kaiken sen surun ja kuoleman keskellä.
Ehkä huonosti ilmaistu tuo äskeinen lause; mutta kun lukee näitä surullisia kertomuksia, jossa todellakin on nauru ja positiivinen ajattelu kaukana; on vain epätoivoa ja kyyneleitä.
Silloin tulee ajatelleeksi, että kuinka vahvoja loppujen lopuksi ovat ne ihmiset, jotka kohtaavat surua ja murhetta joko omasta terveydestään tai läheisten.
Sitähän sanotaan, että ihminen ei tajua/ymmärrä niitä vaikeita/surullisiakin asioita, ennenkuin itse kohtaa ne "silmästä silmään". Silloin oppii kuuntelemaan ehkäpä paremmin kuin koskaan aikaisemmin itseään, pysähtyy miettimään, että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.
Kun lukee ja olen lukenut myös lehdistä kertomuksia siitä, kuinka jokin vakava sairaus saa ihmisessä aikaan sellaisen "taisteluhengen", jolloin ns. ihminen itse kääntää sen sairauden myönteiseen muotoon; eli pyrkii jossakin vaiheessa ajattelemaan, että tästä minä selviän.
Uskon siihen, että sillä omalla asenteella on erittäin suuri merkitys ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen olotilaan.
En väitä, että olisin mikään kaikkitietävä, mutta monta kertaa vain olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka ovat sairaita vakavasti; osaavat suhtautua paremmin ja positiivisemmin itse elämään ja olemiseen, sillä he ovat ns. pysähtyneet huomaamaan, että ne pienetkin asiat elämässä, ne pienet hetket, esim. hyvien ystävien kanssa juttelu, hyvän musiikin kuuntelu ja tieto siitä, että maailmassa on todellakin paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joka osaltaan helpottaa omaa olotilaa; tietää, ettei ole yksin ja että sitä apua saa aina jollakin tavalla; esim. juuri näiden keskustelujen kautta; silloin se on jo mielestäni suunta parempaan, siihen elämänmyönteiseen ajatteluun :).
Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi sitä positiivista ajattelua kaikille :).
Ehkä huonosti ilmaistu tuo äskeinen lause; mutta kun lukee näitä surullisia kertomuksia, jossa todellakin on nauru ja positiivinen ajattelu kaukana; on vain epätoivoa ja kyyneleitä.
Silloin tulee ajatelleeksi, että kuinka vahvoja loppujen lopuksi ovat ne ihmiset, jotka kohtaavat surua ja murhetta joko omasta terveydestään tai läheisten.
Sitähän sanotaan, että ihminen ei tajua/ymmärrä niitä vaikeita/surullisiakin asioita, ennenkuin itse kohtaa ne "silmästä silmään". Silloin oppii kuuntelemaan ehkäpä paremmin kuin koskaan aikaisemmin itseään, pysähtyy miettimään, että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.
Kun lukee ja olen lukenut myös lehdistä kertomuksia siitä, kuinka jokin vakava sairaus saa ihmisessä aikaan sellaisen "taisteluhengen", jolloin ns. ihminen itse kääntää sen sairauden myönteiseen muotoon; eli pyrkii jossakin vaiheessa ajattelemaan, että tästä minä selviän.
Uskon siihen, että sillä omalla asenteella on erittäin suuri merkitys ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen olotilaan.
En väitä, että olisin mikään kaikkitietävä, mutta monta kertaa vain olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka ovat sairaita vakavasti; osaavat suhtautua paremmin ja positiivisemmin itse elämään ja olemiseen, sillä he ovat ns. pysähtyneet huomaamaan, että ne pienetkin asiat elämässä, ne pienet hetket, esim. hyvien ystävien kanssa juttelu, hyvän musiikin kuuntelu ja tieto siitä, että maailmassa on todellakin paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joka osaltaan helpottaa omaa olotilaa; tietää, ettei ole yksin ja että sitä apua saa aina jollakin tavalla; esim. juuri näiden keskustelujen kautta; silloin se on jo mielestäni suunta parempaan, siihen elämänmyönteiseen ajatteluun :).
Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi sitä positiivista ajattelua kaikille :).
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.