Sydän särkyi

kuolla.......enkä luota keneenkään ihmiseen. Haluan kuolla. Päästäkää mut pois. Minä en halua ikinä olla kenenkään kanssa. Petän kaikkia jossain vaiheessa.

nimen omaan sitä varten! Jos hätä on noin suuri SE TÄYTYY huutaa ääneen, jollei itsesi niin lastesi tähden. Ei ole häpeä olla avuton, on häpeä olla vaatimatta apua tilanteeseen josta tajuaa ettei itse pääse pois. Sinun EI tarvitse selvitä yksin.

..voi rasittaa. Sitähän ystävyys on.

Miksi sinun pitäisi esittää normaalia lapsille?

Heiltähän on kuollut isä ja olisi outoa jos äiti olisi niinkuin ei mitään. Voivat oppia lukitsemaan tunteensa itsekin ja se on huono juttu jos mikä.

Surevatko lapsesi? Minusta teidän pitäisi surra yhdessä, lasten iän huomioon ottamalla tietenkin.
Ei itkeminen ole heikkoutta. Sitä paitsi, äitikin on vain ihminen ja saa olla heikkokin.

Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa, ikävä jää.
Elämä kuitenkin kantaa ihmeesti ja lapsistasi alat saamaan taas kohta voimia.

Suru on rakkautta suurempi tunne, joska se kertoo kuinka paljon rakastimme. Mutta sinun pitäisi päästä puhumaan asiasta. Ja surra yhdessä lasten kanssa. Ettei kaikki esittäisi että "kaikki hyvin".
Mene sururyhmään tai muualle, mutta autat niin myös lapsiasi. Ja sururutiinit on tärkeitä, ainakin minusta. Kynttilän poltot ja haudalla käymiset jne. Mutta jokainen tavallaan, niin surussa kuin rakkaudessakin. Sellainen kirja kuin Naisen suru oli hyvä.

Miehesi kuolema oli sinulle niin suuri järkytys, että myös suruaikasi tulee olemaan pitkä. Suru lähtee suremalla, surutyötä ei voi nopeuttaa. Varmasti elämäsi tuntuu nyt kaaokselta, mutta pikkuhiljaa tilanne normalisoituu. Eivätkä lapset siitä vahingoitu, vaikka äiti itkeekin. Lasten on hyvä nähdä sekä surua että iloa.

Kun nyt suret pohjamutia myöten miestäsi, niin sen jälkeen voit taas jatkaa elämääsi "puhtaalta pöydältä". Paljon voimaa ja valoa sinulle ja lapsille!

Suru pitää ehdottomasti saada käsitellä pois, juurta jaksaen ja pohjiaan myöten, ja kaikki sen osa-alueet, tunteet ja vaiheet on käytävä läpi. Se on alku puhdistumiselle, usko tai älä. Epätodellisuuden tunne, viha, kiukku, tyhjyys ja lopulta myös se että mielen täyttää yhä useammat positiivisemmat asiat - toivo, kaikki on koettava.
Täytyisi kuitenkin nähdä tosiasiat ja alkaa elää niiden pohjalta, eli aikaa myöten - niin vaikeaa kuin se onkin- tottua ajatukseen siitä, ettei läheinen koskaan palaa tässä maailmassa. Jos et anna itsesi surra loppuun vaan kätket kaiken sisällesi, saatat sairastua itsekin ennen pitkää. Mikä vaikeinta, halu puhua kokemuksistasi täytyy tulla sinusta itsestäsi ja olet kyllä jo osoittanut elämänhalusi hankkimalla apua terapiasta ja kirjoittamalla täällä. Terapiaan suhtaudun itsekin skeptisesti, mutta sururyhmissä, joissa osanottajilla olisi samantapainen tausta, saattaa olla paljon suurempaa apua. Puhumalla asioista läheisille tuska helpottaa pikku hiljaa aikaa myöten, niin vaikealta kuin se kuulostaakin ja aika lääkitsee haavoja, mutta tuskin parantaa kokonaan koskaan. Sinun kuvauksesi perusteella avioliitostasi jaloilleen pääsy on paljon vaikeampaa, mutta arki pitää usein kiinni elämässä ja uskon, että sinulla on paljon hyviä yhteisiä muistoja, joita kukaan ei voi ottaa sinulta pois. Sinulla on lapset, joiden takia elää ja pysyä pystyssä ja surunne on yhteinen. Varmasti jaat heidän kanssaan monia samoja riittämättömyyden ja epätoivon tunteita. Pyrkikää vain puhumaan niistä yhdessä ja verbalisoimaan tuskanne toinen toisiaan auttaen. Toki uskon, että puhuminen myös täällä netissä auttaisi. Ystävien suhteen voi ihan lähteä siitä, että se joka pitää sinua rasituksena tuossa tilassa, ei ole mikään ystävä. Kukaan ei voi pakottaa sinua olemaan iloinen tai teeskentelemään. Se on epätervettä. Usein juuri koettelemukset paljastavatkin sen, kehen voi luottaa - niin hirveää kuin se on.

Menetin itse toisen aviomieheni syövälle vajaa 4 vuotta sitten. Meidän avioliittoamme ei voisi kuvata yhtä kauniisti kuin sinä kuvaat omaasi, mutta rakastin toki häntä ja tulimme hyvin toimeen. Oli aivan käsittämätön epätodellisuuden tunne hänen lyhyen sairautensa ja kuolemansa jälkeisinä aikoina. Alkuun en itsekään pystynyt puhumaan siitä paljoa, kun oli niin paljon käytännön asioita hoidettavana. Sitten ystävättäreni pyysi minua lomamatkalle kanssaan ja siellä sain vihdoin rauhoittua ja myös purkaa pahan oloni.

Vielä monta kuukautta miehen kuoleman jälkeen tunsin itseni riittämättömäksi ja täysin veltoksi, vaikka kävin töissä ja hoidin normaalit arkiaskareet. Arki piti minut pinnalla, ja läheiset tietysti sekä vahva usko. Yksinäisyys jäytää ajoittain pinnan alla hänen jälkeensä, mutta silloin on aina ne muistot mihin turvautua.
Mutta kaikki on yksilöllistä. Toivon sinulle jaksamista.

minun tädin mies kuoli yllättäen 2 vuotta heidän vauvansa syntymän jälkeen.
tästä on nyt noin 20 vuotta.
suru ja ikävä oli hänelle aivan hieveä.
oma lapsikaan ei muista isäänsä.
hän pääsi siitä pitkän ajan kuluttua hänen täytyi jaksaa lapsensa takia.
suru täytyy surra pois rauhassa. läheiset ovat tukena.
jaksamista rakkaimpansa menettäneille.

Isäni menehtyi muutama kuukausi sitten. Tämä on ollut todella vaikea paikka koko perheelle, eikä tätä oikein vieläkään usko todeksi. Miksi näin piti käydä? Vaikka kuinka huutaa ja itkee ja kysyy sitä kysymystä, niin kukaan ei ikinä vastaa. Kamala ikävä painaa mieltä ja surettaa!

Lisäksi on kova äidistä... Hänen elämä meni aivan sekaisin ja uusiksi. Hän on niin onneton eikä millään jaksa nähdä valoa tunnelin päässä vaikka itsekään siihen en tällä hetkellä usko, mutta on vaan pakko luoda ajatus, että joskus vielä jaksa iloita ja nauttia elämästä. Me lapset asutaan kaukana, eikä aina päästä hänen tuekseen, sekin pelottaa. Sukulaiset ja ystävät ovat olleet kuitenkin apuna ja tukena. Toivottavasti jatkossakin.

Vanhempani rakkaus oli syvää. He tekivät kaikki asiat aina yhdessä. Heidän avioliittonsa oli ihailtavaa monen kymmenen vuoden jälkeenkin. Suorastaan he elivät toisilleen. Niinpä me lapsetkin saimme elää onnellisen ja rakastavan lapsuuden, eli meillä on ollut mielestäni täydellinen perhe-elämä.

Sitten yhtäkkiä koko elämä hajosi pirstaleiksi. Miten tällaista voi tapahtua? Shokki, suru, tuska, viha, katkeruus, nauru ja kaikki tunteiden ääripäät on käyty läpi ja vielä paljon on edessä. Suruaika vie pitkän ajan ja se on käytävä alusta loppuun läpi. Mielestäni on suuri "vaatimus" läheisensä menettäneeltä jaksaa jatkaa täällä maan päällä vaikka kuinka olisi vaikeaa. Mutta, muuta vaihtoehtoa meille ei ole annettu. Päivä on käytävä kerrallaan läpi ja noustava uuteen aamuun.

Ikävä on suunnaton. Käsite lopullisuudesta ei tunnu menevän tajuntaan. Ei ymmärrä... Miksi?

Voimia kuitenkin sinulle!