Eräs ystäväni kuoli 14.2.06 ystävänpäivänä impattuaan butaania. Se oli minulle kova isku, ja vaikka tästä on yli kuukausi en silti vain voi unohtaa.
Ensin, kun kuulin en edes halunnut ymmärtää ja uskoa koko asiaa... kun vähän aikaa oli mennyt, niin tottakai ei pystynyt kieltämään tosiasioita, ja tuli myös kamala suru ja ikävä.
nykyään, en kunnolla voi nukkua ja melkein kaikki muistuttaa tästä ystävästä.
Olen saanut kuulla, että aika parantaa, mutta se ei tunnu auttavan. paljonko sitä aikaa oikein tarvitsee?
välillä tulevat myös syyllistäminen. miksei kukaan estänyt? eikö kukaan mukana olleista voinut estää? olisko ite voinut tehdä jotain?
ja pahin tunne on, että en ehtinyt kertoa ystävälleni, mitä hän minulle merkitsi. se tunne on yksi pahimmista. ajatus, mitä OLISI voinut tehdä ja sanoa. olisiko se vaikuttanu jotain?
eli: miten voin unohtaa, ja jatkaa elämää?

Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisi kummallista jos kuukaudessa selviäisit ystäväsi kuolemasta. Anna nyt reilusti aikaa itsellesi, kuukausia jopa vuosia.
Jossittelut ja syyllistämiset voit myös unohtaa. Tapahtunut on tapahtunut ja siitä mennään etenpäin.
Anna surun tulla omalla painollaan ja ajallaan, ja myös mennä.
Kuuluu asiaan, että tunteet tulee ja menee ja varsinkin vaihtelee. Voit jossain vauheessa jopa tuntea vihaa ystävääsi kohtaan, se on osa prosessia.
Voit kertoa ystävällesi vaikka heti kuinka paljon hän sinulle merkitsi. Jokaisella on oma käsityksensä, mutta ainakin minä uskon lujasti, että rakkaani kuuntelevat kun heitä kutsun. Enkä ole uskovainen, olen vain päättänyt näin, se lohduttaa.
Miksi muuten haluat unohtaa, tai mitä haluat unohtaa? Ystäväsikö. Vai surusi.
Suru muuttuu haikeudeksi ajan kanssa, ystävää ei tarvitse unohtaa.
Ja elämä kyllä kantaa kuin vahingossa huomaamattasi sinua eteenpäin, ei sitä tarvitse erikseen "jatkaa".
Viikot ja kuukaudet kuluvat, pian on kesä.
Sitten on seuraava kesä...
Menetin kaksi vuotta sitten kaksi perheenjäsentä peräkkäisinä päivinä, tiedän miltä tukahduttava suru tuntuu.
Mutta taas tulee kesä.
hei,
onpa surullista. kirjoitan uudestaan tähän palstaan vielä, ei tänään. tiedän mitä suru on. menetin hyvän ystävän kouluajalta, enkä ole vieläkään siitä toipunut, enkä toivu. aikaa on sentään yli 10v.
eihän ne mitkään sanat riitä kun on kyse surusta. muista se, että puhuminen on ainut vaihtoehto. puhu ja puhu , niin olosi helpottuu.
Hei,
Sinun kannattaisi keskustella esim. perheesi tai seurakuntasi papin kanssa tai vaikka niiden muiden, jotka jäivät kaipaamaan? Tärkeintä on, ettet ole surusi kanssa yksin. Puhuminen on tärkeää, ja sitten on vain annettava ajan kulua. Suru kyllä helpottaa ja joskus vielä muistelet hymyssä suin yhdessä kokemianne asioita. Elämän on jatkuttava, sitä ystäväsikin toivoisi. Voimia sinulle!
suruun tarvitsee vain aikaa, kukaan ei pysty määrittelemään meneekö siihen kuukausia vai vuosia aikaa. Sinun täytyisi keskustella jonkun kanssa, se helpottaa.
Jos itseltäni kuolisi ystävä, tulisi heti mieleen että olisinko voinut estää sen...se vaan tapahtui, mutta uskon että ystäväsi tiesi että olet hänelle tärkeä. Sinulla säilyy ainakin muistot mielessä. Sinun ei tsrvitse unohtaa häntä. Jaksamisia sinulle!