Johdatus ortodoksisen kirkon kastekanoneihin,
eli
lisäinfoa kastetta koskevista faktoista luettuihin teksteihin.
Tämä info koskee upotus- ja valelukasteen suhdetta toisiinsa, kasteelle
pääsyn ehtoja alkuvuosisatojen kirkossa, ajankohtaa, jolloin sylilapsien
kastaminen yleistyi, ynnä muuta mielenkiintoista.
Tämä info esitetään dokumenttifaktan muodossa, pikku lainauksina kirjasta:
"ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen".
Kanonit on serbiankielisestä alkutekstistä suomentanut Antti Inkinen, ja
julkaissut Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisu-neuvosto.
Ortodoksisella kirkolla on näet jo jakamattoman kirkon ajoilta, eli vanhoilta
ajoilta periytyneitä sääntökokoelmia. Nämä säännöt olivat siis jo käytössä
niin sanotun. "vanhakatolisen" kirkon aikana, ennen Nikean kokousta.
Eräs tällainen kokoelma on nimeltään:
"Pyhien apostolien säännöt".
Tämän kokoelman 50 sääntö kuuluu:
50. Sääntö.
"Jollei joku piispa tai presbyteri toimita (kastetta) yhtenä salaisuuteen
vihkimyksenä `upottamalla´ kolmasti (veteen), vaan upottamalla (ainoastaan)
yhden kerran Herran kuolemaan, erotettakoon hänet virastaan, sillä ei Herra
sanonut: "Kastakaa minun kuolemaani", vaan: "Menkää ja tehkää kaikki kansat
opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen"
(Matt. 28:19)."
Sääntöjen alla (kuten tässäkin) on viittauksia muihin sääntöihin ja
sääntökokoelmiin:
"(Ap. 46, 47, 49; II ekum. 7; Trull. 95; Neok. 12; Laod. 47; Karth. 47;
Bas. S. l, 91)."
Sitten seuraa oppineen teologin kunkin säännön selitystä (kuten tässäkin):
Tässä säännössä määrätään, että kaste on toimitettava upottamalla (ßaptisma,
immersio) kolmasti veteen.
Hengellisen säädyn jäsen, joka ei toimita kastetta tällä tavalla, on
erotettava hengellisestä virastaan. Syynä tämän säännön antamiseen oli se,
että kristinuskon alkuaikoina erilaisten kerettiläislahkojen joukossa oli
eräs, myöhemmin anomea-laiseksi (eunomianiseksi) kehittynyt lahko, jossa
kastetta ei toimitettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen, vaan Kristuksen
kuolemaan^ minkä mukaisesti kastettua ei upoteltu veteen kolmasti vaan
ainoastaan yhden kerran.)
Tämä ap. sääntö säätää lain, että kaiken muun ohella, mitä säännöt määräävät,
oikea kaste joka antaa kastettavalle oikeuden tulla kirkon jäseneksi, on
toimitettava `upottamalla´ kastettava kolmasti veteen Pyhän Kolminaisuuden
nimeen.
Määräys kastettavan upottamisesta veteen nojaa vanhaan perimätietoon, joka
juontaa alkunsa kirkon alkuajoilta, niinkuin Basileos Suuri kertoo autuaalle
Amphilokhiukselle teoksessaan Pyhästä Hengestä (91. sääntö).
Tämän määräyksen toteaa kirkon vuosisatoja jatkunut käytäntö. Valelun
(aspersioa) käyttäminen upottamisen sijasta on ankarasti kielletty
muuten paitsi sairaustapauksissa.
Kirkko on ankärasti valvonut, että kaste tavallisissa tapauksissa on
toimitettu vain upottamalla, eikä valelemalla; onpa se kieltänyt
vastaanottamasta kleerussäätyyn henkilöitä, joiden kastaminen, joistain
erikoissyistä, ei ole tapahtunut upottamisen muodossa (Neok. 12)
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan kiellä valelemalla toimitettua kastetta,
koskapa valelu ei hävitä sakramentin voimaa, mutta se sallii tällaisen
kasteen vain poikkeustapauksissa.
Olemme 47. ap. säännön selityksessä nähneet, että eräiden historiallisten
syiden vuoksi XVII ja XVIII vuosisadalla Kreikan ja Venäjän kirkot vaativat
ortodoksiseen kirkkoon pyrkivien roomalaiskatolisten uudelleen kastamista.
Näitä määräyksiä perusteltiin mm. sillä että roomalaiskatoliset kastetaan
valelemalla, eikä veteen upottamalla, minkä vuoksi heidän kastettaan
pidettiin kerettiläiskasteena ja siis pätemättömänä.
Ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen säännöt Nikeassa vuonna 325 *
2. Sääntö.
"Koska on tapahtunut, että joskus tosi tarpeen vaatimuksesta, joskus taas
ihmisten painostuksesta, on menetelty vastoin kirkollista sääntöä, kun
esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat juuri äsken tulleet pakanallisesta elämästä
uskoon ja joita on vain vähän aikaa opetettu, on heti päästetty hengelliseen
pesoon ja kohta kasteen jälkeen korotettu piispan tai presbyteerin virkaan,
niin on katsottu hyväksi, ettei vastaisuudessa saa mitään sellaista tapahtua.
Tarvitaanhan sekä kasteeseen opettamista varten että sen jälkeen kylliksi
aikaa kastetun tarkempaa koettelemista varten.
Selvä on myös apostolin kirjoitus, joka sanoo: "Älköön hän olko äsken
kääntynyt, jottei paisuisi ja joutuisi perkeleen paulaan ja tuomion
alaiseksi." Jos taas jossakin henkilössä huomataan ajan kuluttua jokin
sielullinen synti ja kaksi tai kolme henkilöä näyttää sen todeksi, niin
erotettakoon tämä. Se, joka papiston jäsenenä menettelee vastoin tätä
sääntöä, asettaa itsensä vaaraan tulla suurta kokousta vastaan uhmailevana
erotetuksi papistosta."
(Ap. 61, 75, 80; l ekum. 9; Neok. 9, 10;Laod. 3; Sard. 10; Toisk. 17;
Bas. Suur. 89; Gregorio Nyss. l, 4).
Antaessaan tämän säännön Nikean kirkolliskokous viittaa entuudestaan voimassa
olevaan kanoniseen määräykseen ja lausuu, että äsken pakanuudesta kääntyneiden
ja kasteen vastaan-ttaneiden henkilöiden pikainen asettaminen piispaksi tai
presbyteriksi, on vastoin kirkollista sääntöä (Para ton kanona ton ekklesiastikon),
nimittäin 80. ap. sääntöön, jonka Nikean kirkolliskokous toistaa ja täydellisesti
hyväksyen vahvistaa. …
Salliessaan niiden jäädä kleerukseen, jotka olivat tulleet otetuiksi siihen
aikaisemmin, sääntö samalla lisää määräyksen, ettei mitään tällaista saisi
vastaisuudessa tapahtua, koska, kuten säännössä jatketaan, aikaa tarvitaan
katekumenienkin uskon opetukseen ennen kastetta, samoin kuin kasteen jälkeen
tarvitaan opetukseen ennen kastetta, samoin kuin kasteen jälkeen tarvitaan
pitempi aika heidän uskonsa ja taipumustensa koettelemiseen, eikä kastettujen
kleerukseen ottaminen ja piispaksi asettaminen saa tulla kysymykseen, ennen
kuin vasta sen jälkeen kun on käynyt ilmeiseksi ja tulee täysin toteennäytetyksi,
että he sen ansaitsevat.
14. Sääntö.
"Uskostaan luopuneisiin katekumeeneihin nähden on pyhä suuri kokous katsonut
hyväksi, että heidän tulee olla kolme vuotta ainoastaan kuuntelijain kanssa
ja sitten rukoilla yhdessä katekumeenien kanssa."
(I ekum. 2, 11, 12, 13; Trull. 96; Neokes. 5; Laod. 19; BasU.Suur. 20;
Timoth.Aleks. 4, 6; Kyrillos Aleks. 5).
Edellisissä (11, 12, 13) säännöissä Nikean kirkolliskokous antaa säännöksiä
uskovaisista, jotka vainojen aikana ovat luopuneet uskosta Kristukseen, ja
osoittaa, kuinka heidät on otettava kirkkoon, jos he jälleen kääntyvät sen
puoleen. Tässä (14) säännössä, joka liittyy läheisesti edellisiin, kirkollis-
kokous antaa vastaavanlaisen ohjeen katekumeeneihin nähden.
Kätekumeenit eivät tarkasti ottaen vielä kuuluneet kirkkoon eikä tämän vuoksi
heidän uskosta luopumistaan vainojen aikana voitu tuomita niin ankarasti kuin
uskovaisten luopumista.
Luonnollisesti oli heidän katekumenaattiaikaansa pidennettävä, koska he olivat
luopuneet uskosta sen jälkeen kuin olivat jo nauttineet opetusta ja tulleet
katekumeeneiksi, ja sitten pyytäneet uudelleen pääsyä kirkkoon.
Silmälläpitäen näihin verrattavia tapauksia tämä Nikean sääntö määrää, että
uskosta luopuneiden katekumeenien, jotka jälleen palaavat kirkkoon, on
vietettävä kolme vuotta niiden kanssa, joiden on sallittu kuunnella kirkossa
pyhän kirjoituksen lukemista ja saarnoja, ja vasta tämän jälkeen voivat
rukoilla kirkossa katekumeenien kanssa.
Katekumeenit eli johonkin pakanalliseen uskontoon kuuluvat henkilöt, jotka
vasta varttuneemmassa iässä halusivat tulla kristityiksi ja joille, ennen
kuin heidät katsottiin kelvollisiksi kasteeseen, annettiin määräaika
perehtymistä varten kristinoppiin, olivat jo aikoja sitten kadonneet
kirkosta.
Kun viidennellä ja kuudennella vuosisadalla kreikkalais-roomalainen
pakanallisuus oli jo melkein kokonaan kadonnut ja suurin osa barbaari-
kansoista oli liittynyt kristin-uskoon, oli tästä luonnollisena
seurauksena se, että myöskin täysikasvuisina kirkkoon pyrkivät
katekumeenit loppuivat.
Tähän erityisesti myötävaikutti pedobaptismin eli lasten kastamisen
käytäntöön tuleminen, josta Apostolisissa Konstitutioneissa (VI, 15)
puhutaan apostolisena tapana, jonka eräät kirkot olivat laillistuttaneet
jo kolmannella vuosi-sadalla'), mutta joka viidenneltä vuosisadalta
alkaen on tullut jo yleiseksi. Tämän vuoksi katekumeenien olemassaolo
oli jo aikoja sitten siirtynyt arkeologiaan.
....................................................
Välihuomautus:
Tämä edellinen kappale vaatii tämän tekstin lainaajan selityksen.
Sanat: "Tähän erityisesti myötävaikutti pedobaptismin eli lasten
kastamisen käytäntöön tuleminen" antavat selvästi ymmärtää, että
lasten kastaminen tuli vallitsevaksi tavaksi vasta samassa vaiheessa,
jossa katekumeenit loppuivat.
Sanoilla "…josta Apostolisissa Konstitutioneissa (VI, 15) puhutaan
apostolisena tapana" kirjoittaja ei siis selvästikään tarkoita,
että tuo puhe apostolisesta tavasta olisi historiallisesti paikkansa
pitävää.
Sanoilla "jonka eräät kirkot olivat laillistuttaneet jo kolmannella
vuosisadalla" kirjoittaja siis tarkoittaa, että sylilasten kastaminen
oli tullut mainituissa kirkoissa hyväksytyksi tavaksi vasta `kolmannella
vuosisadalla´.
Sanoilla "mutta joka viidenneltä vuosisadalta alkaen on tullut jo
yleiseksi" tämä oppinut kirjoittaja tarkoittaa, että vasta
`viidennellä vuosisadalla sylilasten kastamisesta tuli yleinen
ja vallitseva tapa.)
......................................................
Sääntö 14 selitysteksti jatkuu:
Niistä( siis katekumeeneista) kirjoitettiin ja lausuttiin tieteessä
useita eri mielipiteitä. Nykyajan tieteen tuloksina voidaan tässä
suhteessa esittää seuraavaa:
Sana katekumeeni Raamatussa (Room~2:18; Gal 6:6; Apt. 18:25; 1 Kor.14:19)
käytetyssä mielessä tarkoittaa henkilöitä, joiden on - päästäkseen
kristillisen kirkon yhteyteen - opiskelemalla perehdyttävä kristinoppiin
(Matt. 28:19; vrt. Apt. 18:25). He olivat siis kasteeseen valmistuvia
kokelaita.
Kristinopin opetuksen nimenä käytettiin sanoja kateheesis tai katekismus
(institutio catechetica). Kasteeseen valmistautuvien opettajaoli katekeetta
(catechista).
Katekumeenit jaettiin tavallisesti useihin ryhmiin, kahteen, joskus
kolmeen, neljään tai viiteenkin. Me kannatamme keskiaikaisten
kreikkalaisten kommentaattorien Zonaraksen, Balsamonin,
Aristeneksen ja M. Blastariuksen mielipidettä, joiden mukaan
heidät jaettiin kahteen ryhmään.
Tämän Nikean säännön selityksessään sanoo Aristenus:
"on kaksi ryhmää katekumeeneja, toiset - vasta äsken tulleet ja toiset,
jotka ovat jo tulleet edistyneemmiksi, koska ovat saaneet riittävästi
opetusta uskon totuuksista."
Samaa sanovat Zonaras ja Balsamon Neokesarean kirkolliskokouksen
viidennen säännön selityksissään ja saman toistaa myöskin Aristenus
mainitun säännön selityksessään.
Viitaten näihin kanonien tulkitsijoihin esittää samaa myöskin M.
Blastarius Aakkosellisessa Syntagmassaan. Niin siis katekumeenit
jaetaan kahteen ryhmään.
Kun joku pakana tai juutalainen halusi päästä katekumeeniksi, oli hänen
käännyttava jonkun kristityn maallikon tai diakonin puoleen, joka meni
takuuseen hänen aikomuksensa vakavuudesta ja johdatti asianomaisen
presbyterin tai piispan luo (Äpost. konstit. VIII, 32). Piispa tai
presbyteri, vakuuttauduttuaan pyrkijän hyvästä tarkoituksesta, luki
hänelle säädetyn rukouksen, siunasi hänet ristillä ja johdatti
katekumeenien ensimmäiseen ensimmäiseen ryhmään, joille opetettiin
kristinopin alkeet.
Heidän sallittiin tulla kirkkoon liturgiapalvelukseen ja kuunnella
p. Raamatun ja evankeliumin lukua, minkä jälkeen heidän oli heti
poistuttava temppelistä.
Ensimmäisessä ryhmässä pysyivät katekumeenit_ tavallisesti kolme
vuotta (Apost. konstit. VIII,32), vaikkakin tätä aikaa voitiin
lyhentää tai pitentää, riippuen kunkin asian- omaisen henkilön
innosta ja käytöksestä.
Silloin kun katekeetta näki, että hänen opetettavansa olivat
riittävästi perehtyneet kristillisen opin alkutietoihin ja että
he hyvän käytöksensä vuoksi sen ansaitsivat, antoi hän heille
luvan siirtyä katekumeenien toiseen ryhmään, jossa heille laajasti
esitettiin kristillinen oppi ja erikoisesti selitettiin yksityis-
kohdittain uskontunnustus.
Heillä oli oikeus rukoilla uskovaisten kanssa myöskin evankeliumin
lukemisen jälkeen siihen saakka, kunnes diakoni liturgian aikana
kääntyi heidän puoleensa kehotuksella: "katekumeenit poistukaa",
minkä jälkeen he poistuivat temppelistä. Tässä ryhmässä viipymisen
aika myöskin riippuu heidän opinnoimisinnostaan ja käytöksestään.
Ensimmäisen ja toisen ryhmän katekumeeneille oli kirkossa osoitettu
yhteinen paikka toisen asteen katujain kanssa, nim. kirkon eteisessä
eli esihuoneessa kasteastian edessä, lähellä kirkon pääovea.
Kristuksen uskosta luopuneista katekumeeneista puheen ollen tämä Nikean
sääntö soveltaa heihin Neokesarean kirkollis-kokouksen viidennen säännön
määräystä niistä katekumeeneista, jotka ovat langenneet johonkin
raskaaseen syntiin, ja käskee heidän siirtyäkastetta lähimmästä
ryhmästä ensimmäiseen ryhmään, jossa heidän on uudelleen oltava
kolme vuotta.
eli
lisäinfoa kastetta koskevista faktoista luettuihin teksteihin.
Tämä info koskee upotus- ja valelukasteen suhdetta toisiinsa, kasteelle
pääsyn ehtoja alkuvuosisatojen kirkossa, ajankohtaa, jolloin sylilapsien
kastaminen yleistyi, ynnä muuta mielenkiintoista.
Tämä info esitetään dokumenttifaktan muodossa, pikku lainauksina kirjasta:
"ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen".
Kanonit on serbiankielisestä alkutekstistä suomentanut Antti Inkinen, ja
julkaissut Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisu-neuvosto.
Ortodoksisella kirkolla on näet jo jakamattoman kirkon ajoilta, eli vanhoilta
ajoilta periytyneitä sääntökokoelmia. Nämä säännöt olivat siis jo käytössä
niin sanotun. "vanhakatolisen" kirkon aikana, ennen Nikean kokousta.
Eräs tällainen kokoelma on nimeltään:
"Pyhien apostolien säännöt".
Tämän kokoelman 50 sääntö kuuluu:
50. Sääntö.
"Jollei joku piispa tai presbyteri toimita (kastetta) yhtenä salaisuuteen
vihkimyksenä `upottamalla´ kolmasti (veteen), vaan upottamalla (ainoastaan)
yhden kerran Herran kuolemaan, erotettakoon hänet virastaan, sillä ei Herra
sanonut: "Kastakaa minun kuolemaani", vaan: "Menkää ja tehkää kaikki kansat
opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen"
(Matt. 28:19)."
Sääntöjen alla (kuten tässäkin) on viittauksia muihin sääntöihin ja
sääntökokoelmiin:
"(Ap. 46, 47, 49; II ekum. 7; Trull. 95; Neok. 12; Laod. 47; Karth. 47;
Bas. S. l, 91)."
Sitten seuraa oppineen teologin kunkin säännön selitystä (kuten tässäkin):
Tässä säännössä määrätään, että kaste on toimitettava upottamalla (ßaptisma,
immersio) kolmasti veteen.
Hengellisen säädyn jäsen, joka ei toimita kastetta tällä tavalla, on
erotettava hengellisestä virastaan. Syynä tämän säännön antamiseen oli se,
että kristinuskon alkuaikoina erilaisten kerettiläislahkojen joukossa oli
eräs, myöhemmin anomea-laiseksi (eunomianiseksi) kehittynyt lahko, jossa
kastetta ei toimitettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen, vaan Kristuksen
kuolemaan^ minkä mukaisesti kastettua ei upoteltu veteen kolmasti vaan
ainoastaan yhden kerran.)
Tämä ap. sääntö säätää lain, että kaiken muun ohella, mitä säännöt määräävät,
oikea kaste joka antaa kastettavalle oikeuden tulla kirkon jäseneksi, on
toimitettava `upottamalla´ kastettava kolmasti veteen Pyhän Kolminaisuuden
nimeen.
Määräys kastettavan upottamisesta veteen nojaa vanhaan perimätietoon, joka
juontaa alkunsa kirkon alkuajoilta, niinkuin Basileos Suuri kertoo autuaalle
Amphilokhiukselle teoksessaan Pyhästä Hengestä (91. sääntö).
Tämän määräyksen toteaa kirkon vuosisatoja jatkunut käytäntö. Valelun
(aspersioa) käyttäminen upottamisen sijasta on ankarasti kielletty
muuten paitsi sairaustapauksissa.
Kirkko on ankärasti valvonut, että kaste tavallisissa tapauksissa on
toimitettu vain upottamalla, eikä valelemalla; onpa se kieltänyt
vastaanottamasta kleerussäätyyn henkilöitä, joiden kastaminen, joistain
erikoissyistä, ei ole tapahtunut upottamisen muodossa (Neok. 12)
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan kiellä valelemalla toimitettua kastetta,
koskapa valelu ei hävitä sakramentin voimaa, mutta se sallii tällaisen
kasteen vain poikkeustapauksissa.
Olemme 47. ap. säännön selityksessä nähneet, että eräiden historiallisten
syiden vuoksi XVII ja XVIII vuosisadalla Kreikan ja Venäjän kirkot vaativat
ortodoksiseen kirkkoon pyrkivien roomalaiskatolisten uudelleen kastamista.
Näitä määräyksiä perusteltiin mm. sillä että roomalaiskatoliset kastetaan
valelemalla, eikä veteen upottamalla, minkä vuoksi heidän kastettaan
pidettiin kerettiläiskasteena ja siis pätemättömänä.
Ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen säännöt Nikeassa vuonna 325 *
2. Sääntö.
"Koska on tapahtunut, että joskus tosi tarpeen vaatimuksesta, joskus taas
ihmisten painostuksesta, on menetelty vastoin kirkollista sääntöä, kun
esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat juuri äsken tulleet pakanallisesta elämästä
uskoon ja joita on vain vähän aikaa opetettu, on heti päästetty hengelliseen
pesoon ja kohta kasteen jälkeen korotettu piispan tai presbyteerin virkaan,
niin on katsottu hyväksi, ettei vastaisuudessa saa mitään sellaista tapahtua.
Tarvitaanhan sekä kasteeseen opettamista varten että sen jälkeen kylliksi
aikaa kastetun tarkempaa koettelemista varten.
Selvä on myös apostolin kirjoitus, joka sanoo: "Älköön hän olko äsken
kääntynyt, jottei paisuisi ja joutuisi perkeleen paulaan ja tuomion
alaiseksi." Jos taas jossakin henkilössä huomataan ajan kuluttua jokin
sielullinen synti ja kaksi tai kolme henkilöä näyttää sen todeksi, niin
erotettakoon tämä. Se, joka papiston jäsenenä menettelee vastoin tätä
sääntöä, asettaa itsensä vaaraan tulla suurta kokousta vastaan uhmailevana
erotetuksi papistosta."
(Ap. 61, 75, 80; l ekum. 9; Neok. 9, 10;Laod. 3; Sard. 10; Toisk. 17;
Bas. Suur. 89; Gregorio Nyss. l, 4).
Antaessaan tämän säännön Nikean kirkolliskokous viittaa entuudestaan voimassa
olevaan kanoniseen määräykseen ja lausuu, että äsken pakanuudesta kääntyneiden
ja kasteen vastaan-ttaneiden henkilöiden pikainen asettaminen piispaksi tai
presbyteriksi, on vastoin kirkollista sääntöä (Para ton kanona ton ekklesiastikon),
nimittäin 80. ap. sääntöön, jonka Nikean kirkolliskokous toistaa ja täydellisesti
hyväksyen vahvistaa. …
Salliessaan niiden jäädä kleerukseen, jotka olivat tulleet otetuiksi siihen
aikaisemmin, sääntö samalla lisää määräyksen, ettei mitään tällaista saisi
vastaisuudessa tapahtua, koska, kuten säännössä jatketaan, aikaa tarvitaan
katekumenienkin uskon opetukseen ennen kastetta, samoin kuin kasteen jälkeen
tarvitaan opetukseen ennen kastetta, samoin kuin kasteen jälkeen tarvitaan
pitempi aika heidän uskonsa ja taipumustensa koettelemiseen, eikä kastettujen
kleerukseen ottaminen ja piispaksi asettaminen saa tulla kysymykseen, ennen
kuin vasta sen jälkeen kun on käynyt ilmeiseksi ja tulee täysin toteennäytetyksi,
että he sen ansaitsevat.
14. Sääntö.
"Uskostaan luopuneisiin katekumeeneihin nähden on pyhä suuri kokous katsonut
hyväksi, että heidän tulee olla kolme vuotta ainoastaan kuuntelijain kanssa
ja sitten rukoilla yhdessä katekumeenien kanssa."
(I ekum. 2, 11, 12, 13; Trull. 96; Neokes. 5; Laod. 19; BasU.Suur. 20;
Timoth.Aleks. 4, 6; Kyrillos Aleks. 5).
Edellisissä (11, 12, 13) säännöissä Nikean kirkolliskokous antaa säännöksiä
uskovaisista, jotka vainojen aikana ovat luopuneet uskosta Kristukseen, ja
osoittaa, kuinka heidät on otettava kirkkoon, jos he jälleen kääntyvät sen
puoleen. Tässä (14) säännössä, joka liittyy läheisesti edellisiin, kirkollis-
kokous antaa vastaavanlaisen ohjeen katekumeeneihin nähden.
Kätekumeenit eivät tarkasti ottaen vielä kuuluneet kirkkoon eikä tämän vuoksi
heidän uskosta luopumistaan vainojen aikana voitu tuomita niin ankarasti kuin
uskovaisten luopumista.
Luonnollisesti oli heidän katekumenaattiaikaansa pidennettävä, koska he olivat
luopuneet uskosta sen jälkeen kuin olivat jo nauttineet opetusta ja tulleet
katekumeeneiksi, ja sitten pyytäneet uudelleen pääsyä kirkkoon.
Silmälläpitäen näihin verrattavia tapauksia tämä Nikean sääntö määrää, että
uskosta luopuneiden katekumeenien, jotka jälleen palaavat kirkkoon, on
vietettävä kolme vuotta niiden kanssa, joiden on sallittu kuunnella kirkossa
pyhän kirjoituksen lukemista ja saarnoja, ja vasta tämän jälkeen voivat
rukoilla kirkossa katekumeenien kanssa.
Katekumeenit eli johonkin pakanalliseen uskontoon kuuluvat henkilöt, jotka
vasta varttuneemmassa iässä halusivat tulla kristityiksi ja joille, ennen
kuin heidät katsottiin kelvollisiksi kasteeseen, annettiin määräaika
perehtymistä varten kristinoppiin, olivat jo aikoja sitten kadonneet
kirkosta.
Kun viidennellä ja kuudennella vuosisadalla kreikkalais-roomalainen
pakanallisuus oli jo melkein kokonaan kadonnut ja suurin osa barbaari-
kansoista oli liittynyt kristin-uskoon, oli tästä luonnollisena
seurauksena se, että myöskin täysikasvuisina kirkkoon pyrkivät
katekumeenit loppuivat.
Tähän erityisesti myötävaikutti pedobaptismin eli lasten kastamisen
käytäntöön tuleminen, josta Apostolisissa Konstitutioneissa (VI, 15)
puhutaan apostolisena tapana, jonka eräät kirkot olivat laillistuttaneet
jo kolmannella vuosi-sadalla'), mutta joka viidenneltä vuosisadalta
alkaen on tullut jo yleiseksi. Tämän vuoksi katekumeenien olemassaolo
oli jo aikoja sitten siirtynyt arkeologiaan.
....................................................
Välihuomautus:
Tämä edellinen kappale vaatii tämän tekstin lainaajan selityksen.
Sanat: "Tähän erityisesti myötävaikutti pedobaptismin eli lasten
kastamisen käytäntöön tuleminen" antavat selvästi ymmärtää, että
lasten kastaminen tuli vallitsevaksi tavaksi vasta samassa vaiheessa,
jossa katekumeenit loppuivat.
Sanoilla "…josta Apostolisissa Konstitutioneissa (VI, 15) puhutaan
apostolisena tapana" kirjoittaja ei siis selvästikään tarkoita,
että tuo puhe apostolisesta tavasta olisi historiallisesti paikkansa
pitävää.
Sanoilla "jonka eräät kirkot olivat laillistuttaneet jo kolmannella
vuosisadalla" kirjoittaja siis tarkoittaa, että sylilasten kastaminen
oli tullut mainituissa kirkoissa hyväksytyksi tavaksi vasta `kolmannella
vuosisadalla´.
Sanoilla "mutta joka viidenneltä vuosisadalta alkaen on tullut jo
yleiseksi" tämä oppinut kirjoittaja tarkoittaa, että vasta
`viidennellä vuosisadalla sylilasten kastamisesta tuli yleinen
ja vallitseva tapa.)
......................................................
Sääntö 14 selitysteksti jatkuu:
Niistä( siis katekumeeneista) kirjoitettiin ja lausuttiin tieteessä
useita eri mielipiteitä. Nykyajan tieteen tuloksina voidaan tässä
suhteessa esittää seuraavaa:
Sana katekumeeni Raamatussa (Room~2:18; Gal 6:6; Apt. 18:25; 1 Kor.14:19)
käytetyssä mielessä tarkoittaa henkilöitä, joiden on - päästäkseen
kristillisen kirkon yhteyteen - opiskelemalla perehdyttävä kristinoppiin
(Matt. 28:19; vrt. Apt. 18:25). He olivat siis kasteeseen valmistuvia
kokelaita.
Kristinopin opetuksen nimenä käytettiin sanoja kateheesis tai katekismus
(institutio catechetica). Kasteeseen valmistautuvien opettajaoli katekeetta
(catechista).
Katekumeenit jaettiin tavallisesti useihin ryhmiin, kahteen, joskus
kolmeen, neljään tai viiteenkin. Me kannatamme keskiaikaisten
kreikkalaisten kommentaattorien Zonaraksen, Balsamonin,
Aristeneksen ja M. Blastariuksen mielipidettä, joiden mukaan
heidät jaettiin kahteen ryhmään.
Tämän Nikean säännön selityksessään sanoo Aristenus:
"on kaksi ryhmää katekumeeneja, toiset - vasta äsken tulleet ja toiset,
jotka ovat jo tulleet edistyneemmiksi, koska ovat saaneet riittävästi
opetusta uskon totuuksista."
Samaa sanovat Zonaras ja Balsamon Neokesarean kirkolliskokouksen
viidennen säännön selityksissään ja saman toistaa myöskin Aristenus
mainitun säännön selityksessään.
Viitaten näihin kanonien tulkitsijoihin esittää samaa myöskin M.
Blastarius Aakkosellisessa Syntagmassaan. Niin siis katekumeenit
jaetaan kahteen ryhmään.
Kun joku pakana tai juutalainen halusi päästä katekumeeniksi, oli hänen
käännyttava jonkun kristityn maallikon tai diakonin puoleen, joka meni
takuuseen hänen aikomuksensa vakavuudesta ja johdatti asianomaisen
presbyterin tai piispan luo (Äpost. konstit. VIII, 32). Piispa tai
presbyteri, vakuuttauduttuaan pyrkijän hyvästä tarkoituksesta, luki
hänelle säädetyn rukouksen, siunasi hänet ristillä ja johdatti
katekumeenien ensimmäiseen ensimmäiseen ryhmään, joille opetettiin
kristinopin alkeet.
Heidän sallittiin tulla kirkkoon liturgiapalvelukseen ja kuunnella
p. Raamatun ja evankeliumin lukua, minkä jälkeen heidän oli heti
poistuttava temppelistä.
Ensimmäisessä ryhmässä pysyivät katekumeenit_ tavallisesti kolme
vuotta (Apost. konstit. VIII,32), vaikkakin tätä aikaa voitiin
lyhentää tai pitentää, riippuen kunkin asian- omaisen henkilön
innosta ja käytöksestä.
Silloin kun katekeetta näki, että hänen opetettavansa olivat
riittävästi perehtyneet kristillisen opin alkutietoihin ja että
he hyvän käytöksensä vuoksi sen ansaitsivat, antoi hän heille
luvan siirtyä katekumeenien toiseen ryhmään, jossa heille laajasti
esitettiin kristillinen oppi ja erikoisesti selitettiin yksityis-
kohdittain uskontunnustus.
Heillä oli oikeus rukoilla uskovaisten kanssa myöskin evankeliumin
lukemisen jälkeen siihen saakka, kunnes diakoni liturgian aikana
kääntyi heidän puoleensa kehotuksella: "katekumeenit poistukaa",
minkä jälkeen he poistuivat temppelistä. Tässä ryhmässä viipymisen
aika myöskin riippuu heidän opinnoimisinnostaan ja käytöksestään.
Ensimmäisen ja toisen ryhmän katekumeeneille oli kirkossa osoitettu
yhteinen paikka toisen asteen katujain kanssa, nim. kirkon eteisessä
eli esihuoneessa kasteastian edessä, lähellä kirkon pääovea.
Kristuksen uskosta luopuneista katekumeeneista puheen ollen tämä Nikean
sääntö soveltaa heihin Neokesarean kirkollis-kokouksen viidennen säännön
määräystä niistä katekumeeneista, jotka ovat langenneet johonkin
raskaaseen syntiin, ja käskee heidän siirtyäkastetta lähimmästä
ryhmästä ensimmäiseen ryhmään, jossa heidän on uudelleen oltava
kolme vuotta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
poistuivat jo!!!!!!!!!!!
melkein 2000 vuotta ennen heitä, ja on oleva sen jälkeen, kun he ovat aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon.