Miten just susta tuli ateisti, oletko koskaan uskonut jumaliin, jos olet niin mikä sai sinut muuttamaan mielesi?
Miten susta tuli ateisti
IPU
261669
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
tulin ajatelleeksi näitä uskontoasioita ja huomasin, etten uskonut näihin uskontoasioihin. Sen jälkeen ei ole ollut tarvetta ajatella koko juttua.
En ole joutunut aivopesun kohteeksi (alakoulussa ope taisi muodon vuoksi yrittää) enkä ole koskaan uskonut jumaliin. Hieno juttu!
on alunperin ateisti. Eihän jumalajatukset tulee muuten kuin syöttämällä legendaa.
on muslimi, jos muslimeihin on uskomista. Ja miksi ei olisi.
En tarkoita monitoria. Samoin syy seuraus -selitys ontuu!
alateitse. Sen jälkeen alkoi pelottelu erilaisilla mytologisilla asioilla kuten Näkki (voitteko kuvitella), joka vie, jos menee liian lähelle vettä. Kesti pitkään aikuisikään, ennen kuin tajusin, mikä olio se siinä kumijuitsupaketin kyljessä oikein on. Näkillä, mustalaisilla ym. pelottelemisen jälkeen alkoi koululaitos uskovaisineen pelotella Jumalalla ja Saatanalla vuoron perään. Tänä päivänäkään en ymmärrä, mistä horisevat, esimerkiksi tuo ylösnousemusruumis oli minulle pitkään vitsi, ennen kuin tajusin, että se on oikeasti luterilaisen kirkon opetusta.
tai oikeastaan ikävä kuulla, että jotain muutakin on peloteltu näkillä. Asuimme meren rannalla (tosin loiva ranta). Siitäköhän johtuu, että uimataidonkin hankkiminen meni itseltäni aikuisiän puolelle. Samoin mustalaiset varastamassa valkolaisten lapsia. Voi Tsiesus, niitä pelotteluja. Jumala ajoi kottikärryillä, kun ukosti. Kerran sain korvilleni, kun kysyin ukkosjyrinän jälkeisen sateen aikana, että mitäköhän se Jumala nyt tekee. Sillä Jumalalla on muuten helevetinmoinen rakko.
Synnyin ateistina, kuten kaikki ihmiset. Uskoin jossain vaiheessa jumalaan kasvatuksen ja kulttuuriympäristön takia, kunnes vähitellen tietojeni lisääntyessä olen vähitellen kääntynyt agnostisempaan suuntaan. En siis mitenkään "yhdessä rysäyksessä"
Lapsena minulla ei tietääkseni ollut minkäänlaista ajatusta siitä että tämän todellisuuden takana edes voisi olla mitään.
Ala-asteella opin kaikenlaisia perusasioita kuten lukemaan, laskemaan ja uskomaan Jumalaan. Kriittistä ajattelua ei optetettu.
Uskoin jonkin aikaa Jumalaan ja pelkäsin ateistisen perheeni iäisyyden puolesta. Ehkä joskus kymmenenvuotiaana kiinnostuin tähtitieteestä ja maailmankaikkeuden kummallisuuksista. Kahlattuani läpi muutaman lapsille suunnatun pilipalikirjan päädyin lopulta lukemaan Kari Enqvistin ja Jukka Maalammen kirjan Tyhjästä syntynyt.
Se muutti lapsellista maailmankuvaani melko radikaalisti ja kirjaa lukiessani alkoi Jumala tuntumaan kylmän loogisesti luonnonlakien mukaan toimivassa maailmassa yhä enemmän ja enemmän ylimääräiseltä. Jumalaa ei tarvittukaan selitykseksi yhtään mihinkään. Ymmärsin kyllä että ennen kuin maailmankaikkeutta opittiin tutkimaan niin Jumala tuntui varmaan luonnollisemmalta maailman osalta. Se selitti sen, että uskontoa vieläkin opetettiin koulussa: se mitä ei ennen tiedetty, selitettiin uskolla. Nykyään uskoa ei tarvittu, kun asiat paremmin tiedettiin.
Niin minusta tuli ateisti ja sitä olen edelleen.
itsestäsi on tullut, saanko kysyä?
Jossain vaiheessa ennen koulua, ensimmäisillä luokilla uskoin jumalaan, mutta kolmosella tai nelosella en enää yhtäkkiä uskonut. En tiedä mistä tämä johtuu, niin vain kävi. Pikkuhiljaa minusta tuli enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä ettei jumalaa ole olemassa.
Riittääkö vastaus?
hyvinkin.
Joskus muinoin rukoilin ja odotin ihmeitä, mutta mitään ihmettä - edes pientä - ei toteutunut. Se tuntui kummalliselta, koska pyysinhän ihan pikku juttuja sentään maailman luoneeksi väitetyltä.
Ainoat äänekkäät olivat jos jonkin sortin hulluja, jotka toitottivat ihmeitä tapahtuneen itselleen. Heillä oli todellisuus ja mielikuvitusmaailma menneet sekaisin. Näin hiljalleen totesin, että minua on vedetty raskaasti retkuun.
Uskovat ottavat herkästi nenuun, jos heille vittuilee, mutta he itse tuomitsevat kenet hyvänsä helvettiin. Sellainen ei heidän mielestään ole loukkaus eikä mikään, vaikka helvetti on asiallisesti silkkaa mielikuvitusta. Uskovien lähimmäisrakkaus on yhtä kateissa kuin heidän Jumalansakin.
Pitää paikkansa tuo että ihmeitä tuntuu sattuvan vain tietyille vilkkaan mielikuvituksen omaaville henkilöille. Itse olen uskontoalan "ammattilainen", eli olen siis koko pienen elämäni ollut uskonnon uhri. Isäni fanaattisen ankaran uskonnollisen kasvatuksen tuloksena vihaan uskontoja. Eräs mielipaikka raamatusta hänellä oli; "opeta lapsesi tiesi suuntaan niin hän ei siitä vanhanakaan poikkea".
Olenko siis kävelevä esimerkki siitä että raamattu ei pidä paikkansa?
En osaa sanoa uskonko mihinkään eikä minulle edes uskonto merkitse mitään, elämä itsessään on tärkeintä.
Ateistit edustavat minulle toisenlaista ajattelutapaa elämästä, uskonto ei ole todellakaan itsestäänselvyys.
Jumala tekee ihmeitä tänäkin päivänä. Hän antaa syntejä anteeksi, parantaa sairaita, herättää kuolleista jne. Hänen ihmeensä eivät ole temppuja, ja jos Jumala ei heti tee temppuja meidän aivoitustemme mukaan, hylkäämme Hänet olemattomana. katkeroidumme, olemme kuin pikkulapsia "miks toi saa ja mä en, sä oot ihan paska Jumala"
Monet asiat mitä me pyydämme Jumalalta, voitaisiin pyytää ihan hyvin omalta isältä?! eikö isä anna lapselleen mitä lapsi pyytää?
Taivaallinen Isä antaa lapsilleen mitä he pyytävät. Tule jumalan omaksi, pyydä syntisi anteeksi, Hän kuulee, kun me puhtaasta sydämestämme lainkaan epäilemättä pyydämme.
Vika ei ole Jumalassa vaan pyytäjässä. Raamattussa on kyllä kerrottu rukoilemisen perusteet. Minä tiedän, että Isäni taivaassa antaa minulle mitä minä Häneltä pyydän.
"elämä itsessään on tärkeintä"
Totta :)
"Jumala tekee ihmeitä tänäkin päivänä."
Ei ainakaan todellisuudessa.
"Hän antaa syntejä anteeksi, parantaa sairaita, herättää kuolleista jne."
En tiedä ketään todella ihmeparantunutta. Uskovat lienevät zombeja?
"jos Jumala ei heti tee temppuja meidän aivoitustemme mukaan, hylkäämme Hänet olemattomana. katkeroidumme"
Tunnen ihmisiä, jotka ovat olleet sairaita syntymästään saakka. He haluaisivat parantua ja ovat kertoneet rukoilleensa sen puolesta. Mitään ei ole tapahtunut. Sellainen "Jumalan" olemattomuus panee kenet tahansa katkeroitumaan. Katkeroitumisen välttämiseksi on parasta, kun ei usko olemattomiin ja odota ihmeitä sellaiseen, johon ihmeitä ei ole odotettavissa. Mieti hiukan ennen kuin lauot "totuuksiasi", jos sinulla vain on työkalut miettimiseen.
"Taivaallinen Isä antaa lapsilleen mitä he pyytävät."
"Taivaallinen isä" antaa korkeintaan sairauksia ja vaikeuksia, eikä niitä kukaan pyydä.
"Vika ei ole Jumalassa vaan pyytäjässä."
Olisi se kaikkivoipa Jumala sitten luonut ihmisestä kyllin kelvollisen Hänen Hyvyydelleen.
"Minä tiedän, että Isäni taivaassa antaa minulle mitä minä Häneltä pyydän."
Ahaa, sinä siis olit se eilen voittanut lottoaja.
yhtään höpöhöpö. enkä edes ikinä lottoa.
Kaikki olikin kiinni siitä, ettei sinulla ole työkaluja asioiden tajuamiseen.
Synnyin.
En koskaan ole uskonut näytön välttämättömyyteen puolesta enkä vastaan. Tiedon lisääntyessä huomaan, että minua voisi luokitella sekä ateistiksi että uskonnolliseksi yhtä aikaa. Ateistia minussa on se, että pidän uskoa ja uskontoa jumaliin kulttuurin luomuksena. Uskonnollisuutta minussa edustaa usko siihen, että ehkä toivoisin jumalien olevan olemassa ja ohjaavan elämäämme. Elämän koettelemuksissa tarraudun uskoon siihen, että näkemäni, kokemani ja ymmärtämäni ei selitä kaikkea. Vahvoina hetkinä luotan rinta rottingilla vain itseeni. Silloin en jumalia tarvitse. Tieteestä ei ole apua. Jumalien olemassaoloa ei voi todistaa eikä kumota. Jäljelle jää vain kuvaukset uskonnollisesta ihmisestä ja heidän kertomuksensa. En kuitenkaan usko, että kyse on tietoisesta valheesta.
Jos minä joskus päädyn varmaan ateismiin, en tahdo tehdä sitä monien ateistien tapaan "uskomalla eri tavalla kuin mitä kirkko opettaa". Täytyy myöntää, että ateismi on minulle ongelma. Varmat vastaukset puoleen ja toiseen kertovat ehkä vain keskenjääneestä etsinnästä ja voimakkaasta torjunnasta.
Se, että joskus toivoisit jumalia olevan, ei tee sinusta promillenkaan uskovaista. Olisihan se vänkää, että paha saisi palkkansa ja muut sitten jotain muuta mukavaa, mutta toiveajatteluahan se on uskovaisillekin ollut kautta historian.
Riippuu siitä, miten määrittelet tai miellät uskovaisen. Uskovainen -sanalla on aika paha kaiku. Toisaalta uskovaiseksi itsensä mieltävien julkeus väittäessään omistavansa totuuden ja olevansa ainoana oikeassa, toisaalta määrätynlainen laskelmoiva sokeus toisinajattelevia ja kokevia kohtaan herättävät vastenmielisyyttä. En kuitenkaan haluaisi antaa heille sitä tunnetta, että he yksin omistaisivat omimansa totuuden, enkä myöskään haluaisi pitää heidän omimaansa asiaa esteenä omalle maailmankuvan muodostamiselle. Toiveajattelua puolin ja toisin, ehkä, mutta ajattelisin sen niin, että vasta todellisuus ja elämänkokemukset määrittelevät ja asettavat oikeisiin raameihin kaikki ylimääräiset määreet. Moni itseään uskovaisena pitävä löytääkin itsestään ateistin, ja päinvastoin: moni itseään ateistina pitävä huomaakin uskovansa. Haluaisin välttää liian tiukkoja määritelmiä ja pakkopaitoja omalle ajattelulleni.
Pienenä lapsena uskoin johonki,mummoni oli uskovainen.Minun täytyi lukea iltarukous,käydä pyhäkoulua.Jossain vaiheessa aloin ajatella järjellä ja varsinkin evosta kiinnostuin.Sit tuli tunne,et ei helkkarissa!Mua suututtaa todella nuo kiihkoiliat.Tuputtaat väkiste omaa uskoaan,se vaan lisää inhoa niitä kohtaan.
pikkulapsena uskoin kaiken maailman satuihin ja tarinoihin, kun pienet lapsethat uskovat kaiken mitä heille kerrotaan, eivätkä osaa erottaa satuja todellisuudesta. Sitten jossain vaiheessa minulle selvisi että tarinat joulupukista ja jumalista ovat ihan samanlaisia satuja...
Kun olin pieni ja tietämätön taisin uskoa mörköihinkin. Pimeässä huoneessa saattoi olla vaikka mitä.
Sitten sytytin lampun, ja huomasin, ettei siellä ollut mitään.