200 miljoonaa karttalehteä

JuhaniPutkinen kirjoitti:

Jos Venäjä ei kerran aikonut hyökätä länteen, niin miksi puna-armeijan topografit tekivät noin 200 miljoonaa karttalehteä topografisia karttoja Venäjän länsirajan länsipuolisista alueista ja ne vietiin rautatievaunuissa länsirajalle - jossa ne sitten piti hävittää Saksan hyökätessä?

Samaan aikaan puna-armeijalla EI ollut karttoja tämän samaisen rajan itäpuolisista alueista, eli omalta alueeltaan - ja joutui taistelemaan omalla alueellaan käytännössä ilman karttoja.

Lainaan perusteellisesti lyhennellen suomennoksiani Suvorovia:

"”Kahdenteen-kymmenenteen vuosisataan saakka patterinpäällikön paikka taistelussa oli patterinsa tuliasemassa. Missäpä muuallakaan? Muistatte kapteeni Tushinin pattereita Lev Tolstoissa?

Vaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla sotilaallisesti kehittyneissä valtioissa kenttätykistö siirtyi käyttämään ampumamenetelmiä, joissa ammuttiin horisontin taakse – kohteisiin, joita ei voinut nähdä tuliasemasta. Sitä nimitetään ampumiseksi suojaisista asemista. Se ampumamenetelmä muuttui yleiseksi: se mahdollisti piilottaa kenttätykistöpatterit maastossa oleviin notkelmiin, rakennusten ja metsän taakse – luonnonmukaisiin ja keinotekoisiin suojiin. Pattereiden suoja kasvoi jyrkästi, niitä oli vaikeata löytää ja hävittää.

Mutta piilotettu patteri oli sokea: ampujat eivät nähneet maaleja. Siksi patterinpäällikön paikka muuttui tuliasemasta sinne missä hän kykeni näkemään vastustajan. Patterin johtopaikka siirrettiin monta kilometriä patterista eteen. Johtopaikasta patterinpäällikkö näkee maalin ja lähettää käskyjä mihin ja miten ammutaan.
Me kaikki olemme lapsena pelanneet laivanupotuspeliä – piirrettiin ruudukko ja ammuttiin koordinaattien mukaan tiettyihin ruutuihin: A-3, C-5, jne. Suunnilleen samalla lailla toimitaan tykistössä: yksi kartta on patterinpäälliköllä, toinen patteriupseerilla, joka ei näe vastustajaa. Päällikkö antaa kaukaa käskyjä, patteriupseeri toistaa tuliasemassa käskyn ja patteri toteuttaa sen. Niin sanottu kauko-ohjaus. Periaatteessa näin. Käytännössä tulevien tykistö-upseerien on opeteltava kolme - neljä vuotta matematiikkaa, topografiaa, ballistiikkaa, meteorologiaa ynnä muuta, että omaksuisi tarvittavat taidot epäsuoran tulen ampumiseen. Sellainen ammunta vaatii osaamista, harjaantumista, erikoistietoja, monimutkaista laskentaa, kunnollisen viesti-yhteyden ja kunnolliset kartat.

Koko tämä pitkä johdanto vain siksi, että todistetaan kunnollisten karttojen välttämättömyys tykistön käyttämiseksi taistelussa, aivan samalla tavalla laivanupotuspelissä on mahdotonta upottaa laivoja ilman koordinaattiruudustoa. Jokaisessa patterissa pitää välttämättä olla ainakin kaksi sarjaa karttoja. Toinen patterinpäälliköllä (tulenjohtajalla) ja toinen tuliasemissa, josta ei nähdä vihollista. On olemassa myös epäsuoran tulen menetelmiä, joilla voi ampua ilman topografisia karttoja, mutta se pienentää tykistön tehoa oleellisesti. Periaatteessa voisi käyttää autoakin ilman moottoria – valjastaisi eteen pari hevosta ja käskisi niitä huutamalla ja ruoskalla. Kartoitta jätetty tykistö – se on kuten moottoritta auto. Sitä voi kyllä periaatteessa käyttää, mutta ...
Siten jokaisessa patterissa pitäisi olla kaksi sarjaa topografisia karttoja. Vähintään. Vaan todellisuudessa kartan tarvitsee myös tulenjohtoryhmän päällikkö, tulenjohtajat, taso, tykistöntiedustelijat, patterinvääpeli ja tykinvetäjät. Jos patteriston huoltopäälliköllä ei ole karttaa, niin ampumatarvikehuolto voi katketa. Niin menevätkin kaikki laskelmanne ”metsään”.

Kenttätykistö, se on orkesteri. Välillä patterilla on sooloesitys, mutta useimmiten patterit soittavat duettoa, trioa, kvartettia ... Johtaakseen kahta kolmea patteria pitää patteristonkomentajalla olla kartta, samoin patteriston esikuntapäälliköllä. Heidän komennossaan on myös patteri, jossa on tykistön tiedustelujoukkue. Ja kaikki he tarvitsevat karttaa, kuten kapellimestari ja soittajat tarvitsevat nuotteja. Vaan patteristojen tulta johtaa kenttätykistö-rykmentin komentaja. Hänkään ei voi sotia ilman karttoja, kuten eivät hänen alaisuudessaan toimivat tykistön upseeritkaan ...
Edellä sanotusta lähtien, palatkaamme takaisin vuoden 1941 kesäkuun 13. päivään. TASSin tiedotteen suojassa neuvostoväet syöksyivät miljooniin nousevana massana länsirajan suuntaan. Tuhannet sotilasjunat tukkivat valtion rautatiet Kaukoidästä Brestiin, halvaannuttaen kaiken muun liikenteen. Öisin purettiin divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita salaa rajalla oleviin metsiin. Neuvostokomentajat eivät vielä tienneet mikä heitä odottaa. Jokainen näki vain oman komppanian, patterin, patteriston, rykmentin, prikaatin, divisioonan, armeijakunnan, armeijan, vaan ei käsittänyt Stalinin aikomuksen koko laajuutta. Ja nyt saapuu järkyttävä uutinen: Hitler suoritti ennakoivan iskun, aloitti yllättäen sodan.

Oli 22.6. tavallinen tilanne: Valkovenäjän metsissä purettiin kuljetus-välineistä 22. armeijaa, joka oli salaa paiskattu sinne Uralista. Niin kuin kaikki muutkin neuvostoarmeijat se valmistautui hyökkäämään. Vaan 22. armeijalle annettiin odottamatta täydellisesti epätavallinen tehtävä: valmistautua puolustukseen ja vastaiskuihin omalla alueella. Kenraaliluutnantti N. Birjukov oli siihen aikaan kenraalimajuri ja hän johti 22. armeijan 62. jalkaväki-armeijakunnan 186. jalkaväkidivisioonaa. Hän kirjoittaa: ”Kartan, ainoan kappaleen, jonka minä onnistuin kerjäämään 21. mekaanisen armeijakunnan esikuntapäälliköltä, otti minulta meidän armeijakuntamme komentaja kenraali-majuri I. Karmanov.” (107).
Kenraali Birjukovin 186. divisioona oli lähes täysin määrävahvuinen. Divisioonassa on 13 000 sotilasta, aliupseeria ja upseeria, 144 kenttätykkiä, 154 kranaatinheitintä, 558 konekivääriä, 13 panssariautoa, 16 uivaa panssarivaunua, 99 traktoria, 558 autoa, 3000 hevosta ja ... ei yhtään karttasarjaa (settiä). Yhden kartan kenraali Birjukov mankui naapuriarmeijakunnasta, mutta hänen esimiehensä otti sen itselleen. Neuvostokenraalien välillä oli samanlaiset suhteet kuin stalinistisessa rikollisten leirissä. Muuten, kartan ottanut Karmanov, oli tosiaan hiljattain päästetty vankilasta, kuten myös hänen 22. armeijansa oli enimmäkseen kasattu Uralin keskitysleireiltä. Kenraali Birjukov näytti sillä kertaa anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä: kun sinulla on vain yksi kartta, niin älä näytä sitä kenellekään, ei edes omalle esimiehelleen, muuten se viedään. Vaan älkäämme kadehtiko myöskään hänen esimiestään, joka pani kartalle jalat alle: hänen alaisuudessaan oli 66. jalkaväkiarmeijakunta ja siihen kuului kolme divisioonaa (153., 174. ja 186.), kaksi erillistä kenttätykistörykmenttiä, ilmatorjuntapatteristo, viesti- ja pioneeripataljoonat, lennosto. Jalkaväki-armeijakunnassa on 50 000 sotilasta ja upseeria. Armeijakunnassa on yhteensä 17 rykmenttiä, joista 8 on kenttätykistörykmenttejä. Armeijakunnassa on 966 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä.

Me tiedämme jo montako karttasarjaa pitää antaa yhdelle patterille. Vaan jalkaväkiarmeijakunnassa ei ole yksi patteri, vaan 173 kenttätykistö- ja kranaatinheitinpatteria (mukaan luettuna tulenjohtopatterit). Jokaisella jalkaväki-armeijakunnalla on tykistön tulenjohtoa varten oma lento-osasto. Mihin lentokoneet lentävät ilman karttoja ja miten ne voivat johtaa tykistön tulta? Vaan eihän ainoastaan tykistö käytä karttoja. Karttoja tarvitsee myös jalkaväki, niitä tarvitsevat niin pioneerit kuin myös huoltojoukot. Jos kartat annetaan tykistölle, mutta ei jalkaväelle, niin miten organisoidaan yhteistyö? Vaan ilman karttoja eivät voi pataljoonien, rykmenttien ja divisioonien esikunnat tehdä omaa työtään ollenkaan. 186. divisioonan ja 62. jalkaväkiarmeijakunnan minä esitin vain esimerkkinä. 21. mekanisoidussa armeijakunnassa tilanne oli samanlainen. Armeijakuntaa johti kenraalimajuri D. Leljushenko, laajakatseinen ihminen. Toistensa auttaminen taistelussa – se on taistelutoveruuden perusta. Sodan aikana kenraali Leljushenko oli yksi sen periaatteen huolellisimmista noudattajista. Hän päätti sodan kenraalieverstinä, 4. kaartinpanssariarmeijan komentajana. Kaikissa viroissaan, joka tilanteessa Leljushenko tuki naapureitaan tulella, rohkeilla rynnäköillä, nopeilla manöövereillä. Kun kenraali Birjukovin piti sodan alussa mankua kenraali Leljushenkolta karttoja ja sai vain yhden karttalehden, niin karttoja ei ollut myöskään Dimitri Leljushenkon 21. mekanisoidussa armeijakunnassa mainita saakka. Vaan me emme puhu nyt divisioonista, armeijakunnista, eikä edes armeijoista: koko toinen strateginen hyökkäysaalto (porras), johon kuului seitsemän armeijaa ja runsaasti erillisiä armeijakuntia, oli ilman karttoja. Myöskään Ensimmäisessä strategisessa hyökkäysaallossa (viisitoista hyökkäysarmeijaa, sekä armeijakuntia ja divisioonia kymmenittäin) ei ollut karttoja. Näiden suojassa keskittyi kolmas ja sen jälkeen neljäs aalto, vaan niitä ei ollut mahdollista johtaa, kun kartat puuttuivat.

Tässä on esimerkki tilanteesta neuvostojoukkojen Ensimmäisestä strategisesta hyökkäysaallosta. Todistajana on kenraalimajuri D. Osadtshii. Siihen aikaan hän oli yliluutnantti, Lounaisrintaman 11. armeijan 3. mekanisoi-dun armeijakunnan 2. panssaridivisioonan 3. panssarirykmentin panssarikomp-panian päällikkö. Liettuassa. Ennen sodan alkua divisioonassa annettiin hälytys ja divisioona hivutettiin rajanläheiseen metsään. Panssarivaunuihin KV-2 annettiin betonia läpäisevät ammukset. Loogista: edessä odotti Itä-Preussi, sen alueella oli satoja vahvoja teräsbetonibunkkereita. Vaan sota alkoi toisin kuin oli suunniteltu: teräsbetonisesta linnoitusvyöhykkeestä ei tarvinnutkaan murtautua lävitse, betonia läpäisevät kranaatit seisoivat tarpeettomina, sillä piti puolustaa omaa maata, sotia omalla alueella. Ja tulikin ongelma: komentajilla ei ollut topografisia karttoja. Kenraali Osadtshiin artikkeli on lyhyt, mutta karttojen puuttumiseen hän viittaa useita kertoja (108).
Sen ajankohdan dokumenteista selviää, että kartat puuttuivat ei ainoastaan 2. panssaridivisioonassa, vaan kaikissa panssaridivisioonissa. Puna-armeijan panssarijoukkojen komentajan varamies kenraalimajuri V. Volski lähetti 5.8.1941 puolustusministerin varamiehelle kenraaliluutnantti J. Fedorenkolle raportin panssarijoukkojen käytöstä sodan ensimmäisinä päivinä. Johtopäätösten joukossa oli myös seuraava: ”Johdolta puuttuivat kartat, josta seurasi, että ei pelkästään yksittäiset panssarivaunut, vaan kokonaiset joukko-osastot harhailivat ympäriinsä” (109).
Mutta nyt oikein korkea todistaja – F. Golikov. Ennen sotaa – GRU:n (Venäjän sotilastiedustelu) johtaja, sodan päättyessä varapuolustusministeri (ja Stalinin varamies), sodan jälkeen Neuvostoliiton marsalkka. Vuoden 1941 marraskuussa Golikov oli kenraaliluutnantti, komensi 10. armeijaa. Kaartin puna-armeija oli siihen mennessä jo hävitetty. Moskovan lähellä vihollista sitoivat puna-armeijan kolmannen strategisen hyökkäysaallon rippeet, ja Stalin perusti salaa kymmentä armeijaa kouluttamattomista reserviläisistä ja valmistautui vastahyökkäykseen. Vaan ongelma oli entinen: ”Meillä on vain kaksi kappaletta karttoja, yksi on minulla ja toinen armeijan esikuntapäälliköllä” (110). --
Minun arkistossani on yli kolmesataa vahvistusta karttojen totaalisesta puuttumisesta. Todistajina ovat upseerit, kenraalit ja marsalkat. Arvelen, että nämä neljä esimerkkiä pitäisi riittää. Ellei, niin voin jatkaa. Jos haluatte, voin kirjoittaa kokonaisen kirjan siitä, että topografiset kartat PUUTTUIVAT.”
Näin Suvorovin avulla tuli monisanaisesti selväksi, että armeija tarvitsee karttoja, jos se nyt jollekulle oli ennestään epäselvää, eikä niitä ollut. Nyt voisi helposti tulla mieleen, että eihän karttojen puute mikään ihme ole – eihän venäläiset ole ennenkään tehneet mitään kunnolla. Katsotaan edelleen, oliko niin? ”Jokaisessa Neuvostoliiton topografisessa kartassa on otsikko ”Yleisesikunta”. Siinä on esitetty se organisaatio, joka on vastuussa sotilaallisten suunnitelmien tekemisestä ja suunnitelmien esittämisestä joukoille kartoilla, kuin myös kartoilla varustamisesta. Vuonna 1941 Yleisesikunnassa oli kahdeksan päähallintoa. Yhtä niistä nimitettiin topografiahallinnoksi ja sille kuuluivat kaikki topografisiin karttoihin liittyvät asiat. 22.6.1941 topografia-hallinnon johtaja oli kenraalimajuri M. Kudrjavtsev. Hän oli suoraan Yleisesikunnan päällikön armeijankenraali G. Zhukovin alaisuudessa.
Tässä he ovatkin – kaksi syyllistä. Kenraali Kudrjavtsev olisi pitänyt teloittaa ampumalla karttojen puuttumisen vuoksi ja kenraali Zhukov siksi, että hän ei kyennyt valvomaan Kudrjavtsevin työtä riittävässä määrin.
Teloittiko Stalin heidät ampumalla? Hirttikö heidät? Ei. Ei ampunut, eikä hirttänyt. Tässä voi tulla epäilys: mutta ehkä toveri Stalin oli pehmeäluonteinen, antoi virheitä anteeksi?

Stalin oli tosiaan säyseä, mutta ei erityisen, eikä aina. Zhukovin edeltäjää Yleisesikunnan päällikön virassa (tulevaa Neuvostoliiton marsalkkaa) K. Meretskovia NKVD:n tutkijat juottivat niinä päivinä kusella, liskuttivat hänen sukuelimiään oven ja ovipielen väliin sekä ruoskivat selästä irti nahanriekaleita.
Miten toveri Stalin menetteli Zhukovin suhteen? Stalin määräsi hänet pian varamiehekseen, ripusti hänelle rintaan mitaleja enemmän kuin kenellekään toiselle, uskoi hänelle niin sanotun ”voitonparaatin” vastaanoton itsensä sijasta eikä huomauttanut hänelle topografisten karttojen puuttumisesta.
Noh, mutta tuo toinen? Aivan, päätopografi, mitä hänelle tehtiin?

Älkää olko huolissanne, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa. Hän lopetti sodan kenraaliluutnanttina. Hänen rintaansa koristaa kymmenen taistelukunnia-merkkiä ja runsaasti mitaleja. Hän rupesi Yleisesikunnan topografiapalvelun johtoon vuonna 1938, ollessaan 36-vuotias, ja jäi siihen virkaan 30 (kolmeksikymmeneksi) vuodeksi Stalinin, Malenkovin, Hrutshevin ja Brezhnevin hallintojen aikana. --
Tässä on vielä yksi kiittävä arvostelu kenraali Kudrjavtseville ja hänen johtamalleen topografiapalvelulle: ”Selvisi, että Neuvostovenäjällä oli luotu sellainen karttatuotanto, joka omalta laajuudeltaan, määrältään ja työn laadultaan ylittää kaiken, mitä oli tuohon mennessä koskaan missään toteutettu”.

Kiitos on sitä arvokkaampi, että se tulee vastustajalta, vieläpä sodan kuluessa, mitä vastustaja luottaa vielä voittavansa. Se on peräisin yhdestä saksalaisesta aikakauslehdestä (112). Siihen sisältyy, ei ainoastaan kilpailijan tunnustus toisen ylivoimalle. Siinä on pelissä jotakin enemmän. Siinä korkeampi rotu tunnustaa tylsämielisten ja laiskojen venäläisten, joita ei yleensä tunnusteta ihmisiksikään, ylivoimaa itsensä ylitse. Sellainen arvio täytyy ansaita.”

Tämäkin selvitys oli varmaan monien mielestä turhan monisanainen, mutta siellä paljon puheen joukossa on minusta myös arvokkaita tiedonjyviä. Yritetään kestää Suvorovia edelleen. ”Sen jälkeen kun kirjani Jäänsärkijä oli ilmestynyt saksaksi minä sain todella paljon kirjeitä entisiltä Saksan upseereilta ja sotilailta. Niitä voisi selailla elämänsä loppuun. Vaan ei ole yhtään kirjettä puna-armeijan valmistautumattomuudesta sotaan. Kaikki kirjeet puhuvat valmiina olemisesta. Kirjoitetaan kaikesta, löytyy viitteitä myös topografisiin karttoihin. Kaikkein useimmin neuvostotykistön tiedustelijoiden kiinni ottamisista juuri ennen sotaa, kun nämä olivat tahallaan tai vahingossa sattuneet Saksan puolelle, mutta myös heiltä takavarikoiduista korkealuok-kaisista topografisista kartoista. Vaan on kirjeitä myös rajavyöhykkeellä sodan ensi päivinä vallatuista topografiavarastoista. Esimerkiksi valtavasta Tiraspolin tukkuvarastosta, jossa säilytettiin ihmeellisen korkealaatuisia karttoja, mukaan luettuna Galatin läpipääsystä; bensiinillä valellusta ja poltetusta kellarikerrok-sesta Shiauliain rajakaupungissa. Kellari oli tupaten täynnä karttoja, joista säilyivät vain hiiltyneet nurkat. Vanha soturi kirjoittaa, että koko ryhmä oli järkyttynyt laadukkaasta paperista ja piirrosten selkeydestä: ”Parempi vielä kuin Saksan seteleissä”.

Nyt meidän pitää kyetä tulemaan toimeen kaikkein yksinkertaisimmassa asiassa – johtopäätösten teko, tunnettujen tosiasioiden pohjalta. Yhtäältä – maailman paras topografiapalvelu, toisaalta – karttojen puuttuminen. Yhtäältä – neuvostopäätopografin loistava ura, toisaalta – neuvostokenraali mankuu kartan naapuriltaan, mutta hänen esimiehensä ottaa kartan itselleen. Miten sen kaiken voisi sijoittaa yhteisen nimittäjän alle? Ehkä joku toinen löytää muun perustelun, vaan minusta tuntuu, että on vain yksi tyydyttävä selitys: Neuvostoliitto valmistautui hyökkäämään.” (Viktor Suvorov – Viimane Vabariik; 1999; sivu 186)

”Myös neuvostolähteet vahvistavat saman: kartat vietiin raja-alueille ja ne menetettiin tai ne jouduttiin hävittämään peräännyttäessä. Topografisten karttojen puuttumista selittää kenraaliluutnantti A. Lossev: ”Topografisten kartto-jen varastot, jotka sijoitettiin perusteettomasti suoraan rajan lähelle, joko vastustaja valloitti tai ne hävitettiin ensimmäisten pommihyökkäysten aikana. Siksi joukoilla jäi saamatta 100 miljoonaa karttaa” (113). Siten kartat oli varattu, vaan kaikki hävisivät sodan ensimmäisinä päivinä.”
”Sotaväen päätopografi kenraaliluutnantti Kudrjavtsev itse todistaa, että sodan ensimmäisinä päivinä neuvostojoukot hävittivät ainoastaan Baltian-, Lännen- ja Kiovan maanpuolustusalueilla noin kaksisataa junanvaunullista topografisia karttoja (114). Vuonna 1941 Neuvostoliiton kaikkein pienin tavaravaunu oli 20-tonninen. Jos oletamme, että käytettiin vain pienimpiä vaunuja, niin saamme neljä tuhatta tonnia hävitettyjä karttoja.
Kenraaliluutnantti Kudrjavtsev antaa vielä yhden avaimen hävitettyjen karttojen arvioimiseksi: keskimäärin oli jokaisessa vaunussa 1 033 000 kappaletta. Kaksisataa vaunua – se vastaa kahta sataa miljoonaa karttaa.

-- Koska puna-armeija menetti karttoja valtavia määriä, koska sotaväen topografiapalvelun johtajien itsensä arvelut menetysten suhteen eroavat ja koska eroavaisuudet nousevat sataan miljoonaan karttaan, välillä suurempaan-kin, niin meidät on pakotettu hyväksymään: niitä valmistettiin tosiaan ihan kohtalaisesti. Niitä tehtiin niin paljon, ettei kukaan ole aiemmin niin paljon tehnyt. Hyväksykäämme sitten mekin, että meillä varattiin yhtä ja toista sotaa varten.”
”Aloitimme keskustelumme topografiasta sillä, että kenttätykistön patterin-päällikön elämä taistelukentällä on raskas ilman karttoja. Vahvistaaksemme sen väitteen kuulkaamme tykistön edustajan kommentti, tarkemmin patterinpäällikön itsensä. Saksalaisten vangiksi heitä jäi kerralla tuhansittain. Tässä on yksi heistä. Hän oli 7. mekanisoidun armeijakunnan 14. panssaridivisioonan 14. haupitsirykmentin 5. patterin päällikkö. Sen upseerin kohtalo on jossakin määrin kuvaava. Hän ei pyrkinyt sotilaaksi. Hän halusi saada täysin rauhanomaisen ammatin: rautatieinsinööri. Ja hänestä tulikin sellainen. Vaan hänellä oli mahtava isä, joka toivoi, että nuoresta insinööristä tulisi myös upseeri, että hän menisi kenttätykistöakatemiaan, eikä vain menisi, vaan menisi siten, että päättäisi sen vuoden 1941 toukokuussa. Niinpä nuori insinööri, alistuen isän tahtoon, tulikin upseeriksi ja päätti kenttätykistöakatemian. 5.5.1941 Kremlissä oli järjestetty sota-akatemioitten päättäjien kunniaksi juhlallinen vastaanotto. Sillä vastaanotolla esiintyi hänen isänsä pitäen puheen, jota pidettiin absoluuttisena valtiosalaisuutena yli viisikymmentä vuotta. Hänen poikansa yliluutnantti Jakov Josefin poika Dzugasvili istui salissa ja kuunteli isänsä puhetta. Mistä isä puhui ja millaiset olivat maljapuheet on nyt myös meidän tiedossamme. (Kyseisestä Stalinin puheesta on tässä kirjassani tietoja enemmänkin – jp)
Akatemian lopettamisen jälkeen poika joutui Moskovan maanpuolustus-alueelle, kenraalimajuri V. Vinogradovin 7. mekanisoituun armeijakuntaan (14. ja 18. panssaridivisioona sekä 1. Moskovan proletaarinen moottoroitu jalkaväkidivi-sioona). Neuvostoliiton marsalkka A. Jerjomenko otti sen armeijakunnan vastaan heti sodan alussa Valkovenäjällä. Marsalkka vahvistaa: ”Armeijakunta oli määrävahvuinen” (88).
Panee ihmettelemään, että Moskovan maanpuolustusalueen 7. mekanisoitu armeijakunta oli Länsi-Valkovenäjällä jo 25. kesäkuuta. Jokainen, joka on nähnyt vain yhden panssarivaunupataljoonan juniin lastauksessa ja purkamisessa tapahtuvan hässäköinnin, vahvistaa minun käsitykseni: mekanisoitua armeijakuntaa, jossa on 1031 panssarivaunua, 358 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä, 266 panssariautoa, 352 traktoria, 5165 autoa ja 36 080 sotilasta, aliupseeria ja kenraalia, on mahdotonta tuoda Moskovasta Lännen erityismaanpuolustusalueelle kolmessa päivässä. Mahdotonta edes tavallisessa tilanteessa.

Vaan tilanne TASSin 13.6.1941 tiedonannon jälkeen oli lievästi sanottuna epänormaali: eihän pelkästään 7. mekanisoitua armeijakuntaa siirretty rajalle, vaan kymmeniä armeijakuntia. Samalta Moskovan maanpuolustusalueelta vietiin samalle Lännen erityismaanpuolustusalueelle kenraalimajuri D. Leljushenkon 21. mekanisoitua armeijakuntaa, sieltä 22. armeijan kenraali (samoin salaa Uralista tuotu) itselleen kartan mankuikin. Siten: 7. mekanisoitua armeijakuntaa alettiin lastaamaan juniin ennen 22. kesäkuuta. Ennen Saksan hyökkäystä. Miksi? Sen selittäköön meille sotahistorioitsijat.

Joutuessaan Valkovenäjälle, tuhoutui 7. mekanisoitu armeijakunta yhdessä 5. mekanisoidun armeijakunnan (siirretty salaa Taka-Baikalilta), yhdessä 21. ja kaikkien muidenkin. Niitä oli siellä paljon. Yhdessä 22. armeijan kanssa. Yhdessä 3., 4., 10., 13., armeijan kanssa. Vaan 7. mekanisoidun armeijakunnan 14. panssaridivisioonan 14. haupitsirykmentin 5. haupitsipatterin päällikkö yliluutnantti Jakov Jossifovits Dzugasvili jäi vangiksi ja todisti kuulusteluissa (125): ”Puna-armeijan tappion syynä on kartat, sillä sota käytiin odotusten vastaisesti valtionrajan itäpuolella.” Saksalainen historioitsija I. Hoffmann julkaisi Stalinin pojan todistukset venäläisessä aikakauslehdessä Otetshestvennaja istorija” (126).” (Viktor Suvorov – Viimane Vabariik; 1999; sivu 206)

”Topografinen kartta – se on strateginen tuote, jonka erona muihin nähden on, että yleiskäyttöisyys puuttuu siltä täydellisesti. Patruunoja ja kainalosauvoja, terästä, lyijyä, näkkileipää ja telttoja voi käyttää niin Moskovan kuin Stalingradin lähistöllä, Königsbergin ja Berliinin luona, vaan edes kaikkein paras ja tarkin Berliinin kartta ei ole erityisen hyödyllinen Stalingradin puolustuksessa. Tai päinvastoin, te valmistatte suuren määrän Stalingradin oblastin karttoja, vaan niitä ei voi hyödyntää Romanian öljykenttien valtaamisessa: siellä tarvitaan Galatin läpipääsyn karttoja.
Suurin osa strategisista materiaaleista on yleiskäyttöisiä: valmistit tuhat tonnia siteitä, käytä niitä sitten puolustus- tai hyökkäyssodassa, sodassa Saksaa tai Japania vastaan. Vaan topografisten karttojen kanssa on ongelma: yksiä voi olla liiankin kanssa, ja toisista olla puute.

Yleisesikunnan päällikön yhtenä murheenlähteenä onkin selvittää hyvissä ajoin ennen sotaa millaisten alueiden karttoja siinä sodassa tarvitaan. Yleisesikunnan pitää käyttää omia topografejaan siten, että he eivät hajottaisi omia resurssejaan kartoittamalla sellaisia alueita, joissa ei tulla taistelemaan, mutta tulevan taistelualueen kartat täytyy ehdottomasti olla olemassa ja riittävän laadukkaina sekä tarvittava määrä.

Pidettiin itsestään selvänä, että sota Saksan kanssa on väistämätön. Mutta ei Neuvostoliiton alueella. Sitä vastaavasti neuvostotopografit työskentelivätkin.” (Viktor Suvorov – Viimane Vabariik; 1999; sivu 210)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä