Tulipahan muutamia ajatuksia mieleeni tuossa päivän ja illankin mittaan. Lähinnä olen tänään pohdiskellut tuota jumaluusasetelmaa ja niitä paradokseja, mitä aiheeseen liittyy.
Jos pohdiskelemme tätä hommaa kristillisyyden näkökulmasta, niin Jumala on luonut minutkin, eikö totta? Olen siis Jumalan (aika hieno) taideteos. Minussa on kuitenkin sellainen vika, etten pysty kaikkea Raamatun oppeja nielemään ihan tuosta noin vain ja täytyy myöntää, että varsinkin Vanhan Testamentin puolelta löytyy tarinoita, jotka ovat mielestäni täyttä soopaa. En myöskään pidä kristittyjen tavasta tuomita toisia ihmisiä ja ylentää itsensä ainoiksi oikeinajatteleviksi olennoiksi. Muitakin ristiriitoja löytyy minun ja kirkon väliltä, joten muutama vuosi sitten päätin erota koko laitoksesta. Olen siis kristittyjen mielestä menossa pää edellä helvettiin (jonka olemassaoloon en muuten usko). Jos nyt kuitenkin mietitään asiaa siitä lähtökohdasta, että olen Jumalan ikioma taideteos, niin miksi Jumala teki minusta sellaisen omilla aivoilla ajattelevan olennon, kun en kerran kuitenkaan ole sellaisena Hänelle mieleinen? Eikö Hän kenties osannut? Ja jos kaikissa pohdinnoissa päädynkin virheelliseen tulokseen, niin pistääkö Hän minut helvettiin ikiajoiksi kärventymään? Voiko taiteilija (Jumala) syyttää taideteostaan (minua), että se on epätäydellinen? Jos minä maalaan taulun tai kirjoitan kirjan, niin sen henkilöt ovat juuri sellaisia, kuin minä niistä teen, ja jos ne ovat tökeröitä luomuksia (todennäköisesti ovat), niin en voi syyttää siitä ketään muita kuin itseäni. Vähiten poloisia tekeleitäni! Se on kyllä totta, että taideteokseni joutuisivat kadotukseen, vaikkei tietenkään mihinkään ikuiseen kärsimykseen, vaan ihan siistiin sensurointiin. Mutta mutta! Se olisi silti minun oma vikani, eikä luomusteni. Minäkin olen taiteilijani tekemä, ja minä uskonkin sellaiseen Taiteilijaan, joka ei tule omista virheistään minua syyttämään. Ja lisäksi hänellä riittää huumorintajua tällaista pientä "kiusoitteluakin" kohtaan. Nytkin Hän varmasti jossain katselee minua ja miettii hymy huulillaan, millaisen pikkuvintiön tulikaan säveltäneeksi.
Niinkin ikävästi voi käydä, että te Arvoisat ahdasmieliset olettekin oikeassa ja minä väärässä, ja se helvettikin kaikkine sielunvihollisineen paljastuu todeksi. Silloin sinne alakertaan lähtee kuitenkin muitakin, kuin minä. Minun ainut syntinihän on olla uskomatta kaikkea (ja ehkä jotain pikkusyntiä, kuten esiaviollista seksiä ja muita ruumiinnautintoja). Uskon siellä tapaavani ainakin keskiajalla eläneet katolisen kirkon inkvisiittorit ja muut pahantekijät korkeistakin ja nimenomaan korkeista kirkollisista viroista. Onhan heidän syntinsä kuitenkin paljon huomattavammat kuin minun vaatimattomat hairahdukseni. Pahaahan en ole koskaan tehnyt ainakaan tarkoituksella kenellekään. He taasen ovat kiduttaneet ja murhanneet, rikkoneet perheitä, tehneet orpoja, pelotelleet yksinkertaisia ihmisiä ja lyöneet Jeesuksella päähän! Heidän kanssaan minulla riittääkin keskusteltavaa pirun pitäessä taukoa meidän kiusaamisessamme.
Ja tosiaan. Saattaahan sinne tulla muutamia "hurskaitakin" ihmissieluja. Monet uskovaiset ovat nimittäin varmasti salaa tyytyväisiä, kun näkevät meidän syntisten joutuvan helvettiin ja se taas on syntiä, mistä saa passituksen paholaisen paviljonkeihin...
Jos pohdiskelemme tätä hommaa kristillisyyden näkökulmasta, niin Jumala on luonut minutkin, eikö totta? Olen siis Jumalan (aika hieno) taideteos. Minussa on kuitenkin sellainen vika, etten pysty kaikkea Raamatun oppeja nielemään ihan tuosta noin vain ja täytyy myöntää, että varsinkin Vanhan Testamentin puolelta löytyy tarinoita, jotka ovat mielestäni täyttä soopaa. En myöskään pidä kristittyjen tavasta tuomita toisia ihmisiä ja ylentää itsensä ainoiksi oikeinajatteleviksi olennoiksi. Muitakin ristiriitoja löytyy minun ja kirkon väliltä, joten muutama vuosi sitten päätin erota koko laitoksesta. Olen siis kristittyjen mielestä menossa pää edellä helvettiin (jonka olemassaoloon en muuten usko). Jos nyt kuitenkin mietitään asiaa siitä lähtökohdasta, että olen Jumalan ikioma taideteos, niin miksi Jumala teki minusta sellaisen omilla aivoilla ajattelevan olennon, kun en kerran kuitenkaan ole sellaisena Hänelle mieleinen? Eikö Hän kenties osannut? Ja jos kaikissa pohdinnoissa päädynkin virheelliseen tulokseen, niin pistääkö Hän minut helvettiin ikiajoiksi kärventymään? Voiko taiteilija (Jumala) syyttää taideteostaan (minua), että se on epätäydellinen? Jos minä maalaan taulun tai kirjoitan kirjan, niin sen henkilöt ovat juuri sellaisia, kuin minä niistä teen, ja jos ne ovat tökeröitä luomuksia (todennäköisesti ovat), niin en voi syyttää siitä ketään muita kuin itseäni. Vähiten poloisia tekeleitäni! Se on kyllä totta, että taideteokseni joutuisivat kadotukseen, vaikkei tietenkään mihinkään ikuiseen kärsimykseen, vaan ihan siistiin sensurointiin. Mutta mutta! Se olisi silti minun oma vikani, eikä luomusteni. Minäkin olen taiteilijani tekemä, ja minä uskonkin sellaiseen Taiteilijaan, joka ei tule omista virheistään minua syyttämään. Ja lisäksi hänellä riittää huumorintajua tällaista pientä "kiusoitteluakin" kohtaan. Nytkin Hän varmasti jossain katselee minua ja miettii hymy huulillaan, millaisen pikkuvintiön tulikaan säveltäneeksi.
Niinkin ikävästi voi käydä, että te Arvoisat ahdasmieliset olettekin oikeassa ja minä väärässä, ja se helvettikin kaikkine sielunvihollisineen paljastuu todeksi. Silloin sinne alakertaan lähtee kuitenkin muitakin, kuin minä. Minun ainut syntinihän on olla uskomatta kaikkea (ja ehkä jotain pikkusyntiä, kuten esiaviollista seksiä ja muita ruumiinnautintoja). Uskon siellä tapaavani ainakin keskiajalla eläneet katolisen kirkon inkvisiittorit ja muut pahantekijät korkeistakin ja nimenomaan korkeista kirkollisista viroista. Onhan heidän syntinsä kuitenkin paljon huomattavammat kuin minun vaatimattomat hairahdukseni. Pahaahan en ole koskaan tehnyt ainakaan tarkoituksella kenellekään. He taasen ovat kiduttaneet ja murhanneet, rikkoneet perheitä, tehneet orpoja, pelotelleet yksinkertaisia ihmisiä ja lyöneet Jeesuksella päähän! Heidän kanssaan minulla riittääkin keskusteltavaa pirun pitäessä taukoa meidän kiusaamisessamme.
Ja tosiaan. Saattaahan sinne tulla muutamia "hurskaitakin" ihmissieluja. Monet uskovaiset ovat nimittäin varmasti salaa tyytyväisiä, kun näkevät meidän syntisten joutuvan helvettiin ja se taas on syntiä, mistä saa passituksen paholaisen paviljonkeihin...
Vastaukset 6
Vanhimmat
"luotu ei voi koskaan täysin ymmärtää luojaansa".
Tämän kuulen aina kristittyjen suusta ku kysymys menee sellaiseksi ettei siihen voi vastata. Toisaalta eihän usko ole järjen asia, kait.
Kyllähän tuo vastaus kuuluu kunnon kristityn vakiorepertuaariin, jep jep.
Siitä tuleekin mieleeni, että minkäköhän takia uskovaiset vaativat tieteiltä niin vedenpitäviä selityksiä, ettei paremmasta väliä (esim. evoluutio ja alkuräjähdys), mutta itse he uskovat sokeasti sen mitä Raamatussa sanotaan ilman minkäänlaisia todisteita? Mitään ei ole vielä varmasti osoitettu ainoaksi oikeaksi teoriaksi, mutta kyllä todisteet kuitenkin ilman muuta enemmän puhuvat tieteen hyväksi, kuin Raamatun kertomuksien, vaikkei mikään olekaan niin varmaa kuin epävarma. Ja kun sekään ei vielä riitä, että he uskovat kirjaimellisesti Raamatun teksteihin. Kaikkien muidenkin pitäisi uskoa ja opettaa lapsensakin uskomaan!
Tästä asenteestahan riittää historiassa esimerkkejä pilvin pimein. Kuuluisin niistä lienee tapaus Galilei. Jo lähes sata vuotta aikaisemmin oli Kopernikus esittänyt aurinkokeskeisen teoriansa aurinkokunnasta, mutta kun Galilei lähes sata vuotta myöhemmin toi julki havaintojaan, jotka tukivat tätä Kopernikuksen hävytöntä mallia, niin eiköhän kirkko pistänyt pannaan koko jätkän. Ei siis riittänyt, että kirkko olisi ollut vain eri mieltä asiasta, vaan halusivat kaikkein viisaimman pitävän turpansa kiinni. Ja juuri tämä on se asenne, joka minua suorastaan iljettää.
Sama asenne kristillisissä piireissä edelleen elää, mutta onneksi heillä ei ole enää niin paljon valtaa, kuin ennen vanhaan. Väitetään ja väitetään, vaikka todisteet puhuvat toista, mutta heidän Raamattuaan ei kukaan saisi edes kyseenalaistaa. Ja jos joku kyselee ihan järkeviä kysymyksiä, joihin he eivät osaa vastata, niin onpahan varmuuden vuoksi opeteltu olkoa värssy "luotu ei voi koskaan täysin ymmärtää luojaansa", niinkuin psyke jo edellä totesi.
Luulisin muuten uskon olevan järjen ja tunteiden jonkinlainen yhteenkiertymä ja paljon riippuu ihmisen luonteestakin kasvatuksesta puhumattakaan, mihin hän kykenee uskomaan ja mihin ei. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni, jonka ihan nopeasti kehittelin kun en muutakaan viisaankuuloista keksinyt noin äkkiseltään tähän järki ja usko-asetelmaan. :)
Yksi Raamatun suurimmista myyttikertomuksista on tämä "Aatami puraisee tiedon omenaa". Kertomuksena se on vain yksi monista myyteistä, mutta sinänsä myytin takaa löytyy jotain suurempaa: uskon ja tiedon yhteensovittamisen vaikeus.
Kyse on siitä, kumman nostaa ensimmäiseksi; yrittääkö sovittaa uskonsa tieteelliseen maailmankuvaan vai toisin päin. Olen yliopistossa törmännyt biologian, fysiikan jne jne. opiskelijoihin, jotka ovat onnistuneet yhdistämään tieteellisen maailmankuvan Raamatun maailmankuvaan. Kunnioitettavaa, vaikka itse en Raamattuun paljon uskokaan - en pysty kuvittelemaan, että se olisi sataprosenttisesti jumalan/Jumalan sanaa.
Loppujen lopuksi kysymys on jumalan/Jumalan suuruudesta. Mikäli häntä on yleensä olemassa missään persoonallisuudessa muodossa, hän on paljon suurempi, monimutkaisempi kuin mitä pystymme kuvittelemaankaan. Tällöin monilla on paljon helpompi uskoa siihen perinteiseen Jumalaan, siihen joka tuijottaa meitä partasuisena pilven reunalta ja ihmettelee meidän ihmisten pahuutta.
Kukaan ihminen ei ymmärrä maailmankaikkeuden toimintaa, joten mitenpä kukaan voi myöskään sanoa "Jumala on tällainen ja toiminut näin, minä olen oikeassa, sinä väärässä". Meillä ei ole tietoa jumalasta/Jumalasta, vain uskoa (tai sen puutetta).
Uskoa ei siis pidä sekoittaa tietoon. Uskon perusteella EI pitäisi tuomita ihmistä, kuten Galileolle kävi inkvisiooikeudenkäynnissä. Uskon ei pitäisi johtaa yhteiskuntaa, vaan tiedon. Muuten tosiaan tehdään paljon tyhmyyksiä, joille tulevaisuuden sukupolvet vain nauravat.
Jokainen ihminen uskoo oikein, tai on uskomatta oikein. Mutta ihmiset voivat tietää väärin, siinä ero :).
Ihmisen on pysyttävä nöyränä. Sen myöntäminen ettei voi sanoa tietävänsä mitään on jo suuri edistysaskel.
Nöyryys on tärkeintä, siis jos nöyryydellä tarkoitetaan ylpeyden vastakohtaa. Ylepsy on nimenomaan ajatusta "Minä uskon näin, tämä on oikea tapa uskoa, toisin ajattelevat ovat väärässä". Minä taas uskon, ettei kukaan ole oikeassa tai väärässä. Kukaan ei pysty tietämään, mutta kaikki pystyvät uskomaan tai olemaan uskomatta.
Minä uskon, että persoonallinen jumala (pienellä tai isolla alkukirjaimella) KENTIES on olemassa. En tiedä, enkä edes pysty uskomaan. Jos hän on olemassa, niin ehkäpä hän keksii keinon vakuuttaa minut olemassaolostaan. Parempaan en pysty pienillä ennalta-arvattavilla ihmisenaivoillani.
Ja jos puhutaan uskonnoista, niin suuressa osassa uskonnoista nöyryydestä ei ole tietoakaan. Eivät uskonnolliset johtajat pysty sanomaan: "Hei, mekään ei tiedetä Jumalasta mitään, joten uskokaa miten haluatte". Ei, he sanovat "Me tiedämme, että Jumala on tällainen, ja jos ette usko meitä ja tee kuten me sanomme, ette kuulu meihin." Ei näin. Kukaan ei pysty määräämään, miten minä uskon ja miten haluan uskoa.
todellakin Jumalan ja ihmisen välillä pitää olla erittäin suuri. Raamattu esittää tähän paimenen (ihmisen) ja lampaan suhdetta.
Meillä oli aikoinaan pari lammasta kesällä nurmikon leikkajina, ja täytyy sanoa että "pöljempää" eläintä tuskin löytyy. Toinen lampaista meni aina puoliväkisin aidan ulkopuolelle kun taas toinen pysyi kiltisti sisällä. Molemmat venyttivät kieltänsä mahdollisimman pitkälle aidan raosta, toinen siis sisäpuolella olevaa ruohoa ja toinen ulkopuolella olevaa saadakseen. Kyllä niiden tempauksille sai muutenkin nauraa. Jotain inhimillisistä pyrkimyksistä niistä tuli aina mieleen.
Olenkin aloittajan ajatuksista paljolti samaa mieltä. Uskon kuitenkin Raamatun Jumalaan ja Jeesuksen jumaluuteen. Nykyinen maallistunut valtion kirkkojärjestelmä, joka on katolisuuden peruja, ei kovinkaan paljon opeta Jeesuksen antamien ihanteiden pohjalta. Jotenkin tuntuu, että nämä "uskovaiset" eivät ole jättäneet menestymistään Jumalan haltuun, vaan on tahdottu se jotenkin inhimillisin voimavaroin varmistaa.
Olkoon valtio irti tunnustuksellisuudesta ja suojelkoon se kaikkia uskonsuuntia tasapuolisesti mikäli niistä ei ole toisilleen välitöntä fyysistä uhkaa. Eli reilu kilpailu kunniaan uskon asioissakin.