Olen ajatellut itsemurhaa jo pitkään, siis useita vuosia. Ympäristön normien ja saamani kasvatuksen vuoksi olen aina yrittänyt selvitä pahoista kausista, mutta ajatus tulee aina takaisin.
Kun ajattelen kulunutta elämääni, en muista montaakaan päivää, jonka haluaisin elää uudelleen. "En päivääkään vaihtaisi pois", kuulostaa minusta aivan absurdilta lauseelta, koska vaihtaisin mielelläni pois vaikka koko menneen elämäni. Jos siis olen valmis luopumaan menneisyydestä, miksi en olisi valmis luopumaan myös tulevaisuudesta?
Elämä on peliä jossa voi hävitä. Minulle voitto merkitsisee sitä, että voin elää elämäni ilman suurempaa kärsimysta niin, että voin kuollessani todeta että tämä oli hyvä elämä. Häviö merkitsee sitä, että kuollessani toivon, etten olisi koskaan syntynytkään. (kuten jo nyt toivon)
Viisas osaa lopettaa silloin kun on voitolla tai kun tietää hävinneensä.
Jos ei enää ole mahdollisuutta voittaa, kannattaako hävitä (kärsiä) enää lisää? Tietysti elämä voi myös yllättää positiivisesti, mutta on kai tyhmää pelata, kun ei voi voittaa yhtä paljon kuin on hävinnyt ja kun vielä lisäksi häviö vaikuttaa 10x todennäköisemmältä.
Yksi hulluuden määritelmähän on se, että toistaa samaa asiaa odottaen eri tulosta. Olen kai hullu jos valitsen elämän.
Kun ajattelen kulunutta elämääni, en muista montaakaan päivää, jonka haluaisin elää uudelleen. "En päivääkään vaihtaisi pois", kuulostaa minusta aivan absurdilta lauseelta, koska vaihtaisin mielelläni pois vaikka koko menneen elämäni. Jos siis olen valmis luopumaan menneisyydestä, miksi en olisi valmis luopumaan myös tulevaisuudesta?
Elämä on peliä jossa voi hävitä. Minulle voitto merkitsisee sitä, että voin elää elämäni ilman suurempaa kärsimysta niin, että voin kuollessani todeta että tämä oli hyvä elämä. Häviö merkitsee sitä, että kuollessani toivon, etten olisi koskaan syntynytkään. (kuten jo nyt toivon)
Viisas osaa lopettaa silloin kun on voitolla tai kun tietää hävinneensä.
Jos ei enää ole mahdollisuutta voittaa, kannattaako hävitä (kärsiä) enää lisää? Tietysti elämä voi myös yllättää positiivisesti, mutta on kai tyhmää pelata, kun ei voi voittaa yhtä paljon kuin on hävinnyt ja kun vielä lisäksi häviö vaikuttaa 10x todennäköisemmältä.
Yksi hulluuden määritelmähän on se, että toistaa samaa asiaa odottaen eri tulosta. Olen kai hullu jos valitsen elämän.
Vastaukset 21
Vanhimmat
tuollaisia ajatuksia...Oikeastaan mielialani vaihtelee riemusta epätoivoon :( Ja masennus vaivaa usein. Läheiset ihmiset ovat ainut syy miksi jaksan olla. Joskus silti jos olen yksin kotona pidemmän aikaa, mieleen juolahtaa myrkytys ym. Pelkään aikaa jolloin joudun muuttamaan itsekseni, että huonolla hetkellä vielä teen jotakin itselleni.
Logiikassasi ei sinänsä ole mitään vikaa, hienoa että joku pystyy pohtimaan näitäkin asioita logiikalla. Toisaalta, pystytkö logiikalla perustelemaan elämän päättämisen, jossa epäonnistuminen on puhtaasti tunnepohjainen heräte?
Jotta tietäisit hävinneesi, pitäisi ensin määritellä elämän tarkoitus. Sinun logiikkasi kattaa elämäsi tarkoituksena vain eudaimonismin, eli onnellisuuden tunteen. Kun et saavuta onnellisuuden tunnetta, olet valmis päättämään elämäsi. Filosofiasi on lisäksi hyvin itsekeskeinen, koska et arvioi ollenkaan ympäristösi onnellisuuden muuttumista, jos päätät oman elämäsi.
Mutta jatkaen logiikallasi, miten voit tietää epäonnistuneesi ellet ole yrittänyt eri vaihtoehtoja? Ymmärrän kyllä, että nykyinen polku ei voi enää johtaa voittoon, mutta oletko miettinyt täysin uutta pelikättä? Vaikkapa muukalaislegioonaan menemistä, munkiksi alkamista, täysin uuden elämän aloittamista toisessa maassa, tms. Jokainen noista vaihtoehdoista olisi läheisillesi vähemmän vahingollinen. Miksi et kokeilisi niitä vaihtoehtoja, jotka elämä yhä pitää sisällään.
Omalla kohdalla minut on säästänyt parhaiten kuoleman miettiminen. Vasta sitten kun ymmärtää kuoleman lopullisuuden, herää pelko ja yritys elämiseen. Kuoleman rajan tuolla puolen ei ole välttämättä mitään. Mikä tahansa vaihtoehto rajan tällä puolen on parempi kuin rajan ylitys, koska silloin edessä voi olla vain tyhjyys. Jopa masennus on parempi tunne, kuin kadotus, tila josta ei ole paluuta, ei tulevaisuutta. Nyt voit vielä päättää ja kokeilla vaihtoehtoja, rajan ylitettyäsi se on siinä, sinua ei enää ole, ei ajatuksiasi, ei mieltäsi, ei mahdollisuuksia, vain tyhjyys.
vaikuttavaa pohdintaa vaikeasta aiheesta. Itsemurha on äärimmäinen ratkaisu. Sitä ennen kannattaisi ainakin kokeilla psykiatrilla käyntiä sekä mahdollista masennuslääkitystä. Ainakin siksi aikaa, että löytää taas elämässä niitä mielekkäitä asioita ja jaksaa niitä huomata.
Ilmeisesti kaikki Suomi24:ssä eivät olekaan aivokuolleita. Tuossahan oli hyviä ajatuksia, niin ja vinkkejä. =)
Tunteet ovat tärkeitä ja väittäisin jopa, että yhtä kuin elämä: mitä iloa elämästä on kenellekään, jos siitä ei ole iloa edes sen omistajalle?
Mielestäni elämällä ei ole mitään todellista tarkoitusta. Olen itsekeskeinen, koska jokainen elävä olento ajattelee lopulta vain omaa etuaan. Esim. leijonaemo suojelee pentujaan siksi, että ne ovat SILLE tärkeitä. Evoluutio on muovannut ihmiset joukkuepelaajiksi, jotka pitävät toisistaan ja joilla on "kivoja" luonteenpiirteitä, kuten moraali tai huumori. Toki minäkin välitän muista ihmisistä, mutta en usko itsemurhani vahingoittavan ketään.
Onnellisuuteen en muuten usko, koska se on mielestäni vain sitä, että lakkaa ajattelemasta.
En halua missään tapauksessa lannistaa, mutta eikö kuoleman pelko ole huono syy elää? Sehän on vähän kuin lykkäisi jotain epämiellyttävää asiaa, joka kuitenkin on joskus tehtävä.
on synkkä, ainakin noin globaalisti ajatellen. Mitä me jätämme jälkipolville; saastuneen ilmakehän, väestönkasvun (nälkää ja sairauksia), sulaneet napapiirit, hakatut sademetsät, sukupuuttoon hävinneet eläimet, köyhyyttä, mielenterveysongelmia.
Voihan yksittäinen ihminen auttaa esim. adoptoimalla lapsen, osallistumalla luonnonsuojeluun mutta se ei valitettavasti pelasta maapalloa tulevalta. Tämä on todella masentava ajatus.
Plus sitten yksilöiden omat ongelmat; ihmissuhteet, kilpailu töistä, yksinäisyys, syrjäytyminen jne.
en osaa sanoa onko sinulla lapsia. Mutta mietipä vaikka sitä hetkeä kun pidät pientä vastasyntynyttä ihmistä, jolla on kaikki mahdollisuudet elää hyvä elämä, joka hänelle voidaan tarjota sylissäsi, ja ajattele kuinka monta ilon ja riemun hetkeä sillä ihmisellä on vielä edessään. Maailmassa on paljon surullisia asioita. Surullista on kuitenkin myös se, että ne iloiset asiat jätetään usein uutisoimatta.
Ihmisethän hankkivat tosiasiassa lapsia koska ne ovat niin ihania ja söpöjä ja elämälle ikäänkuin syntyy tarkoitus; pienen lapsen hoivaaminen. Entäs murrosiässä? Kasvatus jätetään sikseen, pahoinvointi,mielenterveysongelmat, huostaanotot lisääntyvät. Se on jo todettu. Ja sitten vielä jos yksilö sattuu olemaan herkkä, hänellä tulee olemaan todella vaikeat ajat edessä.Usein monet heistä ajautuvat itsemurhaan.
Toki jokaisella on varmasti ilon hetkiä elämässä mutta niin kuin ap. totesi: tunteet ovat tärkeitä, yhtä kuin elämä. Jos niitä ilon hetkiä on niin minimaalisen vähän verrattuna pahaan oloon, niin ei ihme että ihmiset ajautuvat omankädenkautta hautaan.
paljon ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeasta masennuksesta ja elävät täysipainoista ja onnellista elämää. Aivan kuin katkonaiselle kädelle laitetaan kipsi ja se paranee voi masentunut ihminen hakea itselleen apua.
Loppujen lopuksi vaikeissa asioissa usein kaikki palaa elämän peruskysymyksiin ja pieniin arkisiin valintoihin.
Jokainen ihminen, joka hankkii lapsen tulee olemaan lopun elämäänsä vanhempi. Olipa lapsi vastasyntynyt, murrosikäinen tai keski-iässä.
En tiedä muitten masennuksista mitään, mutta minun elämässäni sairaaloinen masennus on aina ollut läsnä: isäni saamattomuus ja äidin kiukkuisuus, kun lapsia vain tuli eikä mies kyennyt ottamaan vastuuta töistä!
Omassa elämässä nuoruuden rakkauden pettäminen, kovat elämän kohtalot sen jälkeen! Lasten vakavaa sairautta. Syrjintää työpaikalla uuden pomon myötä - se oli viimeksi viedä hengen- monivuotinen prosessi.
Nyt 60- vuotiaana tietää, että aikaa ei ole enää paljon jäljellä, kun on ollut isän ja äidin pitkää kuolinkamppailua todistamassa.
Jos nuori miettii itsemurhaa, se on aina lääkinnällinen juttu. Ei voi johtua kovasta elämästä- ainakaan kovin usein!
... että kun heillä on ollut jotenkin siedettävä tai peräti hyvä nuoruus, on useimmilla muillakin. Itse vain olen kokenut hieman toisenlaisen, ja tiedän karumpiakin kohtaloita. Tuollainen toisten ihmisten kärsimyksen vähättely ei myöskään auta asiaa, jos henkilö on epätoivon partaalla hän tuskin haluaa kuulla että jatkossa tulee menemään vielä enemmän päin helvettiä, että ei tuo vielä mitään.
Elämää vain voi muuttaa monella tavalla. Kaikki mahdollisuudet kannattaa kokeilla, löytää se merkitys. On ollut lähellä etten ole itse päätynyt itsemurhaan, mutta jatkettuani ja päästyäni riittävän kauas siitä paikasta jossa kaikki tapahtui on asiat pikkuhiljaa menossa parempaan. En voi varmasti sanoa ettenkö vaihtaisi päivääkään, jos ne päivät kuitenkin ovat olleet tarpeellisia sillä matkalla jonka olen tehnyt ja joka minun on tehtävä jotta saavutan elämäni tarkoituksen, niin silloin en niitä vaihtaisi - vaikka en niitä lämmöllä muistele.
Erityisesti tuo viimeinen kappale oli hyvin lähellä sitä mitä minäkin ajattelen. Että jos elämä on tällaisenaan niin turhaa tai epämiellyttävää, epäonnistunutta, että sen voi lopettaa, niin miksi ei kokeilisi ensin muita vaihtoehtoja? Kun mitään menetettävää ei ole ja se kuoleman vaihtoehto ei sieltä mihinkään karkaa.
Jos nykyisellä tavalla on epäonnistunut, mikä sen todistaa, että joku aivan toisenlainen vaihtoehto ei voisi olla ihan muuta. Vai sekö oikeasti pelottaakin, että sitä saattaisi joutua pyörtämään puheensa, totutun synkän asenteensa ja myöntämään, että elämä voikin olla ookoo? Ihminen kun helposti takertuu tuttuun ja turvalliseen, vaikka se olisi itselle vahingollista. Mieluummin tuttu paha kuin uusi ja vieras hyvä, jonka eteen olisi vielä tehtävä jotain.
Eräänlaista logiikkaa sekin.
on varmasti monessa perheessä totta. Ystäväni 4 lapsen yksinhuoltajaäiti puhui tästä viimeksi kun tavattiin. Hän järjesteli työnsä kokonaan uusiksi, koska koki, että entisillä järjestelyillä ei olisi pystynyt keskittymään tarpeeksi 10 - 15-vuotiaiden lastensa kasvamiseen ja elämään. Se tietää taloudellista menetystä mutta antaa huimasti lisää aikaa lasten kanssa. Nostan hattua hänelle. Neljän lapsen luoviminen ei yhdelle naiselle ole muutenkaan kovin yksinkertainen urakka.
Hän juuri puhui tuosta, että vauvana ja vielä alle 10-vuotiainakin lasten kasvatus on helppoa. Mitä pienempiä, sitä helpompaa ja sitä lähempänä se on perushoitoa. Mutta murros- ja teini-iässä lapset tarvitsevat kaikista eniten tukea, olkapäätä, korvaa kuuntelemaan, turvallisuuden tunnetta, että joku rakastaa aina, vaikka tunteet ja teotkin välillä velloo laidasta laitaan. Ja silloin juuri heidät jätetään yksin, koska heitä pidetään jo vastuullisina omasta elämästään. Vanhemmat laistavat velvollisuutensa, eivät jaksa nähdä vaivaa. Työssä eteneminen, raha, harrastukset, "oma elämä" ovat tärkeämpiä. Ei tosiaan ihme, että ongelmia on!
Elämä ei ole vain iloa, rakkautta tai hyvää mieltä, elämään kuuluu pahaa, alamäkeä, masennusta, ihminen on luotu koettelemaan itseään ja hakemaan koko elämänsä aikana rajojaan.
Mutta jokainenhan asettaa itse itselleen tavoitteita oman elämänsä päähän. Niitä on aina hyvä olla, vaikka tietää sen olevan mahdotonta, se nimittäin auttaa aina pyrkimään ylös päin. Ja mahdottomastakin voi tulla mahdollinen. Koskaan ei ole liian myösäistä yrittää uudelleen.
Elämä on kovaa, tiedän. Joskus vaan tuntuu siltä, että että ei halua kokea kaikkea tätä kovuutta. Syyksi ei kelpaa, että jotkut kehitysmaiden ihmiset tai ihmiset sodan jaloissa joutuvat kokemaan vielä kovempia. Päätökset tehdään itse, eikä niihin muiden ihmisten mielipiteet vaikuta. Sen sijaan omat mielipiteet, tavoitteet ja toiveet vaikuttavat. Tavoitteita on ainakin minun tapauksessani mahdotonta muuttaa, mutta voinhan silti yrittää - täytän vaikka lottorivin. Mitä merkitystä koetuilla kärsimyksillä on sitten, kun on kuollut. Veikkaan ettei tunnu missään.
On totta, mitä sanoit. Mahdottomastakin voi tulla mahdollinen ja myöhäistä on vasta kun vetää liipasimesta.
Joo sama vaihe käyty läpi, pääsin yli psykoterapialla ja masennus-mieliala ja unilääkkeillä. Itse en ole luovuttaja-tyyppiä ja todellakin uskon kun sanotaan että elämäsi on, mitä siitä teet. Harvemmin kukaan toinen voi omaan elämään vaikuttaa niin paljon, kuin itse. Ja hei, Elämä on. Pettymyksiä, surua, valheita, huijausta.. Itse herättyäni unilääkkeiden yliannostuksesta, masennuin ehkä vähän lisää, kun en onnistunut siinäkään, mutta samalla hetkellä päätin että EI sitten, ja hain hoitoa... Neljän vuoden päästä tässä sitä ollaan iloisella mielellä.. Tottakai välillä pahat ajatukset palaavat kummittelemaan, mutta sen ei saa antaa nujertaa. Taistele!!!!
Viestisi on looginen, mutta päivien lopettamisessa oman käden kautta on monta puolta.
Kun lasteni kaveireiden vanhempi teki itsemurhan, lapseni sanoi olevansa vihainen tälle ihmiselle, koska tämä tuotti niin suuren surun läheisilleen. Hänen mukaansa se oli itsekästä ja väärin.
Siinä olikin selittämistä. Itsemurhan taustalla oli alkoholismia, mielenterveysongelmia ja vastaavaa. Koska en uskonut vanhemman halunneen perheelleen pahaa, ainoaksi selitykseksi mielestäni jäi, että itsemurhan tehnyt kuvitteli tehneensä perheelleen palveluksen. Mitään muuta logiikkaa en tapahtuneelle voinut ymmärtää.
Tämän keskustelun jälkeen päädyin entistä vahvemmin siihen, että itsemurha ei ole ainoastaan henkilökohtainen ratkaisu. Se voi olla suunnaton itsekkyyden osoitus ja jopa pahinta mahdollista huomion kalastelua omalle pahoinvoinnilleen. Silloin ei vain enää kukaan voi auttaa.
ootko ajatellu sitä itse murhaa muo se pelottaa oon 11
11 v ja luet näitä palstoja? Miksi???
Tietysti itsemurha on pelottava asia, sekä ihmisille joka sitä harkitsee että hänen kaikille läheisilleen. Se on kaiken loppu, ihmisen elämän loppu ennenaikojaan. Olen sitä mieltä. että elämässä ei ole niin suurta murhetta tai huolta etteikö sitä voisi yhdessä ratkoa ja jos ei ole sellaisia ihmisiä ihan lähipiirissä, niin niitä on kuitenkin olemassa ystäväpiirissä vaikka ehkei niin liki että heti sen huomaa. Jos sinulla on paha olla niin puhu jonkun kanssa,jaa murheitasi, hae apua. Jos mitenkään voin sinua niin autan toki, laita tänne vain viestiä? ok?? terkuin "i-a"@
Hakeakseen apua täytyy olla voimia. Niit on vaikea löytää mustan synkkyyden pohjalta. Ihminen on viela voimissaan ja vahva kun osaa/jaksaa pyytää apua. K*Jokaine sana itsemurhasta on jo avunpyyntö. Tie eheytymiseen, rohkea teko!!!
ootko yhä täällä? Miten voit? kerro mulle, aattelen sua t. susanna
Kuolla pois on helppo tie, minun mielestäni! KADOTA LAKATA OLEMASTA...OLLA UNOHDETTU!
Kenenkään elämä ei ole helppo. Toiselle katastrofi on kynne repeäminen toiselle rakkaan kuolema. Meidät on varustettu (ties missä ja miksi) erilain voimin. Kukaan ei ole toista heikompi tai hunompi, olemme vai erilaisia, koemme vain eritavalla.
Minun elämääni kuuluu sekä taloudellisesti että henkisesti köyhä lapsuus. Nuoruusvuodet psykiatrisella. Väkivältainen parisuhde.Alkoholiongelma. Uusiutunut masennus(eikä vain muotisanana) 30 vuoden jälkeen. Sairaat lapset ilman omaa syytä (ei siis alkoholin/huumeiden yms, vuoksi)Avioero yli 20 vuoden jälkeen. Traumaattinen sisarsuhde. Läheisten menetys. Ystävien itsemurha. Oman terveyden fyysuisen horjuminmen (toissapäivänä leikattu poikki molemmat jala ja lisätty rautaa, kipu suunnaton)
Silti uskon huomiseen, vaikka se välillä horjuukin. Uskon että jokainen voi vaikutttaa jonkinverran omaan elämään, mutta vai......jos ei anna katkeruuden vallata sydäntään!!!
Huomenna kun heräät katso ulos. Älä mieti mennyttä vaan ajattele miten elän tämän päivän niin että illalla voin nukahtaessani tuntea eläneeni!