänlaista painostusta puoleen tai toiseen.
Vasta aikuisiällä asiaan perehdyin enemmän koska eräs työtoverini kysyi minulta mikä on suhteeni jumalaan. Vastasin että en tiedä mutta päätin ottaa selvää. Luin UT:n kannesta kanteen. Luin myös muita elämänkatsemuksellisia kirjoja. Päädyin siihen että en missään tapauksessa voi uskoa jumalaan tahtona joka viimeistä piirtoa myöten ohjaa elämääni. Kyllä vastuu tekemistäni ja tekemättömyyksistäni kuluu itselleni. Erosin kirkosta. En kuitenkaan pidä kristinuskon tuntemista hyödyttömänä koka yhteiskunta jossa elän paljolti nojautuu ajatuksiin jotka perustuvat ns. kristilliseen ajattelun (joka kyllä on lainatavaraa). Jokainen tehkööt ratkaisunsa omalta kohdaltaan ja tulkoot autuaaksi omalla tavallaan.
En ole ollut uskovainen enkä tullut uskovaiseksi joten tuskin olen kääntynyt mistään.
ja minua yritettiin pienenä aivopestä uskontoon, mutta terve järkeni kieltäytyi uskomasta niitä älyttömyyksiä, mistä tietenkin murrosiässä seurasi täydellinen välirikko vanhempieni kanssa. Vanhempani uskovat ihan tosissaan mm. Noan arkkiin ja vedenpaisumukseen sekä siihen, että maapallo on noin 6000 - 10000 vuotta vanha eikä mitään evoluutiota ole koskaan tapahtunut ja että kaikki tiedemiehet ovat valehtelevia ateisteja.
Koska kuitenkin kaikki tapaamani tiedemiehet ovat olleet erittäin fiksun ja oppineen oloisia kun taas omat vanhempani sekä kaikki tapaamani muut uskovaiset eli heidän seurakuntaystävänsä järjestään täydellisiä idiootteja, ei minulla ole ollut suurtakaan vaikeutta valita puoltani.
Ja kun päädyin vielä töihin kirjastoon missä on ollut helppo haalia kaikkea mielenkiintoista luettavaa esim. filosofian tai evoluution alalta ovat nämä näkemykseni vain entisestään vahvistuneet. Uskonto on sokeaa idiotismia jossa aivojen käyttö on kiellettyä. Jos taas haluaa käyttää aivojaan ja olla kriittinen niin on kyllä aivan mahdotonta uskoa niitä raamatun satuja ja tarinoita...
Lapsena ei uskontoa tuputettu enkä ole koskaan siihen uskonutkaan.Isä on ollut ateisti jo pienestä pitäen,äitikään ei hommaan juuri uskonut mutta oli vähän hissukka uskonasioissa.Tästä syystä minutkin kastettiin taaperona.
Koulussa menin heti ekalla luokalla ET-tunneille enkä juurikaan osallistunut mihinkään uskonnollisiin tilanteisiin.Päädyimpä joskus kolmannella luokalla riitelemään opettajan kanssa Jeesuksen olemassaolosta.Oli siinä muilla ihmettelemistä.
Ateisti olen siis ollut koko elämäni enkä koskaan ole tuntenut pientäkään tarvetta uskoa jumaliin.Yläasteen alussa oli lyhyt agnostikko/deisti-vaihe mutta se meni nopeasti ohi.
Minut kastettiin pienenä, sillä vanhempani kuuluivat (ja kuuluvat edelleen) molemmat kirkkoon. Äitini ei ole uskonnollinen, vaikka luulenkin hänen kuitenkin uskovan jollakin tasolla Jumalaan. Isäni on ateisti (välinpitämätön sellainen), mutta kuuluu kirkkoon, sillä hänen mielestään kirkollisvero on hyvä tapa antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, mitä ei oma-aloitteisesti tulisi tehtyä.
Kotona ei koskaan puhuttu uskonnosta tai Jumalasta - en edes tiedä oliko meillä kotona Raamattua. Leikkikoulussa ja koulussa kuitenkin alettiin rukoilemaan, laulelemaan virsiä ja lukemaan Raamatun kertomuksia. Ne eivät koskaan tuntuneet omilta, ja pidin niitä pelkkinä tarinoina.
Yläasteella kiinnostuin uskonnosta yleisesti ja luin kilokaupalla kirjoja eri maailmanuskonnoista. Siitä lähtien uskonto on ollut minusta kiinnostava ilmiönä, sekä systeeminä, joka on saanut miljardit ihmiset ympäri maailmaa vakuuttumaan erilaisista ns. yliluonnollisista tapahtumista. Mitä enemmän luin eri uskonnoista, sitä enemmän vakuutuin siitä, että mikään niistä ei voi olla totuutta. Rippikoulu jäi käymättä ja 18-vuotiaana erosin kirkosta.
Olen sen lajin ateisti, että hyväksyn kyllä kaikenlaiset uskovaiset ja kunnioitan heidän uskomuksiaan, mutta itse uskon vakaasti heidän olevan väärässä - vaikken sitä heille sanokaan.
Joskus n. 6-8 vuotiaana rupesin miettimään, että Jumala toisaalta on olemassa, mutta toisaalta ei. Sanoin tästä äidille ja hän pamautti painokkaasti, että Jumala on. Samoin veljeni. Pakkohan se sitten oli uskoa. Kävin seuroissa perheen mukana, ja opin tuntemaan synnintuntoa ja laulamaan virsiä ja siioninlauluja. Aikuistuttuani tämä synnintunto tuli kuitenkin lopulta liian hallitsevaksi. Niin moni asia alkoi olla syntiä, että elämä alkoi tuntua vaikealta. Lopulta päätin selvittää, että mitkä asiat todella ovat syntiä ja mitkä eivät. Ajattelin vastauksen löytyvän Raamatusta. Lopulta huomasin Raamatussa melkoisia ristiriitaisuuksia ja aloin epäilemään koko juttua. Olin myös perehtynyt rationaaliseen ajatteluun jonkin verran. Kognitiivinen käsitteellistäminen oli erittäin merkittävä tekijä prosessissa. Nykyään en pidä Raamattua enää sellaisena kirjana, joka olisi täyttä totta. Jotkin asiat siellä varmasti pohjautuvat tositapahtumiin.