En nyt tiedä mitä tekisin kun tuntuu että pikkuhiljaa alkaa mennä mielenterveys. Mun ongelmani on ihan hirvittävä kuolemanpelko. joka syksy kärsin ahdistuksesta ja pelkotiloista, enkä saa nukutuksi. Nyt asian muuttaa vain se, että ahdistus on jatkunut pidempää.
En pysty nukkumaan yksin, sillä ajatukseni pelottavat ja pitävät minut hereillä, eikä itkunsekaisesta ahdistuksesta ole tulla loppua. Pelkään omaa kuolemaani, mieheni kuolemaa, vanhempieni kuolemaa, kaikkea. Pelkään menettämistä niin paljon, että en pääse tunteesta irti. Pelkään että jos kuolen, kaikki jää kesken. pelkään kuolemaa kadunkulmissa, ajattelen, että mitä jos nyt kuolenkin auton alle. Jos ystäväni eivät soita luvattuun aikaa, ahdistun, alan itkemään ja odotan soittoa. Jos joku on myöhässä, pelkään aina pahinta. En tiedä mitä tehdä. Tämä pilaa elämäni. En tiedä pitäisikö mennä lääkäriin, mutta mitä siellä sanottaisiin. Kuolema on osa luontoa, mutta minulla on ongelmia hyväksyä sitä, en tiedä miksi.
En voi enää lukea lehtiä, sillä jokapäiväinen kuolema saa minut pakokauhuiseksi. Miehenikin alkaa olla jo neuvoton. En tiedä mitä tehdä?
Olisi mahtavaa jutella asiasta jonkun kanssa, jolla on samoja kokemuksia tai pelkotiloja. Olisin neuvoista hyvin kiitollinen.
En pysty nukkumaan yksin, sillä ajatukseni pelottavat ja pitävät minut hereillä, eikä itkunsekaisesta ahdistuksesta ole tulla loppua. Pelkään omaa kuolemaani, mieheni kuolemaa, vanhempieni kuolemaa, kaikkea. Pelkään menettämistä niin paljon, että en pääse tunteesta irti. Pelkään että jos kuolen, kaikki jää kesken. pelkään kuolemaa kadunkulmissa, ajattelen, että mitä jos nyt kuolenkin auton alle. Jos ystäväni eivät soita luvattuun aikaa, ahdistun, alan itkemään ja odotan soittoa. Jos joku on myöhässä, pelkään aina pahinta. En tiedä mitä tehdä. Tämä pilaa elämäni. En tiedä pitäisikö mennä lääkäriin, mutta mitä siellä sanottaisiin. Kuolema on osa luontoa, mutta minulla on ongelmia hyväksyä sitä, en tiedä miksi.
En voi enää lukea lehtiä, sillä jokapäiväinen kuolema saa minut pakokauhuiseksi. Miehenikin alkaa olla jo neuvoton. En tiedä mitä tehdä?
Olisi mahtavaa jutella asiasta jonkun kanssa, jolla on samoja kokemuksia tai pelkotiloja. Olisin neuvoista hyvin kiitollinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
"Pelkään omaa kuolemaani, mieheni kuolemaa, vanhempieni kuolemaa, kaikkea."
Tuo on äärimmäisen omahyväistä ajattelua.Löydä intohimo elämääsi tai sitten elä joka päivä kuin se olisi viimeinen. Kuolemaahan on pelätty jo aikapäivistä lähtien.
..millä tavalla se on mieletäsi "äärimmäisen omahyväistä ajattelua"?
onko se kuolemanpelkoa vai elämänpelkoa?
ehkä pelon poistaminen lähtee siitä, että alkaa miettiä asioita, jotka eivät pelota vaan tuntuvat turvallisilta ja pyrkii lisäämään niitä.
jos pystyt sanomaan, että olet elänyt tähän asti hyvän elämän, mielestäni sinulle ei pitäisi olla mitään pelättävää. tämä siis koskien aihetta keskenjäävät asiat.
minusta ajatus, että ei voi tietää koska kuolee, on helpottava ajatus. jos tietäisi tarkan päivän, se ahdistaisi paljon paljon enemmän.
vaikka en olekaan uskovainen, suosittelen, että asioiden käydessä ylivoimaisiksi, käy lähiseurakunnan pastorin puheilla. he tuskin yrittävät saada sinua uskoon, jos et uskossa jo ole, mutta papit työnsä puolesta osaavat auttaa tällaisissa asioissa.
En usko sen olevan elämänpelkoa, sillä minulla on, ehkä välillä liiankin, suuri intohimo elää, ja odottaa tulevaisuuden tulevan. En missään nimessä ole itsetuhoinen.
Olen elänyt hyvää elämää. Minua on rakastettu ja olen rakastanut ihan hirveästi. Siksi tulevat menetykset tuntuvat paljon raskaammilta; mitä teen kun vanhemmistani aika jättää, entä jos he eivät ehdi nähdä lapsenlapsiaan, mitä jos mieheni seuraava lento päättyy tapaturmaan. En kestä näitä ajatuksia, enkä saa niitä mielestäni! Se on niin kuluttavaa.
On typerää ajatella näin, tiedän sen. Jos jotain tapahtuu, se on tarkoitettu tapahtuvaksi. En ole eläissäni joutunut olemaan hautajaisissa, en ole menettänyt ketään, ja siksi ahdistun. Olen hirveän herkkä, enkä pidä maailmaa reiluna paikkana, en hyväksy kuolemaa.
Kiitos järkevästä vastauksestasi.
Moi olen 16-vuotias tyttö ja ongelmani on sama kuin sinulla. Olen menttänyt biologisen isäni 2001 vuonna kun olin 11w ja tätini jonka luona asun sijaisperheessä niin täti kuoli 2004. Nyt pelkään omaa kuolemaa kuulostaa tyhmältä mutta se ahdistaa se pelko mua ihan koko ajan mua pelottaa syödäkki koska pelkään että tukehdun en muita kuolemiani pelkää.. Jos haluat niin laita mulle sähköpostia osoitteeseen: [email protected] niin voidaan vaikka alkaa keskustelemaan asioista.
Jos minulle tulisi vastaavia pelko-oireita, tietäisin mitä tekisin. Soittaisin mielenterveystoimistoon päivystävälle sairaanhoitajalle, ja kertoisin hänelle peloistani. Ko. paikasta sain hyvää keskusteluapua muutama vuosi sitten kaaoottisessa elämäntilanteessani. Minua autettiin monin tavoin. Nykyisin tuo kaikki on muisto vain menneisyydestäni. Diagnoosini oli tuolloin depressio. Oireeni hyvin samantapaisia kuin sinullakin. Ahdistusta, pelkoja, univaikeuksia, ruokahalun puutetta...
Kirjoituksesi perusteella sinulla on riittävän hyvät syyt kääntyä ammattiauttajien puoleen. Tarvitset apua. Sinua voidaan auttaa, kunhan vain otat sen vaikeimman askeleen: ensimmäisen. Unettomuutta voidaan hoitaa. Ahdistuneisuutta voidaan lievittää. Ei yhdessä yössä, vaan pikku hiljaa.
Otapa jo huomenna puhelu paikalliseen terveyskeskukseen tai suoraan mielenterveystoimistoon. Jos et itse jaksa, pyydä miestäsi varaamaan sulle aika.
Kyllä se aurinko paistaa joskus risukasaankin!
kiitos vastauksesta. se merkitsee hyvin paljon.
noin raadollisesti sanottuna.On mullakin ollut jonkisortin kuolemanpelkoa aikanaan,mutta elämä on opettanut.Jokaista vihlaisua pelkäsi,ihan varmaan oli kuolemaksi.Vuosien ja kokemusten jälkeen on ruvennut hyväksymään kuolemisen.Se ei läheskään joka tapauksessa ole reilu,mutta asialle ei juuri voi mitään.Lasten kuolema,etenkin,jos asialle olisi voinut tehdä jotain,on kaikista turhauttavinta.Tarkoitan lähinnä nälkään ja parannettavissa oleviin tauteihin kuolemista ym.Nämä ovat ikuisia aiheita,joihin ei nykyihmisen järki,tunteet ja ehkä halukaan ei riitä parannuksen tekoon.Sinun kohdallasi kehottaisin reilusti hakemaan apua.Älä kärsi näistä tuntemuksistasi,koita elää viimeisen päälle hyvä elämä,sillä luultavasti se on ainoa.Turha tuhlata sitä ahdistuneisuuteen.
Mun kuolemanpelko loppui siihen, kun päästin Jeesuksen sydämeeni asumaan. Tuli sisäinen rauha ja turvallisuus.
Mulla siihen pelkoon liittyi se, että tiesin, että mun asiat ei ole Jumalan kanssa kunnossa ja jos kuolen en pääse taivaaseen. Se olikin Jumalan puhetta ja kutsua. Synnintunnon kautta löysin Jeesuksen ja armon.
siitäkin vaihtoehdosta, mutta se ei ole auttanut. en pysty ajattelemaan muuta kuin tyhjyyttä, jota en edes kuollessani tunne, sillä kun kuolet, on kuin ei olisi syntynytkään ja ethän sinä ollut missään taivaassa kun synnyit ethän, vai muistatko jostain ajasta jolloin sinua ei ollut? Taivas ja helvetti ovat maan päällä.
En jaksa uskoa niin paljon että olo helpottaisi, sillä läheisen kärsisivät vielä enemmän.
mutta olen iloinen että se on auttanut sinua.
Kuolema on itse asiassa PARASTA mitä loppujen lopuksi tapahtuu, niin että älä turhaan stressaa.
Loppuvat maalliset murheet siinä sitten kaikki kertalätväyksellä...:)
Heippa!
En tiedä, pystynkö mitenkään lievittämään kuolemanpelkoasi. Se on loppujen lopuksi asia jolle ihminen ei voi mitään. Juutalaisilla on eräs kaunis tapa, josta me "kristitytkin" voisimme ottaa oppia. "Niin kauan kuin maan päällä on yksikin ihminen joka muistaa sinut, et ole kuollut". Olen itse menettänyt vaimoni (n.6 vuotta sitten). Minua itseäni lohduttaa ajatus siitä, että hän on vieläkin mukanani...muistoissani. Vaikken voikaan koskettaa häntä, ei hän ole hävinnyt elämästäni. Omaa kuolemaani en pelkää, pidän sitä luonnollisena pisteenä elämälleni. Tiedän kuitenkin varmasti, että siinä vaiheessa kun kuolen, ei minulta jää mitään kesken. Eiköhän jossakin ole se "iso kirja" johon on merkitty elinaikamme.
Koska kuolen, olen ottanut vastaan Jeesuksen, pelastajani.
Mihin muuhunkaan voisin turvata?!
" Minä olen maailman valo, ei kukaan pääse Isän luokse, (taivas) muutoin kuin minun kauttani"
Kun jouduin tilanteeseen missä jouduin olemaan läsnä kuoleman tullessa - sen pelko hävisi. Istuin sisareni vieressä, käsi kädessä - yhtäkkiä vain kummallinen rauha laskeutui huoneeseen, sisareni kasvoille levesi hymy, tunsin hiljaisen kädenpuristuksen - ja kaikki oli ohi. Tapahtuma oli kaunis, surusta huolimatta - sen jälkeen kuolemapelkoa ei ole ollut, vaikka tilalle tulikin suuren suuri tyhjiö elämääni.
Minullakin on ollut kausia jolloin kuolema on pelottanut valtavasti ja kulkenut ajatuksissa lähes kokoajan.Enkä todella ollut itsetuhoinen vaan nimenomaan pelkäsin kuolemaa.Olinkin silloin muutenkin stressaantunut ja varmaan lievästi masentunutkin.Nyt kuitenkin en pelkää enää kuolemaa, en varmaan vuoteen ole pelännyt, vaikka nyt voisi olla aihettakin, kun olen sairas.Minulle on vaan vuoden aikana sattunut niin paljon hyvää, enkä ole stressannut turhaan, koen olevani onnellisempi kuin koskaan.Itse luulen että sinulla on masennus ja varmin tapa tässä asiassa on kääntyä lääkärin puoleen. Sieltä se avunsaanti lähtee käyntiin ihanvarmasti.:)