Sarjassa outoja ajatuksia:
Olen pähkäillyt sellaista kelpoisuusmaiseman mallia, missä voisi esittää erilaisia lajinkehityksen hypoteeseja jotenkin rinnasteisesti ilman jonkun hypoteesin asettamista etukäteen paremmuussijalle.
Kuvitellaanpas vaikka tuntematonta "kelpoisuusplaneettaa", josta tehdään rajallisia havaintoja. Havaitaan kaltevalla pinnalla kirppuja ja toisaalla kaltevalla pinnalla heinäsirkkamaisia olioita.
"Tiedetään", että kelpoisuusplaneetalla eliö on sitä kelpoisempi, mitä korkeammalla se elää ja että eliöt hyppäävät vain kerran elämänsä aikana (syntyessään). Jos seuraava sukupolvi on yhtä kelpoinen kuin edellinen, eliö hyppää vain paikallaan. Hyppy vastaa vanhempaan/vanhempiin verrattuna uutta genotyyppiä.
"Kelpoisuusplaneetan" eliöt ovat antiikkisen pysyvän lajikäsityksen mukaan itse asiassa vinoon leikatuilla korkeilla kannoilla, joiden välissä ei ole mitään.
Jonkinlaisessa rappeutumismallissa eliöt ovat vinoilla lahoavilla kannoilla ja ne hyppivät pääosin alaviistoon, ts. kelpoisuus alenee elinolojen huononemisen ja eliöiden huonoenemisen seurauksena. Kannot pistävät esiin elinkelvottomasta merestä, kelpoisuuden alarajasta. Siis reittiä vielä ehkä käyttämille kannoille (ekolokeroille) ei ole.
Edellisissä malleissa maiseman dynamiikka olisi olematonta tai rappetuvaa.
Kelpoisuusmaisema voi siis muuttua riippumatta kirpuista. Positiivisessa mallissa kirput olisivat kohoavalla kumpareella, ts. niiden kelpoisuus paranisi ympäräristön parantumisen kautta ilman geneettistä muutosta (hyppyä yläviistoon).
Toisaalta voisi ajatella, että kirput eläisivät reagoivalla alustalla, jota maisemaa ne voisivat itse korottaa omalla toiminallaan.
Dynaamisissa maisemissa siirtyminen toiselle kumpareelle, kannolle, rungolle voisi muodostua maiseman muutoksen ja kirppujen hyppelyn yhteisvaikutuksena.
Optimistisissa malleissa kelpoisuuden alarajaa ei olisi, vaan mikä tahansa hyppely voisi johtaa uudelle kumpareelle, jos se tapahtuisi loikka kerrallaan.
Lamarkismi olisi lähinnä sitä, että kirput rakentaisivat koko ajan korkeammaksi sitä kumparettaan omilla toimillaan.
Jaa-as, taitaapa olla melko vaikeaa saada kaikenlaiset luomispohjaiset lajinäkemykset ja evoluutio-opit samaan maisemaan. Vois se kuitenkin helpottaa keskustelua ja ymmärtämystä.
Esim. evoluutikko voisi kysyä kreationistilta, onko hänen maisemansa luotu staattiseksi vai dynaamiseksi ja kreationisti kykenisi vastaamaan samoilla käsitteilä.
Toisaalta kreationisti voisi kysyä, miten evoluutikko on ottanut huomioon "meren", eli kelpoisuusalarajan suhteessa ympäristönmuutoksiin, esim. köyhtymiseen, eli kumpareiden/kantojen/pensaiden alenemiseen ja evoluutikko pystyisi vastaamaan samoilla käsitteillä. (Sukupuuttohan olisi sitä, että kumpare painuu meren pinnan alapuolelle).
Olen pähkäillyt sellaista kelpoisuusmaiseman mallia, missä voisi esittää erilaisia lajinkehityksen hypoteeseja jotenkin rinnasteisesti ilman jonkun hypoteesin asettamista etukäteen paremmuussijalle.
Kuvitellaanpas vaikka tuntematonta "kelpoisuusplaneettaa", josta tehdään rajallisia havaintoja. Havaitaan kaltevalla pinnalla kirppuja ja toisaalla kaltevalla pinnalla heinäsirkkamaisia olioita.
"Tiedetään", että kelpoisuusplaneetalla eliö on sitä kelpoisempi, mitä korkeammalla se elää ja että eliöt hyppäävät vain kerran elämänsä aikana (syntyessään). Jos seuraava sukupolvi on yhtä kelpoinen kuin edellinen, eliö hyppää vain paikallaan. Hyppy vastaa vanhempaan/vanhempiin verrattuna uutta genotyyppiä.
"Kelpoisuusplaneetan" eliöt ovat antiikkisen pysyvän lajikäsityksen mukaan itse asiassa vinoon leikatuilla korkeilla kannoilla, joiden välissä ei ole mitään.
Jonkinlaisessa rappeutumismallissa eliöt ovat vinoilla lahoavilla kannoilla ja ne hyppivät pääosin alaviistoon, ts. kelpoisuus alenee elinolojen huononemisen ja eliöiden huonoenemisen seurauksena. Kannot pistävät esiin elinkelvottomasta merestä, kelpoisuuden alarajasta. Siis reittiä vielä ehkä käyttämille kannoille (ekolokeroille) ei ole.
Edellisissä malleissa maiseman dynamiikka olisi olematonta tai rappetuvaa.
Kelpoisuusmaisema voi siis muuttua riippumatta kirpuista. Positiivisessa mallissa kirput olisivat kohoavalla kumpareella, ts. niiden kelpoisuus paranisi ympäräristön parantumisen kautta ilman geneettistä muutosta (hyppyä yläviistoon).
Toisaalta voisi ajatella, että kirput eläisivät reagoivalla alustalla, jota maisemaa ne voisivat itse korottaa omalla toiminallaan.
Dynaamisissa maisemissa siirtyminen toiselle kumpareelle, kannolle, rungolle voisi muodostua maiseman muutoksen ja kirppujen hyppelyn yhteisvaikutuksena.
Optimistisissa malleissa kelpoisuuden alarajaa ei olisi, vaan mikä tahansa hyppely voisi johtaa uudelle kumpareelle, jos se tapahtuisi loikka kerrallaan.
Lamarkismi olisi lähinnä sitä, että kirput rakentaisivat koko ajan korkeammaksi sitä kumparettaan omilla toimillaan.
Jaa-as, taitaapa olla melko vaikeaa saada kaikenlaiset luomispohjaiset lajinäkemykset ja evoluutio-opit samaan maisemaan. Vois se kuitenkin helpottaa keskustelua ja ymmärtämystä.
Esim. evoluutikko voisi kysyä kreationistilta, onko hänen maisemansa luotu staattiseksi vai dynaamiseksi ja kreationisti kykenisi vastaamaan samoilla käsitteilä.
Toisaalta kreationisti voisi kysyä, miten evoluutikko on ottanut huomioon "meren", eli kelpoisuusalarajan suhteessa ympäristönmuutoksiin, esim. köyhtymiseen, eli kumpareiden/kantojen/pensaiden alenemiseen ja evoluutikko pystyisi vastaamaan samoilla käsitteillä. (Sukupuuttohan olisi sitä, että kumpare painuu meren pinnan alapuolelle).
Vastaukset 19
Vanhimmat
Jumalainen postaus. Luultavasti tulee olemaan "vuoden paras". Congratz,
kumarran voittajalleni kun sellaisen tapaan!
Evoluutiotarkastelussa nähdään/myönnetään, että heinäsirkat ja kirput ovat eri maisemahuipuilla, mutta näiden maisemahuippujen etäisyys tulkitaan käytettyjen yhteisten hyppyjen määräksi (tai tarkemmin niiden hyppyjen määräksi, jotka ovat vieneet nykyisiä huippuja kohti, toisistaan poispäin). Jos näiden kahden huipun välinen alue on meren alla, meren oletetaan olleen alempana aiemmin. Tai vastaavasti merenpohjassa joku riutta ylempänä aiemmin.
Ehkäpä ihanteellisena evoluutiokuvauksena tässä "kelpoisuusplaneetan" maisemassa voisi pitää sitä, että kyse on Y-haaraisesta kohonneesta kelpoisuusvuoristosta, missä Y:n haarautumakohta on alempana kuin Y:n latvat, joissa lajit elävät. Ja jalka vielä haarautumastakin alas viettävä.
Jos meri ei ulotu nykyään haaraumakohtaan, risteytyminen antaa lisääntymiskykyisen hybridin.
Evoluutiomalleissa kirput voivat hyppiä sekä yläviistoon, että alasviistoon, jos maisema on viettävä. Goldschmidtin "hopefull monsters"- mallissa hypyt ovat jättiloikkia saarelta/huipulta toiselle, Darwinilla vain pikkuaskelia, joilla ei pääse saarelta toiselle ilman välikannasta.
Ainut virhe,mikä mallissasi on(jonka tulkitsen yksinkertaistukseksi) on se,että evoluutiossa
kelpoisuusmaisemakin muuttuu:
Vain tietämätön väittäisi,että hapen erittäminen ulkopuolelle ei vaikuttaisi elinolosuhteisiin. Evoluutiossa parhaan hyödyn maisemamuutoksista saavat ne, jotka maisemaa parhaiten itselleen sopivaksi muuttavat.
(Esimerkkejä:Myyrien tunnelit, hämähäkinverkot, ihmisten värkit)
Fittness landscape ei ole mikään "vakaa Moosesmainen tila".
Mutta kuvauksesi on silti mainio.
Tuossa aiemmassa viestissäni ei tule tuo dynaamisuus paljoa esille (kohonnut vuoristo on sitä), mutta aloitusviestissä oli kyllä esillä tämä itseaiheutettu kelpoisuuden kohottaminenkin.
Ihanteellisen mallin pitäisi olla niin yksinkertainen, ettei sitä enää voi enempää yksinkertaistaa menettämättä toimivuutta. IC-ehto?
Esim. kilpailun käsittelyä en ole oikein vielä hahmottanut, miten sen kuvaisi. Kaipa siinä toisen kirppukummun pitäisi jotenkin kaivaa kilpailijaa alemmaksi, hukuttaa lopulta? Mallissa on siis vajauksia. Kyse olisi nyt kuitenkin yhteisestä kielestä, missä erilaisia hypoteeseja voisi esittää jotenkin yhteisellä kielellä. Tämä olisi siis tämän mallijutun tavoite.
Ymmärtin tavoitteesi, yritin oikein korostaa. Mutta tämä (mielessäni "vaihtomalli") on jotakuinkin sama, mitä "Herra D" on ajanut takaa siinä "hakuavaruushaussa" -paitsi että systeemi on kaksisuuntainen.
Loppupelissä kysymys on siitä,että tehdään mallista mahdollisimman yksinkertainen, mutta ei sen yksinkertaisempi.
Kun havaitsemme eliöiden vaikuttavan ympäristöön ja sitä kautta epäsuorasti joko oman lajin eduksi tai haitaksi, myös muiden lajien eduksi tai haitaksi, on tämäkin jotenkin huomioitava.
Mallijuttusi on kuitenkin erinomainen, sitä en missään suhteessa kiistä. Ja että tavoitteeseen nähden täysin oikea. Pilkunviilaus -inspiraatio vain iski, olen pahoillani.
Kilpavarustelutilanne voisi olla hankala kuvata, "punaisen kuningattaren" vuoksi:
Kun tulee adaptaatio, niin nouseeko korkeammalle vuorella ja romauttaa toisen alta, ja jos näin, niin "vasta -adaptaatio", jokoa siirtää tilanteen taas patiksi, niin miten romauttaa -vai muuttuuko "landscape" itse asiassa mitenkään, kun tilanne muuttuu vain 1-1 -> X-X:n ?
Jos muuttuu niin miten? Eteneekö vuori ja niiden etäisyydet toisiinsa pysyy vain samana, ja jos näin, miten suhteessa muihin vuoriin?
Mallintaminen tässä kohdin olisikon varmaan melkoisen vaikeita, ainakaan minun [IQ tiedot] ei riittäisi maisemointiohjelman tekoon..
Kilpailu alentaa eloonjäävien yksilöiden määrää verrattuna tilanteeseen, missä kyseistä kilpailua ei ole. Populaatioiden konaiskelpoisuus siis alenee kilpailussa. Samalla alenee monimuotoisuus, kun jotkut genotyypit eivät sopeudu tilanteeseen. Tätä monimuotoisuutta ei tässä mallissa ei erityisemmin ole korostettu, se olisi kait lähinnä kirppujen leviämisalueella kuvattavissa.
Kelpoisuusmaisemassa lajien välinen kilpailutilanne olisi siis jotenkin sellainen, missä kaivettaisiin maata toisten alta. Se, joka saisi toisen "suohon" ennen omaa uppoamistaan jatkaisi siitä sitten. Tosin alkumetreillä niskanpäälle pääseen kelpoisuus alkaisi nousta (enemmän eloonjääviä) kun resursseja tulisi populaation käyttöön enemmän.
Lisääntymiskykyisten jälkeläisten tuottohan se taitaa olla tuon kelpoisuuden mittari, eikö?
Squirrel:[Jos muuttuu niin miten? Eteneekö vuori ja niiden etäisyydet toisiinsa pysyy vain samana, ja jos näin, miten suhteessa muihin vuoriin? ]
Kun pystyakseli on kelpoisuus (= selviytyvien jälkeläisten tuottokyky) niin kahdella vaaka-akselilla pitää varmaan kuvata aina tilanteen mukaan vain korkeintaan kahta ominaisuutta. Jos etäisyydet vaaka-akseleilla ovat jotain geneettisiä mutaatioetäisyyksiä tms., niin ei ne sitten voi olla enää fysikaalisia ekolokeron ulottuvuuksia, vaikkapa lämpötila-asteikkoja.
Ongelma tullee siitä, että ne kilpailevat "kirput" pitäisi vissiin saada ainakin osaksi samaan ekolokeroon, mutta ne eivät tietenkään voisi olla geneettisesti liian lähekkäisiä (samaa lajia) jos kyse on lajien välisestä kilpailusta.
Siis dingo ja pussihukka, hmm.... iso geneettinen etäisyys, ekolokerot ainakin osaksi päälekkäin. Pussihukalla aluksi ihan kiva kumpu/kanto lopuksi se on merenpinnan alla. Dingon alkukumpu = koiran kumpu? Hmm... nytpä taidankin muistaa, miksi alunperin laiton vain kaksi kilpailematonta lajia tähän maailmaan. Yksinkertaisuuden vuoksi. Kummut törmäävät? Kummut syövät toisensa? Äääähhh...
Kilpailusuhde vaatisi lisää ulottuvuuksia, monimutkaisempaa mallia. Sen voinee hätäratkaisuna "kätkeä" maan alle, mistä kilpailevat kirput käyvät järsimässä materiaaleja toinen toisensa kummusta. Mutta mikään kelpoisuusmaisemassa ei sinänsä paljasta kilpailusta vierekkäisten kantojen/kumpujen kirpuissa. Sitä on tai ei ole.
Tämmöistä tämä on keskineräisten ajatusten kanssa. Mutta kun ei niitä valmiitakaan ole (-;
Tuo "spesifioituminen" on periaatteessa totta
Mutta käsittääkseni kilpavarustelu voi johtaa sukupuuttoon vain mikäli jompi kumpi muuttuu liian tehokkaaksi:
Esimerkiksi peto muuttuu niin tehokkaaksi tappajaksi,että syö kaikki saaliinsa=>Molemmat kuolevat,toinen suuhun ja toinen nälkään.
Ja saaliseläimissä sama juttu,saalistajat kuolee nälkään ja loppu onkin "ekologian perustehtävää"
(Eli:jäljelle jääneiden kelpoisuus ensin nousee räjähdysmäisesti, sitten loppuu niin tila kuin ruokakin ja tiheä populaatio arka myös taudeille...kelpoisuus romahtaa. Tälläistä on kieltämättä vaikea kuvata.)
Baramin-malli näkee jotkut lajit kaukaisina saarekkeina, joilla ei ole nyt eikä ole ollut aiemminkaan yhteistä kannasta.
Sitten tässä mallissa on sukulaislajeja, jotka ovat ikäänkuin riekaleisen atollin kehällä. Aiemmin atolli on ollut yhtenäinen. Nykyään yksittäisten atolliriekaleiden välillä voi olla kareja, joissa kirput selviävät vain lyhyen aikaa (steriilit risteymät). Nämä karit nähdään tässä mallissa todisteena aiemmasta yhtenäisestä korkeammasta saaresta.
Kirpput pystyvät hyppimään vain sivusuuntaan (ja putoamaan alemmaksi), eivät ylärinteeseen tässä mallissa. Siis vaikka rakennettaisiin tuolla evoluutiomallissa kuvatun kaltainen Y-vuoristo, tässä mallissa kirput eivät valloittaisi noita huippuja alemmilta rinteiltä, jos ne eivät jo ole huipuilla. Tällä pyrin kuvaamaan sitä, että aidosti positiiviset mutaatiot ovat tuntemattomia baramin-mallissa.
Jos olen oikein ymmärtänyt, perinteinen teistinen evoluutio näkee staattisessa maisemassa jossain alkupisteen, mistä haarautuu eri suuntiin harjanteita ja erityisesti yksi harjanne johtaa yhä ylemmäksi. Voisikohan ajatella, että kyse on suorasta kapeasta harjanteesta, josta haarautuu muita, mutta lopulta matalammaksi jääviä harjanteita. Tämän suoran harjanteen lopussa on korkein huippu, Jumalan kuva.
Mormonit ehkä näkevät kyseisen harjanteen jatkuvan edelleen Jumalan kuvasta Jumalaksi?
Teistisen evoluution kirput hyppivät pääosin yläviistoon, aloittaen alkupisteestä.
Onkohan kukaan ehdottanut dynaamista kelpoisuusmaisemaa teistiseen evoluutioon? Silloin alkutilanne olisi vaikka yksi saari meressä. Jatkossa merestä nousisi lisää harjanteita, ja lopulta johonkin päin planeettaa nousisi Korkein vuori. "Näkymättömän käden" ohjaama maiseman dynamiikka johtaisi jonkun kirppuryhmän lähimaastoon niin, etteivät ne jäisi lähivuorien alemmille huipuille tms. Tässä mallissa vähintään joidenkin kirppujen hyppyjen pitäisi suuntautua yläviistoonkin, mutta ehkä vähäisemmässä määrin kuin staattisessa mallissa.
Ero näiden kahden teistisen mallin välillä olisi ehkäpä siinä, että staattisessa mallissa ainoa ohjaus tulisi hyppyjen suuntaamiseen, dynaamisessa mallissa evoluution ohjausta tapahtuisi sekä hyppyjen suuntaukseen että maiseman muodostumiseen.
"Planeetalla" tehtävät havainnot ovat melko rajallisia, olisiko ilma vaikka usvainen. Niinpä kirput voidaan havaita vinolla pinalla, mutta sitä ei juuri nähdä, kuinka pitkälle ylöspäin tuo rinne jatkuu. Joskus voidaan kuitenkin nähdä, että meri on ihan lähellä, ja silloin hukkumiskuolemat ovat yleisiä.
Havaintojen rajallisuudesta voidaan ottaa nämä kirput ja sirkat erillisillä vinoilla pinnoilla. Näiden pintojen välinen suora voidaan määrittää ja siltä janalta keskipiste. Sekin voidaan ehkä havaita, että tuo keskipiste osuu mereen. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä vielä sitä päätelmää, että meri erottaa kirppujen ja sirkkojen alueet toisistaan. Sen todistamiseksi ei riitä sekään, että tuolta janalta iso osa keskialueesta osoitettaisiin olevan meressä.
Esim. kirppujen alueen ulkopuolelta pitäisi tutkia erotuskyvyn alarajan tarkkuudella jokainen piste piiristä, joka menisi ympäri kirppujen alueen. Ja tuolla piirillä jokainen piste pitäisi olla meressä. Vasta tämä todistaisi, että staattisessa kelpoisuusmaisemassa sirkat ja kirput eivät ole samanalkuisia. Mutta sitä, että maisema on staattinen, tämä ei kuitenkaan todistaisi.
Yllä olen yrittänyt kuvata yhtä mahdollista virhepäätelmää ja todistamisen tai falsifikaation vaikeutta. Meillä ei ole "kelpoisuusplaneetan" karttaa. Kuka pystyy näkemään kaikki tyhjät ekolokerot?
IC, Irreducible Complexity, voitaneen kääntää pelkistymättömän monimutkainen. Käytän tässän nyt kuitenkin IC-lyhennettä.
Vaikka emme oikeastaan tiedä, onko "kelpoisuusplaneetta" pallo vai taso, sinne voinee sijoittaa yksinkertaisuuden navan, sovitaan pohjoisnavaksi. Etäisyys tuosta navasta kuvaa monimutkaisuuden kasvua.
(Oikeastaan ilmansuunta-akseleita tai -koordinaatistoja pitäisi olla miljoonia, mutta ehkä voi käyttää aina tilaisuuden tullen sopivia?)
IC-olio voitaneen nähdä pohjoiseen päin suuntautuvalla niemellä olevaksi kirpuksi. Jos se hyppää pohjoiseen päin, se putoaa elinkelvottomuuden mereen. Parhaassa tapauksessa jokainen piste niemenkärjen ja navan välillä on osoitettu mereksi. Tästähän seuraa, ettei IC-olio ole voinut kehittyä tuota viivaa pitkin pienemmillä eikä suuremmilla harpauksilla, paitsi ehkä yhdellä loikalla.
Johtopäätös, ettei IC-olio ole voinut kehittyä millään tavalla on kuitenkin perusteeton ilman lisätutkimuksia. Kysehän oli niemestä ja kirput ovat voineet hyppiä etelästä päin. Jos niemenkärki on korkein piste niemellä ja jos käytetään kirppuja, jotka hyppivät vain paikallaan tai alaviistoon, ollaan ehkä jo lähellä väitteen todistamista. Jos vielä maisema betonoidaan stabiiliksi, asia alkaa olla pihvi.
Evoluutikkojen näkökulmasta niemenkärkeä pidetään esim. meren rannan tasalla olevana ja voidaan väittää, että aiemmin navalta niemenkärkeen johti silta. Tämä malli sopinee, jos IC-kirppu on koko biosfääri ja ehkä elämän syntyjuttuihin.
Jos evoluutikko joutuu myöntämään, että niemenkärki on korkealla merenpinnan yläpuolella ja navalta kärkeen on vain merta, hän voi kuitenkin alkaa tarkastelemaan niemenjuurta ja muita navalle päin olevia niemiä toisella puolella napaa. Jos löytyy yksikin riutta, joka ulottuu lähemmäksi napaa kuin IC-olion niemi, sitä voi käyttää evoluutiokertomuksen alkupisteenä. Tämä sopinee solukoneiston osiin jne.
Niinpä näen, ettei IC-väite toimi evoluutioväitteen kumoajana. Parhaimmillaan se kumoaa suoraviivaisen evoluution yksinkertaisesta monimutkaiseksi, mutta ei yleistä evoluutiomahdollisuutta.
IC-väitteessä on kyse myös Darwinin antamasta kumouskriteeristä, joka ei ole käytännössä kelvollinen falsifikaatiokriteeri. IC-ihmiset ovat tässä tarttuneet mielestäni väärään täkyyn. Tästä kävin muinoin keskustelun TO:ssa.
Lyhyesti: IC-systeemejä esiintynee, eivätkä ne ole kehittyneet suoraviivaisesti yksinkertaisemmista samaa tehtävää toimittavista systeemeistä. Äärettömässä mahdollisuusavaruudessa ei kuitenkaan voida tutkia kaikkia mahdollisuuksia ja yleensä aina on mahdollisuus, että yksinkertainen on kehittynyt monimutkaisemmasta.
Jos nykyinen biosfääri esitettäisiin kirppuna, se olisi hyvin kaukana yksinkertaisuuden (pohjois)navasta. Lisäksi tämä kirppu taitaisi olla jäätiköllä liukumassa huimaa vauhtia alas kohti pohjoista.
Mikään tunnettu eliö ei ole niin yksinkertainen, että sen voisi ajatella syntyvän itsekseen, ts. yhden hypyn päässä yksinkertaisuuden navasta, joka voisi kuvata vaikkapa "tavallisten" elottomien kappaleiden tilaa. Kemiallinen evoluutiohypoteesi pyrkii keksimään jonkinlaista riuttaa, josta biosfääri (tai ensimmäinen eliö) olisi päässyt riittävän etelään ja riittävän ylös. Itseasiassa näissä oletuksissa näyttäisi aina riittävän, että syntyypä mikätahansa yksinkertaien eliö, se on kykenevä itse ylläpitämään biosfääriä. Nykyeliöistä ei taida olla yksin mistään biosfäärin ylläpitäjiksi, koska n. 20 elintärkeän alkuaineen kierrätys maapallolla tarvitsee niin tuottajia kuin kuluttajia ja hajoittajia. Onpa biosfäärin kemiallinen potentiaalienergiakin monimutkaisesti ylläpidetty.
Päinvastisen aukoton todistaminen, siis sen, ettei ole mitään spontaania tai sisäistä reittiä elottomasta planeetasta biosfääriin tarkoittaisi sitä, että ensiksikin yksinkertaisuuden napa olisi meren ympäröimä ja että tämä tilanne olisi ollut aina voimassa ja että tämä voitaisiin varmuudella osoittaa. Historiallisten seikkojen aukoton todistaminen (vieläpä tässä olemassaolemattomiksi) taitaa olla ylivoimainen.
Sensijaan voitaneen lähteä siitä, että mikäli mitään havaintoa merenpinnan yläpuolisesta riutasta ei ole, sitä ei tarvitse ottaa huomioonkaan. Ts. toimivaksi havaittu "vain elävästä elävää" -periaate ei kumoudu ilman todisteita.
Eikö se riitä,että on edes yksi jakautuja, joka on kykenevä elämään jossain tilassa. Toisalta ne "kuolevatkin" voivat muokata ympäristöä.
-mieti esimerkiksi biofilmiä(jonka etu on niille joita on samassa tilassa=luultavasti omia 'kopioita', joskin edesauttaa myös muita.)
"vain elävästä elävää" -periaate:
Vaikka luomisoppineet sen perään hehkuttavatkin, niin:
1:Evoluutio lähtee oletuksesta, että elämää on syntynyt jotenkin tai on muuten olemassa. Evoluutiolle ongelmallista on se, jos tämä syntytodennäköisyys on hyvin suuri, silloin monimuotoisuuden synnyn selittymiseen riittäisi pelkkä biogeneesikin. Varmoja merkkejä elämästä ei ole havaittu maan ulkopuolella, joten ainakin älyllisen elämän syntyminen on erittäin epätodennäköien tapahtuma.
Evoluutio on pakotettu vastaamaan hyvin "Fermin paradoksia" muistuttavaan kysymykseen: Evoluution vastaus on, että "Vaikka evoluutio todennäköisesti tuottaa kompleksisia rakenteita, ei meillä ole havaintoja avaruusolennoista, koska elämän synty on niin epätodennäköistä": Suurten lukujen lain pakottamana "joudumme täyttämään mutta emme ylittämään tietyn onnikiintiön".
2: Jos oletamme,että "elämää syntyy vain elävien elävien olentojen vaikutuksesta":
1) tuotamme jakautujan labrassa= voimme katsoa eliöiden synteettisen valmistuksen älyn läsnäolon seuraukseksi=on Suunniteltu, koska koe on Suunniteltu.
2) Jakautuja syntyy luonnossa = emme voi tietää onko se syntynyt "älyn vaikutuksesta" vai ei -kukaan ei joko ollut valvomassa tai sitten voimme väittää että valvoja vaikutti tilanteeseen.
Lopputulos: "Elämää vain elämästä" ei falsifioidu edes havainnoilla, jollemme emme rajaa sitä naturalistiseen maailmaan ja oleta, että kemialliset reaktiot etenevät samalla tavoin, oli ne koeputkessa yhdistänyt kemisti vai ei.
Squirrel:[Evoluutiolle ongelmallista on se, jos tämä syntytodennäköisyys on hyvin suuri, silloin monimuotoisuuden synnyn selittymiseen riittäisi pelkkä biogeneesikin.]
Teenpäs nyt vakiokinaamistavastani poikkeuksen, ja kiinnitän huomiota samanmielisyyteemme.
Jos siis spontaani sikiäminen olisi yleinen ilmiö, ei "yksinkertaisuuden navan" ympärillä olisi merta, vaan jotain riuttoja tms. Ja todellakin eräs evoluutio"fakta" olisi vaikeuksissa. Nimittäin väite kaikkien eliöiden historiallis-geneettisestä sukulaisuudesta, yhdestä alkusolusta/lajista (LUCA). Niin, ja onhan luonnossa paljonkin monimuotoisuutta, jonka selittämiseen ei tarvita Darwinia, vaikkapa lumihiutaleissa, joten varmaan helposti tapahtuvan spontaanin synnyn olosuhteissa suurehko osa biosfäärin monimuotoisuudesta voitaisiin kaataa alkutilanteeseen.
Ja sitten siihen kinaamiseen (-;
squirrel:[Eikö se riitä,että on edes yksi jakautuja, joka on kykenevä elämään jossain tilassa.]
Näin sitä ajatellaan, mutta minusta siinä on toiveajattelua mukana. Nykyisistä biokopioitujista yksinkertaisimmat elävät täysin toisten koneiston varassa, nimittäin virukset.
Jotta elämä olisi voinut alkaa viruksen kaltaisista olioista, olisi ympäristön pitänyt tarjota solun luokkaa oleva "kohtu".
Siis virus on jakautuja, joka on kykenevä elämään jossakin tilassa. Riittääkö se sinulle?
Suurin osa viruksista tarvitsee solun, mutta "q beta" ei edelleenkään.
Minulle ei nykyinen biogeneesitulos riitä. Mutta en pidä sitä "mahdottomanakaan."
Minusta aivan käsittämättömän hauskaa on,että sekä evoluutio että luomisoppi molemmat vetoavat pitkälti "omne vivum ex vivo", ja kemiallinen evoluutio sitä yrittää falsifioida.
Samanaikaisesti esimerkiksi "Evoluutio -kriittinen analyysi" - kirjassa on useita mainintoja "suunnittelusignaaleista", jotka kirjan mukaan voidaan havaita (ja kirjan mukaan on havaittukin) eliöistä. Tälläinen havainto falsifioi ehdottomasti väitteen "Elämä syntyy elämästä", tarkemmin sen esittämisen muodossa "elämän syntymekanismi on replikoituminen toisesta elämästä". (Etenkään yliluonnollisen) Suunnittelun mahdollisuutta ei voida koskaan falsifioida, joten tuo on mielestäni se muoto, jossa "elämä vain elämästä" ymmärretään.
Suunnittelija="Elämä elämästän" vaikuttajaelämä on kriteerinä nollainformatiivinen "flatus vocis", jonka korvaisin mielelläni seuraavalla lauseella:
"Pulchra enim sunt ubera quae paululum supereminent et tument modice, nec fluitantia licenter, sed leniter restricta, repressa sed non depressa"
Vaikka koeputkessa saadaankin RNA-kopioitumaan, niin mistähän luonnonoloissa se kemiallinen potentiaali on kotoisin? Eiköhän vain soluista?
Toi entsyymikin, joka katalysoi koeputkessa RNA-kopioitumista jopa ilman templaatti RNA:ta, taitaa olla soluperäinen?
Proteiinit voitaneen esittää jotakuinkin samanlaisessa maisemamallissa, tai niitä vastaavat RNA:t. Jos kelvolliset proteiinit muodostavat topologisesti yhtenäisen maaston ilman saarekkeita tai muita elinkelpoisuuden rajoja, on vähintään osoitetu, että mitään estettä ei ole kirpun askelille, yksittäisten mutaatioiden kasaantumiselle.
Jos taas proteiinien (tai proteiiniperheiden) kelpoisuusplaneetta on saarekkeinen, leveiden ja syvien elinkelvottomuusmerien eristämä, ovat proteiinit joko erialkuisia tai vähintäänkin odottamassa niitä yhdistävien (uponneiden) riuttojen löytämistä. Yksittäisen kahta saarta yhdistän riutan löytäminen ei vielä johda päättelemään, että niin olisi muissakin tapauksissa.
Mielestäni esim. prof. Leisolan esittämä väite, että proteiiniperheet muodostavat omat saarekkeensa, joiden välinen "mutaatio"maasto on heikosti elinkelpoista tai elinkelvotonta on parhamipia väitteitä makroevoluutiota vastaan.
Tässähän Leisola puhuu omasta alastaan, eikä esim. iänmäärityksistä tms. Löytyykö riittävästi "uponneita riuttoja" tms. selityksiä, jolla saarekket voidaan yhdistää?
Proteiineihin liittyy tietenkin se kertaluokan vaikuesero eliöihin verrattuna, että kukin solu on oma "kelpoisuusplaneetta" jolloin eri elinten ja eri eliöiden solut antavat suunnattoman polkuverkon, missä kirput voivat hyppiä planeetalta toiselle. Näin "on voinut jossakin muualla" -väite jää kumoamatta (ellie tutkita kaikkia mahdollisuuksia), mutta vahvistava näyttö on kuitenkin mahdollista antaa. Ilman jälkimmäistä lienee tieteellisempää olettaa, ettei kirpulla ole polkua, koska tällä oletuksella on falsfikaatiokriteeri.
Muistaakseni ainakin Mayr piti monia lajiutumistapahtumia mikroevoluutiona. Syntyy yksi mutaatio, joka estää tai heikentää kahden eri populaation välistä lisääntymistä. Mutta mikä tekee tuollaisen lajiutumismutaation edukkaaksi?
"Kelpoisuusplaneetalla" tarkasteltuna tasainen tai hyvin loivasti kumpuileva ja viettävä ja meretön kelpoisuusmaisema tarkoittaisi helpostikin sitä, että kirput pääsisivät vapaasti joka paikkaan, eikä ehkä olisi mitään lajirajojakaan. Alppien lajit voisivat risteytyä tasankojen lajien kanssa ja nämä taas rannikon lajien kanssa. Edelleen merieliötkin pääsisivät mukaan geenien vaihtoon.
Miksi sitten lajiutumista edistävät (lisääntymiseste)mutaatiot voivat yleistyä? Riittääkö siihen kelpoisuuskumpujen jyrkkärinteisyys vai vaatiiko se merta väliin? Käsittääkseni ekolokeroiden fysikaalisten vaatimusten etäisyys toisistaan on tässä se juju. Jos saarella pärjää hyönteissyöjän nokalla ja siemensyöjän nokalla, se ei takaa, että siellä pärjää siltäväliltä-nokalla. Merta kahden kelpoisuuskumpareen eli ekolokeron välissä.