Oma äitini kuoli muutama vuosi sitten, puolisoni sai aamulla tiedon ja kertoi siitä minulle. Tieto oli minulle järkytys. Olen nämä vuodet surrut asiaa yksinäni, enkä ole pystynyt näyttämään tunteita hänelle, vaan pitänyt kaiken surun sisälläni. Enkä ole kertonut surustani kenellekkään muillekkaan. Tänään viimeksi kerroin hänelle kun otin asian esiin, ettei hän kyseisenä surun päivänä jäänyt töistä pois tukemaan minua. Hän sanoi ettei se olisi tuonut äitiäni takaisin, vaikka olisikin jäänyt pois töistä. Ymmärrän kyllä ettei se olisi tuonut äitiäni takaisin, mutta ihmettelen kyllä puolisoni kylmää käytöstä toisen suruun. Miten saisin itsestäni irti, että voisin kertoa asiasta jollekkin läheiselle tai muulle henkilölle. Pelkään, että pitkittynyt sisällä pidetty suru purkautuu rajuun itkuun jota on vaikea hallita, ja saanko purettua surua.
Pitkittynyt suru
Äiti
101637
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Puolisosihan ilmaisi asian hyvin järkevästi. Ei luonnollista poistumista ikuisuuksia kannata itkeä ja surra. Tekemällä töitä asian saa pois mielestä ja elämä voi taas jatkua. Kuolemahan ei ole mikään kiva juttu, mutta kyllä sekin pitää vain hyväksyä.
Ilmeisesti et. Jos olisit, niin tietäisit kuinka sitä tarvitsee sen lähimmän ihmisen esim. puolison tukea ja läsnäoloa suuressa surussa varsinkin silloin sen ensimmäisen shokin aikaan. Itselläni kuoli isä kolme kuukautta sitten ja minulle oli jopa elintärkeää että oma puoliso oli vierellä.
Sympatiat sinulle "Äiti", puolisosi oli kyllä melko kylmä suhtautuessaan niinkuin suhtautui, eli ei jäänyt tueksesi suruviestin saatuasi. Täytyy sanoa, että jonkinlainen empatiakyky häneltä kieltämättä puuttuu.
Kyllä olen ja kyllä siitä surusta silti pääsi aika nopeasti eroon jos sitä tahtoi. Älä sä tuu väittää mitään paskaa mistä et tiedä mitään!
Ensinnäkin otan osaa suruusi...
Parhaimmat auttajat tässä asiassa ovat siis sinun omat sisaresi, veljet ja siskot sekä isäsi (mikäli elää vielä?) Heidän kanssaan se surutyö tehdään. Seuraavaksi parhaat auttajat ovat sukulaiset (ei miehesi) ja kolmanneksi jos muu ei auta on ammattiauttajat.
Ymmärrän kyllä sinua täysin itselläni oli vain mennyt sen aikaisen tyttöystäväni kanssa välit poikki joskus 70 luvun lopulla niin kesti 3 vuotta toipua siitä eikä sisu antanut periksi mennä ruikuttaa takaisin häntä joka olisi pitänyt tietysti tehdä olin ajattelematon...Nyt olen kolmen aivan ihanan lapsen isä enkä voi valittaa.
Olin tuolloin kova kuntoinen jätkä kävin punttisalilla ja harrastin paljon liikuntaa muutakin kuin tytöissä juoksua. :-D Tuo sinun surusi on kyllä pahempi kuin mitä minun "sydänsuruni" olivat tuohon aikaan ymmärrän sinua siis täysin. Ei muuta kun alat harrastaa jotakin kivaa josta tykkäät niin kyllä se siitä ohi menee ukoppois. ;-) Itselläni vielä elää kummatkin, mutta epäilen vahvasti että suren samallatavalla kuin sinä. :-(
Toivon jaksamista sinulle ja läheisillesi sekä oikein aurinkoisia kevät- sekä kesäpäiviä sinulle.
Ymmärrän tunteesi. Miehesi oli itsekäs ja kylmä. Hänen olisi pitänyt olla se yksi päivä töistä poissa sinu tukenasi. Se ei olisi ollut mikään uhraus, sehän ei olisi merkinnyt sitä eikä tätä hänen urallaan, mutta sinulle siitä olisi ollut suurta apua ja lohtua.
Minä olen yksinhuoltaja, ja äitini kuollessa minulla ei ollut ketään jolle puhua. Vanhin poikani oli silloin jo aikuinen, 21 v. ,ja hänen olisi luullut jotenkin ymmärtävän miltä minusta tuntuu, mutta ei.
Sain varhain aamulla tiedon äidin kuolemasta ja lähdin iltapäivällä bussilla toiselle puolelle Suomea lapsuudenkotiini. Pojallani, joka asui silloin jo omassa asunnossa mutta samassa kaupungissa kuin minä, oli vapaapäivä, eikä hän pyynnöstäni huolimatta halunnut lähteä kanssani lounaalle ( olisin tarjonnut ) ennen lähtöäni, kun sanoin että olo on todella paha enkä jaksaisi olla nyt yksin. Ei lähtenyt vaan meni pelaamaan korttia kaverinsa luo! Puoli tuntia seurassani sellaisena hetkenä oli likaa pyydetty. Minua olisi lohduttanut, jos hän olisi saattanut minut bussille ja olisimme siinä linja-autoaseman ravintolassa ensin syöneet yhdessä. Hän ei myöskään suostunut ottamaan koiraa kahdeksi päiväksi hoitoon, vaan jouduin lähtemään matkalle koiran kanssa. Se oli sentään hänenkin koiransa, ose oli hankittu silloin kun hän vielä asui kotona!
Hän oli silloin sentään jo 21 v. eikä mikään lapsi.
Itse hän on voinut soittaa minulle milloin tahansa jos on murheita, enkä ikinä kieltäydy kuuntelemasta. Saman kesän alussa hän soitti minulle kerran kahdelta yöllä ja kertoi että tyttöystävä jätti. En todellakaan sanonut että haluan nukkua, soita aamulla, ja kieltäytynyt kuuntelemasta!
Olen itse sitä tyyppiä jolle ystävä ja sukulainen voi hädän hetkellä soittaa mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, ja tunnen katkeruutta siitä että itse kokiessani surua jään aina yksin.
Kylla perhe on sita varten, etta sen pitaisi tukea vaikeimpina aikoina...oli mika oli. Itse olen 22 vuotias nainen ja minun vanhempani ja aitini aiti on viela elossa. Tiedan etta mummuni kuolema tulee olemaan kova paikka aidilleni ja minua riipaisee ajatuskin siita, etta en voi olla aidilleni tukena (asun todella kaukana). Onneksi isani ja sisarukseni kylla ajattelevat samalla tavalla ja tulevat olemaan paikalla kun aitini tukea tarvitsee.
Itse en pysty edes ajattelemaan milta tuntuu menettaa omat vanhempansa. Pelottaa.
Poikasi reakoi suruun erilailla kun sinä ja et saa syyllistää poikaasi vaikka hän ei sinun tukenasi ollutkaan.
Pojalle voi olla mummi niin tärkeä että hän ei ensiksi pysty asiaa käsittelemään vaan siirtää asian syrjään ja tekee jotain sellaista mikä on ihan tavallista jotta ei tuntisi niin paljon surua.Ja vaikka poika ei sinua voinutkaan tukea surussasi niin on väärin että häntä syyllistät oman surusi varjolla.
Olet kuiten se aikuinen jonka olisi mielummin pitänyt tukea poikaasi antamaan surun tulla.
Mutta poikasi varmaan käsittelee asiaa myöhemmin kun hän saa sen itsekseen käsiteltyä
Mutta voihan olla että mummi on pojalle jäänyt etäisyyden takia vieraaksi ihmiseksi ja vaikka mummi kuoli ei se kosketa poikaasi samallalailla kun jos mummi asuisi samassa kaupungissa
Mutta muista ihmiset kokee surun erilailla
Minun poikani sanoi isänsä hautajaisten jälkeen kun sanoin että olisi saanut itkeä ja antaa surun tulla ulos että en voinut äiti itkeä kun sinä itkit niin kovasti.
Vasta myöhemmin suru isän pois menosta pääsi valloilleen ja poika sai itkettyä suruaan ulos
.. on toinenkin puoli jonka olet unohtanut oikeuden tajussasi poikaa sääliessäsi.
Hän ei syyllistänyt poikaansa vaan puhdisti omaa pahaa oloaan meille. Hän sanoi sen minkä tunsi vääräksi, itseään kohtaan. Siis hänelle tuli toinen suru ensimmäisen surun kohdatessa. Siis hän sai kaksi surua ja nyt ei tiedä kumpaa suree eniten? Ymmärrätkö? Tässä asiassa ei ole mitään hyvää puolustus puhetta tuota aikuista poikaa kohtaan. Minä näen pojan täysin tunteettomaksi toista ihmistä hyväkseen käyttäjäksi. Tälläinen poika löytää itsensä hyvin nopeasti yksinäisten osastolta. Minä todellakin toivon että tuo poika menisi pyytämään äidiltään anteeksi käytöstään ennen kuin se on liian myöhäistä. Että hän heräisi tajuamaan kuinka kallis äiti hänellä on..
minä menetin äitini reilut kaksi vuotta sitten. hautajaisten jälkeisellä viikolla soitin terveyskeskukseen ja sanoin tarvitsevani kuuntelijaa.sellaisen sain terveyskeskuspsykologista ja pahimman surin yli pääsin noin puolessa vuodessa. ota vaan reilusti yhteyttä vaikka tk:hon, menetät pian itsekin terveytesi!
Osallistu ihmeessä jonnekin vertaisryhmään, jossa koulutettu henkilö ohjaa keskustelua. Niitä varmasti löytyy vähän jokapuolelta Suomea. Voit kysäistä vaikka terveyskeskuksesta. Kyllä he tietävät.
Sydämestäni hyvää jatkoa sinulle.
Maija