Miten irti apatiasta

VOI HYVÄ IHMINEN , ITKE KUN ITKETTÄÄ EI SE SURU OHI MENE SUREMATTA, TIETYSTY OLISI HYVÄ OLLA JOKU IHMINEN JOLLE VOISI PUHUA IHAN KAIKESTA MITÄ TULEE SURUSSA MIELEEN, ASIOIDEN KÄSITTELY ON JUURI SITÄ SURUTYÖTÄ SEN LÅPI KÄYMINEN VALMISTAA ELÄMÄÄN , SURU TULEE SURRA JA SITTEN JATKETAAN ELÄMÄÄ

Surutyö on edelleen kesken ja kukaan ei häntä painosta selviämään samaan elämään mitä on ollut, eikä varmasti koskaa tulisikaan siksi samaksi. Kolme vuotta ollut hänen tukenaan ja keskustellaan kaikesta, ehdotin hänelle kun en osannut olla enää kuin olkapää, että hän menisi tk,n psykolgille. Häntä helpotti paljon, kun sai vieraalle joka käsitteli vain häntä, yksin häntä ja hänen suruaan. Hän muutamia kertoja käynyt, vaikka aluksi hän tavallaan sitä häpeili mutta sen kautta hän sai itseään takaisin. Itsestäni tuntui pahalta, kun ei enään voinut olla kun olkapäänä ja samat asiat käytiin samoilla sanoilla, ei se auta. Parhain on ammatttihenkilö, tietenkin ystävätkin mutta ystävä ei samaa koe kun te!! Kokeile edes, sinullakin varmasti löytyy elämän ilo:) Ainakin toivon niin! Kaikkea hyvää sinulle!!

Itse pääsin masennuksesta olemalla yksin, surin ja mietin yksinäni.
-Ravintoloissa/tanssipaikoissa käyminen vain masensi enemmän.
-Ihmisen pitää käsitellä päässään nämä asiat, ei ne muuten sieltä lähde pois.

Nykyisin olen niin tasapainoinen ihminen kuin olla ja voin enkä tarvitse kumppania vaan keskityn vain itseeni. :)

-Hyvät jatkot kuitenkin sinulle!

En tiedä miten pitkä aika miehesi kuolemasta on, jotenkin jää tunne, että tapahtuma on vielä kovin lähellä. Suru vie aikansa, ei sitä voi jouduttaa ja se aika on jokaiselle yksilöllinen.
Menetin mieheni viime kesänä, sitä ennen saatoin häntä toivottomana viimeiselle matkalle, hän oli tajuttomana kolme kuukautta. Surutyötä olen tehnyt jo yli vuoden.
Ensimmäiset neljä kuukautta, ajasta kun saattohoito alkoi, mieheni hautajaisten jälkeiseen aikaan kävin keskustelemassa seurakunnan työntekijän kanssa viikoittain. Sain itkeä ja puhua, se auttoi jaksamaan. Seurakunnan sururyhmästä ollut apua, suosittelen. Olen myös painiskellut apatian ja ilottomuuden kanssa, nyt tosin keskittymiskyky alkaa palata. Pystyn taas lukemaan ja seuraamaan jopa TV-elokuvia muutenkin kuin nauhoitettuna, jossain jopa pilkoitta huominen. Ei sellaisena kuin ennen, mutta kuitenkin. Toistaiseksi olen saamaton lähtemään minnekään harrastusten pariin, ei huvita. Kyllä sekin aika tulee, ei ole mikään kiire.
Olen surrut ja itkenyt, käynyt läpi yhteistä elämäämme, hyväksynyt ja antanut anteeksi, siltä osin olen jo valmis jatkamaan elämääni. Olen kiitollinen yhteisestä ajastamme, lapsistamme, lapsenlapsista ja ystävistä, kaikesta mitä vielä on elämässäni. Silti kaipaan varmasti miestäni lopunikäni, hän oli minulle läheisempi kuin kukaan.
Suru pitää surra, mutta siihen ei saa tehdä pesää. Valoa ja iloa elämääsi, elämä jatkuu kaikesta huolimatta!

Olen leski itsekin. Suru vaatii paljon pään sisäistä työtä. Tiedän kyllä tunteen, kun toivoo, että tämä suru loppuisi jokus. Jos pidät lukemisesta, suosittelen sinulle Soili Poijulan kirjoja. En nyt muista niiden nimiä, mutta hänen kirjoissaan on tiedollista taustaa surulle. Helpottaa, kun tietää, miksi tuntuu tietynlaiselta tai käyttäytyy jollakin tietyllä tavalla.

Suru on hyvin yksilöllistä samoin kuin sen vaikutukset tai siihen suhtautuminen. Itselläni ensimmäinen vuosi ei edes ollut pahin vaan kaksi seuraavaa vuotta. Karkea arvio on, että pahimman surun aika kestää yhdestä kolmeen vuotta. Sitten jostain kumman syystä alkaa helpottaa.

Eikä pahaksi ole, vaikka todellakin käy keskustelemassa jonkun ammattilaisen luona. Moni on kokenut saavansa apua ja itse asiassa niin tein itsekin, kun ajatusten laukka lähti liian villiksi. Tärkeää ammattiauttajan luona käymisessä ei välttämättä ole se, että joku antaa neuvoja vaan se, että itse jäsennellysti puhuu ajatuksista jollekin ihmiselle, jolla on aikaa kuunnella ja keskittyä. Siinä ajatukset menevät järjestykseen vähän kuin itsestään.

Hyvä, jos vastaukset tuntuivat halaukselta. Siltä tuntui vastaaminenkin. Saman kokeneena tietää, minkälaisia tunteita mielessä liikkuu, vaikka suru onkin yksilöllistä.

Soili Poijulan kirjoista sekä yhdeltä luennolta muistan, että apatia sekä keskittymiskyvyn puute ovat osa surua. Ei oikein osaa tarttua mihinkään.

Omasta leskeksi jäämisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta olen huomannut, että lesket muodostavat tietynlaisen "veljeskunnan". Oli puolison kuolemasta paljon tai vähän aikaa, ne tunteet jäävät niin syvälle muistiin, että kun tapaa ihmisen jolle on tapahtunut sama, tietty henkinen yhteys on olemassa.

Suru hellittää aikanaan. Toisilla se vie kauemmin ja toisilla vähemmin aikaa. Itselläni toipumisessa auttoi runojen ja muiden kirjojen lukeminen. Totta on, että se on vähän Hauki on kala -hokeman tyylistä. Niin, ja kirjoittaminen tuntui myös aikanaan hyvältä. Ja jos saat itsesi ovesta ulos, niin liikuntakin helpottaa. Se jotenkin auttaa jäsentämään ajatuksia.

Kun muistojen arkkuja pöyhöttää, niin sieltä alkaa nousta mieleen kaikenlaista. Olin kohtalaisen nuori, alle 40-vuotias kun itse jäin leskeksi. Muistan, että minua vaivasti muutaman vuoden ajan "kulkutauti". Reissasin sukulaisissa ja monenlaisissa paikoissa. Juttelin paljon ihmisten kanssa ja kai ihan normaalisti, mutta tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi ja vieraaksi. Vei monta vuotta, ennen kuin pystyin hyväksymään muuttuneen elämäntilanteeni. Uskon, että sinäkin saavutat tasapainon, mutta siihen tarvitaan vain ja ainoastaan aikaa. Toisilla sitä kuluu enemmän ja toisilla vähemmän, mutta tämä ei olekaan mikään kilpailu.

Kaikkea hyvää sinulle!
Leski yli kymmenen vuoden verran