Hei!
Onko täällä paljonkin noin parikymppisii isänsä menettäneitä??Kaipaisin maili/mesekaveria.itse menetin isän äkillisesti viime syksynä ja enkä meinaa päästä siitä yli millään..
Onko täällä paljonkin noin parikymppisii isänsä menettäneitä??Kaipaisin maili/mesekaveria.itse menetin isän äkillisesti viime syksynä ja enkä meinaa päästä siitä yli millään..
Vastaukset 30
Vanhimmat
kommentteja. Kyllä siitä surusta pääsee ajan kanssa eroon, mutta ikuinen "kolo" siitä jää. Ja kaipaus. Isään ja yleensäkin miehiin, riippuen vähän missä kehitysvaiheessa menetys on tapahtunut, sekä naisen herkkyydestä yleensäkin.
moi,minäkin menetin isäni 1.4.2006 oli mulle kaikista lähin ja rakkain ihminen...tuntuu niin pahalta ja tuntuu että en ikinä tule pääseen tästä yli...pakko kuitenki yrittää ton pienen tytön takia,ja nyt elokuussa ois tarkotus toisen lapsen syntyä...tuntuu niin raskaalta ku tyttö kyselee papastaan ja on ihmeissään ku ei enää joka päivä nähdäkkään..=( maanantaina on hautajaiset....=( ei vieläkään voi uskoa tätä todeksi...ai niin ja ikää mulla on 23 v jos haluat jutella jonku kans ni ainakin minusta löytyy juttukaveri...helpottas itteäniki ku ois joku joka on käyny samanläpi ja tietää miltä tuntuu...
Eli kuusi vuotta sitten isäni kuoli äkillisesti, 42-vuotiaana. Mun elämä sai kyllä ihan uuden käänteen sen jälkeen.. Elämäntyyli ja elämänarvot muuttuivat.. kova koulu..mutta ehkä "parempi" ihminen sen tuloksena...? Ainakin yritän ottaa toiset ihmiset paremmin huomioon, enkä pidä kaikkea enää niin itsestäänselvyytenä.. Kaipaus ja suru ei katoa koskaan, mutta ei myöskään rakkaus. Isä pitelee kädestä silloin kun on raskainta.
jonkun mesekaverin. Sanoisin vain sen, ettei surusta kauheasti "väkisin" pidä yrittääkään yli päästä, koska ei se onnistu.
Suru vie oman aikansa, sitä pitää vaan potea ajan kanssa, surusta toipumista ei voi nopeuttaa eikä jouduttaa.
Se vie aikansa. Jokainen päivä on vähän eteenpäin. Joskus mennään taaksepäin, mutta sekin on toisaalta eteenpäinmenoa.
Isäni kuoli viime kesänä, monesti vielä on tosi vaikeaa, vaikka jotkut päivät menevät helpommin.
Joskus saan vieläkin "kohtauksia" yksinäni, itken niin että loppua ei tunnu tulevan,
mutta sen jälkeen taas tyyntyy, kun kaikki ahdistus ja suru on tullut välillä kunnolla ulos.
Surumielisyys vaikuttaa koko ajan elämääni.
Olen kyllä itse jo 35v, mutta luulin saavani "pitää" isäni kauan vielä.
Hänen poismenonsa oli shokki meille läheisille, josta toipuminen jatkuu ja jatkuu.
Mutta yhä useammin kuitenkin tulee valoisiakin hetkiä, vaikka usein tuntuu, ettei mikään voi lohduttaa.
Elämä ei ole oikeudenmukainen, mutta elämän on jatkuttava, vaikka tuntuukin, että kaikki pysähtyi.
Voimia sinulle ja kaikille surua eläville!
Minä menetin isäni la 3.4.2006 juuri päivää ennen isän 50-vuotissynttäreitä. Kuolema oli todella yllättävä eikä kukaan osannut aavistaa sitä.
Ja mulla se suru on tosiaan vasta alkamassa. En tiiä ollenkaan että koska osaisin taas elää täysin normaalisti.
Ja tääkin kirjotus on aika sekavaa,mutta johtuu varmaan siitä että olen juuri itkenyt niin paljon että pää on ihan sekasin.
Kirjottelin äsken runoja isän muistokirjaan eikä itkusta meinannut tulla loppua.
Voin kyllä mailailla, tai meseillä kanssasi jos haluat,mutta olen 17.
se on varmaan hirveä tilanne kun noin käy,mutta jaksat vielä!! nuori ihminen lämpöisellä sydämellä
pärjää vaikka käy miten.
Itse en tidä mitä on kun oikein läheinen kuolee mutta se on pakko ajatella vaan että meillä on
se oma aikansa ja kaikki kuolee.
olemme vaihtuvaa rotua
Voi teitä kultapieniä... Surettaa kovasti teidän kaikkien puolesta kun tiedän miten hirveän raskasta on menettää oma isä. Mä olen 22 ja isäni kuoli äkillisesti, kun olin 12 takapihallemme. Siihen katkesi lapsuus.
Joten mulle voi myöskin kirjoitella, mulla on toi suruprosessi ikään kuin koettu.
Se minkä osaan vain tähän suremiseen sanoa, että pitää antaa itselleen aikaa ja ymmärrystä. Ei ole oikeaa tapaa surra. Ja surra saa vielä monen vuoden jalkeen ja itkeä.
Ja kliseisti, aika on todella paras lääke. Niin kuin täällä sanottiin niin päivä kerrallaan vaan.
Valo sisimmässä alkaa vähitellen kasvaa ja se tuska väistymään, vaikkei siltä aina tuntuisi.
Ja hei, jos olette kuulleet about sata kertaa että "elämä jatkuu" - lohdutuslauseena, niin ei se jatku. Ainakaan samanlaisena koskaan enää. Niille muille joo, kun ne menee himaansa ja pian unohtaa teidät, jatkuu, mutta ei lähiomaisen menettäneelle.
Mulle vanhemman menettämisessä vaikeinta on ollut turvattomuuden tunne ja kuolemanpelko mikä on seurannut mua melko pitkälle.
Mutta jaksamista teille kaikille paljon, isän ikävä on ikuinen, mutta suru helpottaa kyllä.
Niin joo, sähköpostini on [email protected], joten mulle voi myös kirjoitella jos haluaa jutella aiheesta.
Löysin isäni kuolleena vajaa kaksi viikkoa sitten, eli 1.4, olin tullut käymään lauantaiaamulla (asun siis jo muualla) ja lähdettiin äidin ja pikkuveljen 11v. kans kauppaan, toinen pikkuveli 13v. oli yökylässä kaverinsa tykönä. isämme jäi kotiin, reissu kesti noin tunnin ja kun tulimme kotiin niin löysin yläkerran lattialta isäni kuolleena, omista ja sairaanhoitajien elvytyksistä huolimatta, hänen elämänsä päättyi siihen, 54v. On tämä kovaa touhua, eikä siinä tunnu kyllä olevan minkäänlaista oikeuden mukaisuutta että missä järjestyksessä täältä lähdetään... itse olen 26v. ja asunut jo vuosia pois kotoa, joten tietysti tämä on muille perheenjäsenille pahempi tilanne kuin itselle... mutta kaipa sen tästä sitten on taas lähdettävä kulkemaan, vaihtoehdot on kovin vähissä...
Heinäkuussa tulee 5vuotta kun rakas iskämme kuoli syöpään. Vieläkin tulee hetkiä kun kova ikävä ja kaipuu häntä kohtaan. Useina öinä näen unia, muta ne ovat yleensä hyviä unia, joissa teemme asioita yhdessä! Vaikka aika usein hän onkin pyytänyt minut mukaansa...?? Suru ei hellitä koskaan sen voin sanoa omalta kohdaltani vaikka sen kanssa onkin opittava elämään! Saa laittaa viestiä, luulen että apua ei koskaan liikaa!! Voimia ja jaksamista! Olen 24vee
josta ei pääse koskaan eroon, mutta sen kanssa oppii elämään.
ja se muuttaa muotoaan onneksi.
pohjattomalta tuntuvasta surusta, epätoivosta ja ahdistuksesta tulee vuosien myötä lämmin, vaikkakin kipeä kaipaus, mutta sen kanssa on helpompi jo elää.
Itse olen myös menettäny isäni. Olin tuolloin, 6 vuotta sitten vasta 13-vuotias (tänä vuonna ikää tulee täyteen 20). Se oli tähän astisen elämäni kovin kokemus eikä sen vertaista varmasti tule. Itse olen oppinut elämään surun kanssa kiitettävästi mikä tosin ei tarkota sitä etteikö suru, ikävä ja kaipaus iskisi aika ajoin rajulla voimalla. Surusta ei pidä päästä yli, sen kanssa on vain opittava elämään.
Jos jotakuta pystyn auttamaan pääsemään samankaltaisen kokemuksen yli, autan mielelläni. Tiedän kuinka tärkeä sosiaalinen tuki on tällaisessa tilanteessa. Sähköpostia voi laittaa, vastaan kyllä: [email protected]
olen menettänyt isäni. mut uskoisin silti että jokainen miettii nää asiat eri tavalla. mun tapa on se, että mä tiedän etten koskaan pääse siitä yli. tai ehkä oon jo päässykki, mutta kun se asia ei koskaan katoa mihinkään. isä kuoli ja piste. perin kettumaista mutta se on pakko hyväksyä. ja sen kanssa oppii elämään. mun isä kuoli ku olin 16 ja kohta täytän 24. ja aina kun mietin tätä asiaa, multa tulee itku, mutta sitten tajuan että se asia vaan on niin. se on tosi tosi tosi kauheeta tajuta että se asia vaan on niin. mut kaipa se tuli ajan kanssa. en tiedä. antasin silti melkein mitä vaan että saisin sanoo mun isälle heiheit.. voimia sulle paljon paljon paljon. en tiedä mitä muuta sanoa.. et ole yksin.
Riippuu tietysti, miten tuon yli pääsyn käsittää, vai mitä? Selväähän on, ettei isää unohda ikinä, mutta jotenkin tulee se vaihe kun sen surun pudottaa sydämeltään. Tulee sopuun asian kanssa jollain lailla ja silloin koen päässeni yli siitä. Siihen voi mennä kamalan kauan. (Tosi lohdullista)
Mutta - vaikka ennen läheisen kuolemaa saattaa ajatella, että moinen skenaario olisi ihan hirveää, eikä siitä voi selvitä, niin no, sehän on pahempaa kuin ikinä voisi kuvitella, mutta siitä todella selviää.
.. yksi 21 vuotias isänsä menettänyt. Isäni kuoli vuosi sitten äkillisesti, lempeällä mutta järkyttävällä tavalla. Eka vuosi on pahin, siihen kuului kuukausien sairasloma masennuksen ja jonkin jälkistressin takia. Jos haluat, voit mailata minulle [email protected]
Olen 19-vuotias. Iskä kuoli lähes yllättäen viime syksynä. Alkoholismi oli syy.. Tuntuu aika tyhjältä vieläkin. Varsinkin kun tässä yhteiskunnassa suremiselle ei jää aikaa. Ystävät eivät uskalla puhua aiheesta kanssani. Eivätkä sukulaisetkaan jaksaneet kysellä loputtomiin, miten voin... Itse toimisin niin eri tavoin, jos tapaisin läheisensä menettäneen-kun tiedän miltä tuntuu..
[email protected] mesekin löytyy
niin mullekkin voi kyllä mailailla jos haluaa.
Osote on [email protected]
Mesekin kyllä löytyy.
Minulle voit laittaa mailia/meseillä jos haluat. Isäni oli juuri sinun isäsi ikäinen. Sinulla on surutyö juuri alkanut, minä olen sitä "jo" 7kk
[email protected]
Isän menetys oli minullekkin elmäni kovin paikka.
Isä kuoli viime syyskuussa.Eilen olin kummisetäni hautajaisissa. Viime viikolla sain tietää, että setäni oli kuollut. Mutta silti elämä jatkuu, vaikka välillä tulee mietittyä, että miksi näin? Itse olen jo yli 40
Itse menetin isäni 17-vuotiaana, joka oli elämäni kovin kokemus. Isän kuolemasta tulee kesällä 4 vuotta ja nyt alkaa hieman tuntumaan, että pääsee yli. Ajan myötä olen oppinut elämään asian kanssa, hirveintä oli tajuta se, ettei omaa isää tule koskaan enää näkemään. Otan osaa suruusi, edessäsi on kovat ajat, mutta tulet selviämään siitä.
Mun isä kuoli, kun olin 14, kuusi vuotta sitten...Äkillisesti autokolarissa,ei lähelläkään Suomee.
Ei ainakaan kannata jäädä yksin,tai mua ainakin puhuminen autto.Mut sit taas kaikki ei sitä voi ymmärtää miltä se tuntuu, kun ei oo sitä kokenu. Mut sekin auttaa, kun saa vaan puhua jollekin, joka kuuntelee. Ite en osais kuvitella miten oisin selvinny siitä ilman perhettä. Mutta kaikesta on melkein pakko selvitä. Sen jälkeen kuoli viiden vuoden sisällä kaks mummia ja isän ainut sisko. Koko isän perhe meni poies. Ennen en ajatellu kuolemaa, kun en tajunnu, et läheisetkin joskus kuolee.Sen jälkeen oon useastikin miettiny kuolemaa. Mut ehkä toivottavasti joskus vielä näkis kaikki, eihän sitä koskaan tiiä. Mut kaikki suree omalla tavallaan! Ikävä jää kuitenkin aina. Mutta sehän on tavallaan vaan hyvä, et on hyviä muistoja. Voimia sulle!
([email protected])
Isäni kuoli 11 vuotta sitten aivoinfartiin Kyproksella. Oli äitini kanssa lomalla.
Hei!
Pitkään on ollut mielessä osallistua keskusteluun tällä palstalla, mutta en ole aiemmin oikein kyennyt selvästi ilmaisemaan tunteitani. En tosin tiedä pystynkö kunnolla vieläkään.
Rakas isäni kuoli viime syyskuussa 48 vuotiaana. Täysin yllättäen aivoverenvuotoon. Olin menossa kyseisenä päivänä isäni luo avomieheni ja isäni veljen kanssa. Tarkoituksena oli viettää yhdessä mukava viikonloppu, harvoin kun nähdään koska isäni asui meistä monen sadan kilometrin päässä. Olimme melkein perillä kun avomiehelleni soitettiin mitä on tapahtunut ja hän sitten kertoi minulle. Ja siihen päättyi minun siihen astinen
elämäni ja alkoi uusi ajanjakso, joka on tähän mennessä mennyt kuin jotenki sumussa. En voi oikein vieläkään käsittää kaikkea tapahtunutta, en ehkä oikein haluakaan.
Ikää minulla on 26 v., mutta yhä vain olin ns. isin pikku tyttö. Olin isäni kanssa hyvin läheinen, liiankin, jos sellainen edes mahdollista on. Olen ainut lapsi ja vanhempani ovat eronneet seitsemän vuotta aiemmin. Heidän eronsa oli minulle hyvin raskas kokemus ja kun jotenkin siitä aloin päästä yli niin tuli yllättäen tämä shokki.
Kun edes hetken ajattelen että en todellakaan voi enää isääni koskaan nähdä(ainakaan tässä elämässä) niin alkaa aivan oksettaa kun tuntuu niin pahalta. Se on niin väärin!
Periaatteessa olen saanut hyvin tukea äidiltäni ja avomieheltäni sekä ystäviltäni, mutta olisin kaivannut sitä ehkä vielä enemmän, varsinkin ystäviltäni. Usein on tuntunut että he eivät taida tosiaan yhtään tajuta kuinka pahalta minusta tuntuu. Olen käynyt muutaman kerran psykiatrin luona juttelemassa ja olin jo aloittamassa psykoterapiaakin(muitakin ongelmia taustalta löytyy), mutta tulinkin toisiin ajatuksiin. Haluan nyt rauhassa surra isäni pois menoa, enkä alkaa kaivelemaan kaikki menneitä asioita. On tullut tunne että paras apu tällä hetkellä voisi olla ns. vertaistuki, eli se että saisin keskustella ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet jotain vastaavanlaista. Se onkin syy miksi vihdoin sain tänne kirjoitettua.
Eräs asia täytyy vielä mainita mikä minua on painanut tämän jo muutenkin raskaan surun ohella. Suurin piirtein heti isäni kuoleman jälkeen minulle tuli mieleen sellaisia ajatuksia, että kuinka minä nyt voin mennä naimisiin kun ei ole isä saattamassa alttarille tai että kuinka surullista on että isästäni ei ehtinyt tulla isoisää. Syy miksi nämä asiat heti mieleeni tulivat, on että häiden aika olisi voinut olla/voi olla aivan tässä vuoden-kahden sisällä ja vauvaakin olisi voitu yrittää lähiaikoina. Olin siis juuri ehtinyt kaikkea tällaista mielessäni haaveilla ja sitten maailmani meneekin aivan sekaisin. Kaiken muun ohella tämä painaa mieltäni kovasti. Siksi kuulisin mielelläni jos joku muukin kärsii/on kärsinyt vastaavasta asiasta.
Toivottavasti saan vastauksia. Joka tapauksessa olen tyytyväinen että vihdoin sain kirjoitettua. Se kevensi mieltäni ainakin hetkeksi.
Olen ajatellut ihan samaa kuin sinä "isäänsä kaipaava".
Menetin isäni nyt vähän yli 2kk sitten ja nyt jo olen ajatellut ettei isä ole näkemässä valmistumisiani, häitäni eikä ehkä tulevilla lapsilla ole ukkia.. Vaikka olenkin vasta 17-vuotias eikä lapset tai häät ole vielä pitkään aikaan ajankohtaisia niin silti se surettaa niin paljon!
Kaikkein eniten tässä surettaa se, että isän poismeno kävi niin äkkiä, ei mitään "ennakkovaroituksia". Sydänkohtaus juuri päivää ennen 50-vuotissynttäreitä. :(
Minä tarvisin myös enemmän ystävien tukea, mutta paras kaveri ei ole nyt täällä pariin kuukauteen ja koulussa olevat kaverit ovat ikäänkuin unohtaneet mitä minulle on tapahtunut. Tietenkin se on hyvä että kaikki jatkavat normaalisti,mutta ei kukaan koskaan kysy että miten voin. Tosin mulla ei kyllä koskaan oo ollut mitään niin hyviä ystäviä joiden seurassa voisi vaikka itkeäkkin. Ja ystäviä on muutenkin tosi vähän.
Ja se on kyllä totta, ajatuksia on todella vaikea pukea sanoiksi! Itse olen nyt menossa nuorten psykiatriseen keskustelemaan asioista kun lääkäri sinne lähetti. Mutta minulle on aina ollut todella vaikeaa puhua asioista, varsinkin tästä isän kuolemasta. Tulee vaan hysteerinen itku, ja yleensä minua nolottaa paljon jos en saa itkua loppumaan jos seurassa on joku muu tai joku näkee.
Tämäkin teksti on varmasti aika sekavaa, kun ajatukset vaan vilisee päässä..
Hei!
Luin viestisi ja siinä oli niin paljon samoja ajatuksia kun itselläni. Enempää en tällä kertaa kirjoita, mutta jos saan sinulta postia vastaan varmasti takaisin. Vertaistuen tarve on varmaan yksi tärkeimmistä. Ja tukea todella tällä hetkellä kaipaan.
Hei!
Täytyy sanoa että kovasti yllätyin kun sain mailiin ilmoituksen että lähettämääni viestiin on vastattu. Luulin että viestini on jo aikaa sitten ns. poistunut listalta. En ainakaan itse sitä enää löytänyt kun jokin aika sitten tämän palstan viestejä kattelin.
Anyway, kiva saada vastaus vielä näinkin pitkän ajan jälkeen! Ei tilanne nimittäin juurikaan ole muuttunut sitten viime toukokuun. Isä on edelleen usein mielessä ja suruprosessia työstän edelleen (usein tuntuu että ei tämä tästä enää muuksi muutukaan).
Viime syksynä kävin muutaman kerran papin luona asiasta juttelemassa. Ajattelin että kaikkia mahdollisuuksia täytyy kokeilla, jos jostakin olisi apua. Seurakunnan järjestämään sururyhmäänkin olin menossa, mutta sitä ei valitettavasti syksyllä järjestynytkään. Nyt sellainen olisi taas tarjolla ja luultavasti sinne menenkin. Olisi nimittäin varmasti hyvä kuulla muiden kokemuksista ja siitä miten he ovat tulleet toimeen asian kanssa.
Viime viestissäni kirjoitin vauvasuunnitelmista, ja nyt onkin sellanen tilanne että meille on tulossa vauva toukokuussa. Eli jotain todella kivaakin tämän surun keskelle! Toki monet kerrat on tullut itkettyä sen takia, että voin hyvin kuvitella kuinka isäni olisi ollut iloinen ja tohkeissaan tästä vauvasta. Sitä kun ajattelee niin sattuu tosi lujaa!
Mutta tässäpä jotain tämän hetkisiä kuulumisiani. Olisi oikein kiva jos kirjoittelisit itsestäsi lisää!
Hei!
En oikein tiedä mistä edes aloittaisin. Isäni kuolemasta on vasta vajaa viikko ja tunnen hajoavani. Isä oli paras kaveri, elämän tukipilari. En varmaan vieläkään edes täysin tiedosta asiaa. Lääkkeiden avulla pystyn elämään.
Olen yrittänyt äidin kanssa käydä hoitamassa kaikkia niitä ikäviä asioita joita pitää tehdä, mutta en muista niistä juurikaan mitään. Kaikki on kun jotain usvaa. Välillä tuntuu että ei itse jaksa elää, koska tiedän että olin isälleni se kaikkein tärkein ihminen ja nyt se on viety pois.
Ystävät ovat käyneet kylässä ja olemme jutelleet ja itkeneet, mutta uskoisin että saman asian kokeneet pystyvät auttamaan enemmän. Sähköpostiosoite on [email protected] jos haluat kirjoittaa sinne. Kiitos kun vastasit!
Taasen täällä...Tuli mieleen tuosta naimisiinmenosta ja lapsien saannista. Kun oma isäni kuoli äitini mietti heti alkuaikoina, että miten surullista on, että he eivät yhdessä näe lapsenlapsiaan. Itselleni jopa konfirmaatio oli jonkinlailla rankka, koska isä ei ollut siellä. Ja vain miettiessä häitä...Veljeni on mennyt isäni kuoleman jälkeen naimisiin ja sielläkin väkisin tuli tosi kova ikävä. Hän sai myös vuosi sitten lapsen. Omaa oloani helpotti kovasti, kun toinen veljistäni sanoi minulle, että saahan saattaa minut sitten joskus alttarille. Onneksi on niitä ystäviä ja perhe.
menetin isäni 3 vuotta sitten kun hän tappo ittensä.. jos haluat mese kaverin tai muuta vastaavaa niin ota yhteyttä tässä on mun mese osote [email protected]