Seutulan lentokentällä on sinä heinäkuisena aamuna kesäinen kevyt sadekuuro saapuessamme Valkasta sinne. Väiski ja Natte kaivavat hieman hermostuneena lippuja taskuistaan, kevyesti pukeutuneita niin kuin Aikku ja minäkin. Lipussa vuosilukuna näkyy 1968. On päätetty lähteä Ranskaan, Pariisiin, kyllästytty Tuomiojan, Saijonmaan ja muiden juttuihin, vähän naureskeltu Vennamolle. Ei kovin paljon ymmärretä politiikasta, ihmetellään vain kuusitoistavuotiaina pojankloppeina miksi itänaapuria tuputetaan kovin. Kummastellaan Kekkosen ikuisuutta. Kuunnellaan Bob Dylania, Cat Stevensiä, Shadowsia, Canned Heatia, ihmetellään Jefferson Airplanen vokalistinaisen vibraattoa, Folk-Fredi nostaa päätään protestilaulajana. Valkassa ja Sörkassa kesät yleensä vietetty vaan ei tätä. Nähdään Seine, katsotaan miltä Jeanit ja Jeanettet näyttävät. Suunnitelmat auki. Koneeseen päästään helposti, ei ole jonoa. Natte ottanut minivaguen, naistenmies kun on. Kokeilin sitä itsekin kerran. Ei ollut keinokiharat kauaa päässä. Väiskillä aina suora tukka.
On hienoa nähdä Pariisi ilmasta, hyvä sää kun on. Ei kysellä ikää koneessa, olutta otetaan, miehiä kun ollaan, ihastellaan lentoemojen sääriä. Saumat on suorassa.
Kone laskeutuu ja omituisen ranskan ja englannin sekoitteen tullimiesten muodossa läpikäyneenä astumme ulos Jeanne dÀrcin entisen auringon alle, Jean-Pierren valtakuntaan.
Taksi löytyy kentän edestä heti, Aikku astuu ensin, sitten Natte, minä ja viimeisenä Väiski. Etupenkille, osaa parhaiten kieliä. Solkataan auttavalla englannilla keskustaa, centré, merci pocu monsieur. Yritetty opetella ranskaa ennen lähtöä, menestys kuitenkin korkeintaan vaatimaton, ehkä kuusi jos sitäkään. Jean-Pierre tuntuu ymmärtävän. Resuinen tummanvihreä Peugeot 404 ryystää tietä, diesel murisee häiritsevällä äänellä. Matkalla keskustaan, Pariisin, suureen Metropoliin, mielestämme.
Montmartren kulmilla pyydämme Jean-Pierreä pysäyttämään, stop monsieur, merci, stop. Astumme ulos ja ihmettelemme ympärillä näkyvää, vanhoja taloja, puluja, linnunpaskaa, paperinpaloja, ihmisiä, pukeutuneena erilaisesti, ei niin ihmeellisesti, mutta ei niin kuin Suomessa. Ei näy verkkareita eikä toppatakkeja, Pariisin kuumuudessa, asteita reilusti päälle parinkymmenen. Mitä tehdään, kyselemme toisiltamme, päätetään kiertää äkkiä nähtävyydet ja paneutua oikeaan Pariisiin, taiteilijakotiin, missähän Gallen-Kallela asui?
Illemmalla on paikat nähty osittain, jo vähän väsyttää. Kaupasta ostettua viiniä ja patonkia riittää, patonki ei ole patong vaan puljong, opimme. Ruutupaitaan ja mustiin suoriin housuihin pukeutunut kaveri, ehkä kolmekymppinen, vanha meidän mielestämme, tulee kohti, kysyy:
- Are you just arrived here?
Vastaamme englannillamme ja huomaamme venäläisen korostuksen. Sergei on asunut täällä yli vuoden, on vuokrakämpässä. Jutellessamme, käydessämme kahvilla ja oluella, olemmehan miehiä, Sergei yllättäin tarjoaa yösijaa. Emme sitä ota, meidät on kotona opetettu olemaan varovaisia vieraiden suhteen. Vanhat opit puree vieraassa maassa. Sergei puhuu saksaa, opin sitä eräältä saksalaiselta suomessa, outoa puhua Hampurin kieltä ranskassa, Pariisissa. On tullut opiskelemaan, kuulemma jotain ongelmia, yrittää saada meidät johonkin tapaamiseen. Juomme vielä yhdet oluet, lievässä nuoruuden humalassa heitämme hyvästit Sergeille, ruutupaidalle, tummatukkaiselle.
Päätämme mennä puistoon yöksi, on lämmintä, olemme kuudentoista, silloin voi tehdä mitä ikinä huvittaa. Maailma on auki, kuusitoista on vapauden luku. Se osoittautuu pahaksi erheeksi, emmehän sitä vielä tiedä.
Repuista rättiä esiin ja siihen puistonpenkille maate. Niin ne ranskalaisetkin, ihmiset nukkuvat samalla lailla, ranskalaiset, suomalaiset, algerialaiset. Emme nukkuisi hyvin jos arvaisimme tulevan aamun.
On hienoa nähdä Pariisi ilmasta, hyvä sää kun on. Ei kysellä ikää koneessa, olutta otetaan, miehiä kun ollaan, ihastellaan lentoemojen sääriä. Saumat on suorassa.
Kone laskeutuu ja omituisen ranskan ja englannin sekoitteen tullimiesten muodossa läpikäyneenä astumme ulos Jeanne dÀrcin entisen auringon alle, Jean-Pierren valtakuntaan.
Taksi löytyy kentän edestä heti, Aikku astuu ensin, sitten Natte, minä ja viimeisenä Väiski. Etupenkille, osaa parhaiten kieliä. Solkataan auttavalla englannilla keskustaa, centré, merci pocu monsieur. Yritetty opetella ranskaa ennen lähtöä, menestys kuitenkin korkeintaan vaatimaton, ehkä kuusi jos sitäkään. Jean-Pierre tuntuu ymmärtävän. Resuinen tummanvihreä Peugeot 404 ryystää tietä, diesel murisee häiritsevällä äänellä. Matkalla keskustaan, Pariisin, suureen Metropoliin, mielestämme.
Montmartren kulmilla pyydämme Jean-Pierreä pysäyttämään, stop monsieur, merci, stop. Astumme ulos ja ihmettelemme ympärillä näkyvää, vanhoja taloja, puluja, linnunpaskaa, paperinpaloja, ihmisiä, pukeutuneena erilaisesti, ei niin ihmeellisesti, mutta ei niin kuin Suomessa. Ei näy verkkareita eikä toppatakkeja, Pariisin kuumuudessa, asteita reilusti päälle parinkymmenen. Mitä tehdään, kyselemme toisiltamme, päätetään kiertää äkkiä nähtävyydet ja paneutua oikeaan Pariisiin, taiteilijakotiin, missähän Gallen-Kallela asui?
Illemmalla on paikat nähty osittain, jo vähän väsyttää. Kaupasta ostettua viiniä ja patonkia riittää, patonki ei ole patong vaan puljong, opimme. Ruutupaitaan ja mustiin suoriin housuihin pukeutunut kaveri, ehkä kolmekymppinen, vanha meidän mielestämme, tulee kohti, kysyy:
- Are you just arrived here?
Vastaamme englannillamme ja huomaamme venäläisen korostuksen. Sergei on asunut täällä yli vuoden, on vuokrakämpässä. Jutellessamme, käydessämme kahvilla ja oluella, olemmehan miehiä, Sergei yllättäin tarjoaa yösijaa. Emme sitä ota, meidät on kotona opetettu olemaan varovaisia vieraiden suhteen. Vanhat opit puree vieraassa maassa. Sergei puhuu saksaa, opin sitä eräältä saksalaiselta suomessa, outoa puhua Hampurin kieltä ranskassa, Pariisissa. On tullut opiskelemaan, kuulemma jotain ongelmia, yrittää saada meidät johonkin tapaamiseen. Juomme vielä yhdet oluet, lievässä nuoruuden humalassa heitämme hyvästit Sergeille, ruutupaidalle, tummatukkaiselle.
Päätämme mennä puistoon yöksi, on lämmintä, olemme kuudentoista, silloin voi tehdä mitä ikinä huvittaa. Maailma on auki, kuusitoista on vapauden luku. Se osoittautuu pahaksi erheeksi, emmehän sitä vielä tiedä.
Repuista rättiä esiin ja siihen puistonpenkille maate. Niin ne ranskalaisetkin, ihmiset nukkuvat samalla lailla, ranskalaiset, suomalaiset, algerialaiset. Emme nukkuisi hyvin jos arvaisimme tulevan aamun.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jätitpäs ilkeästi kesken. Nyt jäin miettimään mitä aamulla sit tapahtui. Kerro pian lisää.
mielessä ensin kun haluisi tuoda ne tunnelmat ja ajatukset eikä vaan tarinaa. Ja täytyy muistaa että tämähän on täyttä huuhaata... vai onkohan se... nyt jo huimaa...
juttu ja on todella kiva lueskella kun joku kertoo tutuista ihmisistä ja paikoista:=))))
Pariisi! Aaaaahh....
Jotain tuollaista 16-vuotiaan tunnelmaa koin eilen siellä marketin parkkipaikalla sinisessä hämärässä. Pistit sen sitten sanoiksi, kiitos. Pariisi, se se oli, se tunnelma.
*Täti heittäytyy hentomieliseksi*
sillä se puhkesi siitä yhdestä keskustelusta silloin. Ja niistä puistoista. Olen varma että jos satut törmäämään noihin tuttuihin niin eivät tästä reissusta mielellään puhu. Haluaisivat mutteivät varmaan saa sanoiksi puettua. Oli meinaan aika rankka reissu. Vahinko ettei muista niin tarkkaan noita yksityiskohtia. Esimerkiksi että se oli toukokuu eikä heinäkuu. Muistan sen nyt. Chapteur 2 tulee kunhan ehdin. Nyt on vaan taas muita kiireitä. Olin muuten se joka useimmiten liikkui tuon Väiskin kanssa, vähän pitempi suora tukka ja pitkä ja hoikka.
Ai hitsi kun olisi monta kohtaloa kerrottavana...
laulamassa sulle Nocturne ikkunan alla, muuten.
Sitä toivomaasi biisiä ei osattu.
*Kaffetta odottaa nyt*
aikoja kun muistelee siellä valkan ym.kulmilla kun tuli säädettyä snadissa jurrissa yleisesti;=)Kyllä noita juttuja mullakin olis niin et saisi viikon kirjoitella kun alkaisi miettii oikein mitä tullut touhuttua silloin snadina ympäri stadia:=)
kun jätit tuohon *osoittaa taikasauvalla* : tarinalle jatkoa ja het! :)
EDITH PIAFFISTA . MITÄ ranskalaiset juttelivat
kävitkö baarissa jossa rankatar esittää sen
kappaleita tai haudalla..
hienoja kirjotuksia, mielenkiintoisia juttuja, kirjottelepa lisää, pliis...
Luulin ettei ketään kiinnosta mutta ei kai silläkään niin väliä... ovat vähän omituisia välillä nuo tarinat... muttei sekään kai haittaa. Elämähän on aika omituinen kokemus. En ole vastaavaa tavannut aikaisemmin.
Nyt järkytyin, kun huomasin... sinähän olet rekisteröitynyt!! Järkyttävää, sinäkin brutukseni, minä luulin, että sinä ainakin oot viimeinen mohikaani...
No nyt voin sanoa, että itse olen vähän katunut, että tuli rekattua, kun ei aina jaksais kirjautua ja sitten pitää laittaa evk tms. nimen perään...
Mutta oikeesti, ihan kiva että olet yksi ja ainut Kuunkulkija nyt :)
muttei sillä ollut paljon eroa aikaisempaan. Tärkeintä mielestäni se että käyttäisi samaa nimeä, helpompi jutella ainakin virtuaalisesti. Samahan se onko rekkautunut vai ei, henkilö ratkaisee.