Kitarasooloista...

olet oikeassa, tavallaan oon hieman eri mieltä....

Se, mistä hevimusassa muun muassa pidän on se, että kaikki ovat yhtäpaljon esillä ja yhtä tärkeitä..miten sen nyt sanoisi...että soittajat eivät vain säestä "keulahahmoansa" eli laulajaa, ja jää varjoon. Hyvä esimerkki on Iron Maiden. Itse ihailen tässä yhtyeessä eniten Dave Murrayta. Pidän hänen sooloista, joissa on enemmän tunnetta ja musikaalisuutta, kuin ainaista tilulilua. Hänen olemuksensa on niin tavattoman sympaattinen ja tietysti täytyy antaa arvoa myös sille, että hän ja Harris ovat NE alkuperäiset jäsenet :) Tässä monen rakastamassa yhtyeessä on kolme kitaristia, joista jokainen vetelee sooloja vuorollaan, ja ne eivät ikinä puuduta. Aina kun tulee Daven soolo, niin meikäläisellä hyppää sydän kurkkuun :)

Toki joskus tuntuu, että sooloja on liikaa, tai ne ovat liian pitkiä, mutta en mä ainakaan halua niistä kokonaan luopua.

En tiedä, oonko saanu nyt ajatuksiani ollenkaan järkevästi esille, mutta yritetty on :)

Eri mieltä olen taas minä tästä asiasta. Hyvä soolo jopa voi pelastaakkin kappaleen aivan totaaliselta tuholta. Ja pidän kyllä sooloista. Tietysti se nykyään on jo vähän niinkin että se on pakko olla siinä kappaleessa mukana ja monessa kappaleessa se soolo saattaa olla vain juuri sellaista nopeatempoista tilutusta, mutta jos ne soolot tekee tunteella niin se on aivan tajuttoman siistin kuuloista. Käytetään vaikka esimerkkinä taas Maidenia niin se on älyttömän siisti tunne kun se soolo kajahtaa käyntiin. Maiden osaa tehdä varsin mahtipontisen kuuloisia sooloja.

Minä en osaa totaalisesti tyrmätä tai varauksetta ylistää kitarasooloja. Musiikin kokonaisuutta soolojen pitää kuitenkin palvella, oli sitten kyseessä mikä metalligenre tahansa. Lähinnä power-puolen soolot ärsyttää, koska ne todellakin tuntuvat liian usein pakollisilta kikkailuilta, jotka on liimattu biisin päälle.

Yleensä pidän melodisista, sävelletyistä sooloista. Hyväksi havaittu keino on toistaa ja vähän varioida biisin muuta melodiaa. Suoraviivaisemmassa menossa ei melodisuus taas ole niin keskeistä, vaan esim. Slayer-tyyliset kampivingutukset on erittäin toimivia. Tämä tuli eilenkin todettua Krisiunin keikalla.

Mitäänsanomattomat soolot, joiden tarkoitus on kai esitellä soittotaitoa (esim. A. Laiho), eivät kolahda yhtään. Mutta toisaalta ei sen tyylinen musiikki kolahda muutenkaan.

Summa summarum: tyylillä tehdyt soolot, jotka sopivat musiikkityyliin ja biisiin, ovat parhaita. Välttämättömiä soolot eivät ole.

Itse kyllä tykkään sooloista. Minusta ne ovat yksi biisien suoloista, elleivät ne sitten mene liiallisuuksiin (=eivät enää palvele kappaleen tarkoitusta). Esimerkiksi Wolf Hoffmann on aina osannut tehdä sooloja, jotka palvelevat koko kappaleen ideaa. Samaten hän keikoilla improvisoidessaan on osannut soittaa juuri oikeanlaisia sooloja kappaleen perusideaa palvellen. Ja juuri ne soolo-osuuden improvisaatiot ovat aina sopineet siihen kokonaisuuteen.
Esimerkiksi Acceptin biisi Sodom & Gomorra sisältää Sapelitanssin (Aram Hatsaturjan) soolona. En tiedä, miten tuo Acceptin biisi on sävelletty, mutta tuntuu siltä, että ensimmäisenä on ollut mielessä tuo Sapelitanssi-teema ja sitten sen ympärille on kyhätty kappale. Kappaleen peruskitariffit ja tuo soolo menevät niin hyvin yhteen, ettei paremmasta väliä.
Tähän voisi laittaa vielä pari sataa muutakin biisiä, mutta en näe sitä tarpeelliseksi. Eikä ole aikaakaan alkaa kirjoittaa niin pitkää juttua.
Mutta niinhän se on, että kaikki eivät tykkää kaikesta. Eikä siinä ole mitään pahaa. :)

Musiikissa pitää olla monipuolisuutta oli se sitten heviä tai poppia. On vähän hölmöä jos heviä aletaan rajaamaan johonkin pieneen ympyrään jonne ei mahdu muuta kuin alavireistä kitarointia ja mörinää.

Yksinkertainen on helppotajuista ja toimivaa musaa mutta siihen myös kyllästyy nopeimmin. Ei kovin moni tahoisesti sävellettyä ja vaihtelevaa biisiä voi tehdä jos sen pitää olla vielä yksin kertainen.

En itekään oo koskaan perustanu niin kitarasooloista. Ne on kyllä ihan liian yliarvostettuja metalli-skenessä, mutta tosiaan hyviä sooloja löytyy ja niitä kuuntelee nautinnolla, mutta mielestäni suurin osa sooloista on suoraansanottuna aika mitäänsanomattomia, vaikka biisi olisi muuten hyväkin. Harvat soolot ne minusta hyviä on... biiseissä on niin paljon muutakin tärkeää.

Itse olen juuri sellainen kitarasoolojen "etsijä". Ne vaan kolahtavat aina ensimmäisenä.

On paskoja sooloja niin kuin on paskoja biisejä, muusikoita ja bändejä. Sitten on keskinkertaisia, hyviä ja neroutta hipovia. Kaikella on paikkansa. Mielestäni on kovin rajoittavaa tuomita soolot kategorisesti, sillä niitä löytyy kaikenlaisia ja kaikenlaisilla soittimilla soitettuna.

Mielenkiintoista on myös hetki funtsata sitä, että missä kulkee soolon ja improvisoivan riffittelyn raja? Esimerkiksi progessa (rockissa ja metallissa) raja on häälyvä, perusriffi voi yllättäen kasvaa sooloksi ja vice versa.

Vai puhutaanko tässä nyt yksinomaan perinteisestä mies ja sähkökitara spottivalossa -ilmiöstä? Onko ongelmana soolo-osuus biisissä vai esimerkiksi keikoilla toisinaan todistettavat 5-minuuttiset soolot? Onko pituus ratkaisevaa vai soolon sävellys ja rakenne? Ratkaiseeko taito ja nopeus vai soolon "idea"?

Musiikki voi toimia mainiosti ilman sooloja, esimerkkeinä vaikka Type O Negative ja CMX, joiden levyillä soolot ovat niin harvinaisia, että kun sen kuulee, se on suorastaan hätkähdyttävää. Toisaalta hyvät soolot tuovat selkeää lisäarvoa biisiin. Esimerkiksi Sentencedin Funeral Albumilla kiinnitin ensimmäisenä huomiota erinomaisiin kitarasooloihin, jotka nostavat tietyt kappaleet aivan uudelle tasolle (esim. End of the Road).

Ei kai soolo itsessään ole paha tai hyvä asia. Sävellys ja biisinteko vaativat tyylitajua ja kaikilla sitä ei ole. Sooloilun lisäksi voisi aivan yhtä hyvin kyseenalaistaa perinteistä biisin jaottelua (säkeistö-kertsi-säkeistö-kertsi- soolo-(säkeistö)-kertsi). Onko tuollekaan mitään muuta syytä kuin konventio?

Itselläni yksi syy tietysti kuunnella sooloja on, että soitan itse kitaraa. Tokihan se on kiva bongailla kivoja juttuja ja ideoita suurten kitaristien sooloista.

Kuvitelkaapa rumpusoolo joka helvetin kitarasoolon paikalle, ei jaksais erkkikään kuunnella.

Esim. Panteralla kipaleen toimivuus lähes aina tyssähtää kitarasooloon - vaikka Dime muuten ihan loistokitaristi ja lähes nero olikin, r.i.p. Sama homma Slayerilla: Kingin vingutukset ovat vailla päätä ja häntää. Mutta toisaalta sellainen tietynlainen kaoottisuus hänen sooloissaan on jopa sympaattista tai 'slayermaista'. Siitä on oppinut tykkäämään.

Itsekään en ole suuri tilulilun ystävä mutta oikealla tavalla vedetty soolo kyllä parhaimmillaan summaa koko biisin tunnelman. Esim. Judas Priestillä, Carcassilla, Meshuggahilla ja vaikkapa Morbid Angelillä on sooloja jotka leijuvat uusiin näköaloihin jonnekin muun kappaleen yläpuolelle.

Mutta on monia noloja, turhia ja kömpelöitä sooloja jotka ovat pelkkää täytettä ja kitaristin musiikillista masturbointia.