Mihin on kadonnut velvollisuuden ja kunnian tunto
Motivoitunut ihminen on tuottoisa, lojaali ja ylpeä osallisuudestaan ryhmäänsä. Ryhmä voi olla työ, harraste tai perhe ja suku. Tänä päivänä yrityksissä painopiste on keskittynyt tulokseen unohtaen merkittävin ihmisiä yhdistävä tekijä; yhteenkuuluvuus ja tunne osallistumisesta. Yhteiskunta on rakentunut alunperin ihimisen ympärille huolehtien sen jäsenistä ylhäältä alas. Tarvitsemme organisaation ja johdon, mutta johdon tulisi ymmärtää kuinka ihmisyyttä ja lojaaliutta ylläpidetään, aina ei tarvita lyhytnäköistä talousoppien leikkureita orientoimaan taloudenhoitoa pitkäjänteisyydestä qvartaalien tase- ja tuloskirjoihin.
Viime vuosisadalla muodostuivat ammattiyhdistykset valvomaan suoritetason etuja alentaen työajan suhteellisemmaksi päästäen työntekijät nauttimaan myös vapaa-ajasta. Samalla määrätietoisella tulonjaolla myös työväestö sai tulotasonsa nousemaan jolloin elintasokuiluja saatiin pienennettyä ja laajan kulutuksen lähtiessä käyntiin ja luoden uusia työpaikkoja. Työnantajapuoli keskitti omia palveluitaan työyhteisöissään asuntojen, terveydenhuollon jopa elintarviketuotannon ja urheilutoiminnan yhtiön "värien" alle. Viipymät työpaikoissa olivat pitkiä ja vaihtuvuus pientä. Vastakkainasettelusta huolimatta työpaikasta oltiin jopa ylpeitä ja toisaalta nykykaltaisia YT-neuvotteluja ei ollut.
Kaikkea vanhaa ei kannata purkaa. Säilyttämisen piiriin oltaisin voitu jättää velvollisuus ylläpitää työyhteisöä ja turvata työpaikkoja kuin myös joustaa suhdanteissa yhtiön tuloksen mukaisesti mm. palkkakulurakenteissa. Yhteinen vastuu on kadonnut työpaikkojen, siis yhtiöiden kokonaishoidossa. Johto tutkailee tilikirjoja neljästi vuodessa ja suoritetaso keskijohdon kera varautuu jatkuviin YT-kierroksiin. Nyt on muotia ulkoistaa ja siirtää; ennen oli velvollisuuksia säilyttää ja huolehtia. Tuotantokoneisto on ihmistä varten eikä päinvastoin. Nyt muodissa on palkita omistajia. Omistajat ovat kadottaneet otteen itse tuotannontekijöihin, vallalla on vain osinkokuittaus vuosittain. Suuret yhtiöt eivät ole enää suorassa toimintasuhteessa omistajien ja tekijöidensä välillä. Rahalle rahaa on muodostunut tavoitteeksi. Omistajaa ei kiinnosta itse yhtiö, vaan ainoastaan tuotto.
Ennen patruunat olivat omistajia ja ottivat kantaa lähes kaikkeen; heidän "ominaistuoksu" tuntui niin tehtaiden saleissa kuin työntekijöiden asunnoissa parhaimmillaan patruuna perusti väelleen jalkapallojoukkueen ja myi yhtiön tilalta maitoa ja elintarvikkeita. Ennen maistui osallistuminen ja yhteenkuuluvuus. Nyt vallitsee jatkuva pelko itse työstä, sen säilymisestä ja huomisesta. Ei ole suunnitelmallisuutta eikä yhteishenkeä. Omistaja on valtameren takana ja sitä ei kiinnosta olosuhteet tehtaissa, vain osingot ja sijotuksien tasearvot.
Loputon kiihko jatkuvaan kasvuun on ajanut tuotantoyksiköt niin suuriksi, että entisaikojen patruunarahoitus ei riitä ja pääomaa on saatava laajasti; näin syntyivät pörssit ja maaton ja rajaton raha sai alkunsa. Viime vuosisadan patruunat sijoittivat itse ja pitivät omistuksen tukevasti itsellä tai suvussa; näin säilyi ote itse toimintaan. Nyt omistajilla ei ole enää otetta.
Omistus ja työnteko sekä ansaintamallit kehittyvät. Kuinka haemme takaisin omistajavastuun, halun järjestää työtä, intohimon huolehtia työyhteisöllisyydestä? Kuinka saamme takaisin ylpeyden omasta työtehtävästään, halun olla osallisena yhtiön menestymisessä sekä kunniantunnon tehdä aina parhaansa laadun ja toimitusvarmuuden osalta? Kehittyvätpä tuotantomenetelmät, laskentakalkyylit ja markkinat kuinka tahansa, niin laatu, toimintavarmuus ja aikaansaadun tuotteen ja palvelun imago ratkaisevat menestyksen. Tuon menestyksen takuumiehinä ja -naisina ovat samalla viivalla ponnistelevat omistaja, johto ja tekijät. On yhteiskunnallinen velvollisuus luoda työtä ja on yhteiskunnallinen kunnia sitä tehdä.
Yhteisten asioden hoito on politiikkaa. Onko puoluepolitiikka seuraillut liiaksi markkinatalouden mekanismeja marionetteina? Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä. Isännän ääntä käyttäköön kuluttaja, siis kansalainen ja talous palvelkoot ihmistä huomioiden tasapainon ja ympäristön sekä rajallisuuden lait. Parempi on pienempi palkka, kuin osallistumattomuus ja yhteenkuulumattomuus. Parempi on vastuullisuus ja halu tehdä parhaansa huomioiden myös muut. Markkinatalouden aika ei ole loputon, on yhteiskuntakeskustelun aika, kuinka huomenna teemme yhdessä asioita, ollen vahvempia kohtaamaan haasteet ja ympäristöongelmat.
Ilkka Luoma
Motivoitunut ihminen on tuottoisa, lojaali ja ylpeä osallisuudestaan ryhmäänsä. Ryhmä voi olla työ, harraste tai perhe ja suku. Tänä päivänä yrityksissä painopiste on keskittynyt tulokseen unohtaen merkittävin ihmisiä yhdistävä tekijä; yhteenkuuluvuus ja tunne osallistumisesta. Yhteiskunta on rakentunut alunperin ihimisen ympärille huolehtien sen jäsenistä ylhäältä alas. Tarvitsemme organisaation ja johdon, mutta johdon tulisi ymmärtää kuinka ihmisyyttä ja lojaaliutta ylläpidetään, aina ei tarvita lyhytnäköistä talousoppien leikkureita orientoimaan taloudenhoitoa pitkäjänteisyydestä qvartaalien tase- ja tuloskirjoihin.
Viime vuosisadalla muodostuivat ammattiyhdistykset valvomaan suoritetason etuja alentaen työajan suhteellisemmaksi päästäen työntekijät nauttimaan myös vapaa-ajasta. Samalla määrätietoisella tulonjaolla myös työväestö sai tulotasonsa nousemaan jolloin elintasokuiluja saatiin pienennettyä ja laajan kulutuksen lähtiessä käyntiin ja luoden uusia työpaikkoja. Työnantajapuoli keskitti omia palveluitaan työyhteisöissään asuntojen, terveydenhuollon jopa elintarviketuotannon ja urheilutoiminnan yhtiön "värien" alle. Viipymät työpaikoissa olivat pitkiä ja vaihtuvuus pientä. Vastakkainasettelusta huolimatta työpaikasta oltiin jopa ylpeitä ja toisaalta nykykaltaisia YT-neuvotteluja ei ollut.
Kaikkea vanhaa ei kannata purkaa. Säilyttämisen piiriin oltaisin voitu jättää velvollisuus ylläpitää työyhteisöä ja turvata työpaikkoja kuin myös joustaa suhdanteissa yhtiön tuloksen mukaisesti mm. palkkakulurakenteissa. Yhteinen vastuu on kadonnut työpaikkojen, siis yhtiöiden kokonaishoidossa. Johto tutkailee tilikirjoja neljästi vuodessa ja suoritetaso keskijohdon kera varautuu jatkuviin YT-kierroksiin. Nyt on muotia ulkoistaa ja siirtää; ennen oli velvollisuuksia säilyttää ja huolehtia. Tuotantokoneisto on ihmistä varten eikä päinvastoin. Nyt muodissa on palkita omistajia. Omistajat ovat kadottaneet otteen itse tuotannontekijöihin, vallalla on vain osinkokuittaus vuosittain. Suuret yhtiöt eivät ole enää suorassa toimintasuhteessa omistajien ja tekijöidensä välillä. Rahalle rahaa on muodostunut tavoitteeksi. Omistajaa ei kiinnosta itse yhtiö, vaan ainoastaan tuotto.
Ennen patruunat olivat omistajia ja ottivat kantaa lähes kaikkeen; heidän "ominaistuoksu" tuntui niin tehtaiden saleissa kuin työntekijöiden asunnoissa parhaimmillaan patruuna perusti väelleen jalkapallojoukkueen ja myi yhtiön tilalta maitoa ja elintarvikkeita. Ennen maistui osallistuminen ja yhteenkuuluvuus. Nyt vallitsee jatkuva pelko itse työstä, sen säilymisestä ja huomisesta. Ei ole suunnitelmallisuutta eikä yhteishenkeä. Omistaja on valtameren takana ja sitä ei kiinnosta olosuhteet tehtaissa, vain osingot ja sijotuksien tasearvot.
Loputon kiihko jatkuvaan kasvuun on ajanut tuotantoyksiköt niin suuriksi, että entisaikojen patruunarahoitus ei riitä ja pääomaa on saatava laajasti; näin syntyivät pörssit ja maaton ja rajaton raha sai alkunsa. Viime vuosisadan patruunat sijoittivat itse ja pitivät omistuksen tukevasti itsellä tai suvussa; näin säilyi ote itse toimintaan. Nyt omistajilla ei ole enää otetta.
Omistus ja työnteko sekä ansaintamallit kehittyvät. Kuinka haemme takaisin omistajavastuun, halun järjestää työtä, intohimon huolehtia työyhteisöllisyydestä? Kuinka saamme takaisin ylpeyden omasta työtehtävästään, halun olla osallisena yhtiön menestymisessä sekä kunniantunnon tehdä aina parhaansa laadun ja toimitusvarmuuden osalta? Kehittyvätpä tuotantomenetelmät, laskentakalkyylit ja markkinat kuinka tahansa, niin laatu, toimintavarmuus ja aikaansaadun tuotteen ja palvelun imago ratkaisevat menestyksen. Tuon menestyksen takuumiehinä ja -naisina ovat samalla viivalla ponnistelevat omistaja, johto ja tekijät. On yhteiskunnallinen velvollisuus luoda työtä ja on yhteiskunnallinen kunnia sitä tehdä.
Yhteisten asioden hoito on politiikkaa. Onko puoluepolitiikka seuraillut liiaksi markkinatalouden mekanismeja marionetteina? Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä. Isännän ääntä käyttäköön kuluttaja, siis kansalainen ja talous palvelkoot ihmistä huomioiden tasapainon ja ympäristön sekä rajallisuuden lait. Parempi on pienempi palkka, kuin osallistumattomuus ja yhteenkuulumattomuus. Parempi on vastuullisuus ja halu tehdä parhaansa huomioiden myös muut. Markkinatalouden aika ei ole loputon, on yhteiskuntakeskustelun aika, kuinka huomenna teemme yhdessä asioita, ollen vahvempia kohtaamaan haasteet ja ympäristöongelmat.
Ilkka Luoma
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.