Minua on ihmetyttänyt jo pitkään minkä vuoksi maailmassa vallitseva IHMISTEN aiheuttama paha, tai edes luonnossa tapahtuva erilaisista ilmastollisista yms. seikoista tapahtuva kärsimys olisi merkki siitä että "jumalaa" ei ole tai että elämällämme ei ole tarkoitusta.
Minkä vuoksi meidän olisi tarkoituskaan elää pumpulissa ja tanssia ruusujen päällä? (Ruusuissakin on piikkinsä...) Eikö olisi aika tylsä ja tympäisevä maailma sellainen jossa olisi kuin ikuinen pyhäpäivä?
Kärsimystä ja pahaa ei voi koskaan ohittaa yhdentekevänä ja toissijaisena, mutta oletteko varma että se on loppujen lopuksi niin vakavaa että sen takia jumala ja tarkoitus ovat automaattisesti poissuljetut? Ymmärrän hyvin katkeroituneita ja pettyneitä ihmisiä, ja varmasti se välillä ärsyttää kuulla että kyllä se sitten joskus tulisi hyvitetyksi se kaikki kamala, tai että joku salattu tarkoitus sillä on.
Mutta jos (ja mielestäni kun) on olemassa henkinen taso jolla olemme fyysisten elämien välissä, joka on meidän kaikkein ikuisin ja todellisin olemisen tasomme ja muotomme, niin eihän se fyysinen elämä voi sitä henkistä elämää ja oloa pilata. Ajattele tilaa jossa sinulla ei enää ole fyysistä kehoa. Kärsitkö vielä? Entä jos jo nyt keskittyisit henkiseen puoleesi, ajatuksiisi, siihen mihin asti kärsimys ei ylety?
Se osa sinua ei edusta mitään ikää, sukupuolta tai kansallisuutta. Se on mittaamisen ja vertailemisen ulkopuolella, ja sille on ihan sama kokeeko pikku persoonasi täällä hyvää vai pahaa. Kumpikin voi olla itseasiassa SEIKKAILU.
Päällisin puolin tämä kuulostaa tietysti tyhmältä, koska olemme niin syvälle egomme ja kehomme vaihteleviin tuntemuksiin uppoutuneita.
Egon ja kehon pitäisi olla välineitä (ei irrallisia eikä erillisiä, mutta kuitenkin vain välineitä kuten myös äly on väline), ei elämämme päämäärä niin että egoa pitää petrata ja tyydyttää ja kehoa yrittää säilöä rypyttömäksi ja rupsahtamattomaksi...
Minkä vuoksi meidän olisi tarkoituskaan elää pumpulissa ja tanssia ruusujen päällä? (Ruusuissakin on piikkinsä...) Eikö olisi aika tylsä ja tympäisevä maailma sellainen jossa olisi kuin ikuinen pyhäpäivä?
Kärsimystä ja pahaa ei voi koskaan ohittaa yhdentekevänä ja toissijaisena, mutta oletteko varma että se on loppujen lopuksi niin vakavaa että sen takia jumala ja tarkoitus ovat automaattisesti poissuljetut? Ymmärrän hyvin katkeroituneita ja pettyneitä ihmisiä, ja varmasti se välillä ärsyttää kuulla että kyllä se sitten joskus tulisi hyvitetyksi se kaikki kamala, tai että joku salattu tarkoitus sillä on.
Mutta jos (ja mielestäni kun) on olemassa henkinen taso jolla olemme fyysisten elämien välissä, joka on meidän kaikkein ikuisin ja todellisin olemisen tasomme ja muotomme, niin eihän se fyysinen elämä voi sitä henkistä elämää ja oloa pilata. Ajattele tilaa jossa sinulla ei enää ole fyysistä kehoa. Kärsitkö vielä? Entä jos jo nyt keskittyisit henkiseen puoleesi, ajatuksiisi, siihen mihin asti kärsimys ei ylety?
Se osa sinua ei edusta mitään ikää, sukupuolta tai kansallisuutta. Se on mittaamisen ja vertailemisen ulkopuolella, ja sille on ihan sama kokeeko pikku persoonasi täällä hyvää vai pahaa. Kumpikin voi olla itseasiassa SEIKKAILU.
Päällisin puolin tämä kuulostaa tietysti tyhmältä, koska olemme niin syvälle egomme ja kehomme vaihteleviin tuntemuksiin uppoutuneita.
Egon ja kehon pitäisi olla välineitä (ei irrallisia eikä erillisiä, mutta kuitenkin vain välineitä kuten myös äly on väline), ei elämämme päämäärä niin että egoa pitää petrata ja tyydyttää ja kehoa yrittää säilöä rypyttömäksi ja rupsahtamattomaksi...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elämänmuodot eivät taistele olemassaolostaan vaan "tulevat ja menevät." Yhteenhinkaamista tapahtuu, kun mennään vastakkaisiin suuntiin tai kun joku muoto tulee nopeammin kuin toinen, tai menee nopeammin kuin toinen. Kärsimys on tuollaisen jännitteen suhteellista kasvamista.
Herkkä ihminen tuntee "kärsimystä" jo siitä, kun näkee kukan rapistuvan. Karkealle ihmiselle kärsimystä ei tuota edes ihmisten joukkomurhaamisen paikanpäällä katseleminen.
Kärsimykseksi koetaan yleensä joko fyysinen tai tunteellinen säännönmukaisuudesta tai vakaasta tilasta poikkeaminen. Meditaatiota harrastanut tai muuten mielen kanssa taisteleva voi kokea kärsimykseksi myös ajatukset, jotka rikkovat rauhaa, huutavat ja meluavat tyhjästä.
Ihminen voi kokea pelkoja ja kärsimystä myös kehottomassa olotilassa.
Parhaiten kärsimyksistä selviävät ne, jotka eivät pelkää kohdata elämän helvettejä. Nirvanaan (pois mahdollisimman kauas kehollisuudesta) pakeneminen vai syventää kärsimyksen kuilua.
>>Eikö olisi aika tylsä ja tympäisevä maailma sellainen jossa olisi kuin ikuinen pyhäpäivä?
En ole enää pitkään aikaan jaksanut uskoa että olisi olemassa jokin kertakaikkisen ihmeellinen PYSYVÄ tila; kristittyjen taivas tai buddhalaisuuden nirvana.
Uskon että tietoisuuden kehittyessä seuraava kehitysvaihe on "taivaallinen" verrattuna edelliseen. Mitenkähän kuvailisin tätä? No, esimerkiksi viihdyn paljon paremmin aikuisena kuin lapsena. Lapsena moni asia on käsittämätön ja pelottava. Ajattelisin siis että henkisessäkin kehityksessä tulevat tietoisuudentilat ovat aina parempia kuin menneet, mutta että mitään pysähdystilaa ei voi olla, tai seuraa taantuminen (kenties). Toki lepotiloja voi olla aktiivisempien kehityskausien välillä, kuten inkarnaatioidenkin välillä on välitilansa.
Mutta miten oikeastaan buddhalaisuudessa käsitetään nirvana? Onko se tila jonka jälkeen ei tapahdu enää mitään? Olet yksi Buddha, ja siinä se on. Ei enää koskaan yhtään mitään aktiviteettia?
Buddhalaisuudessa on lukemattomia erilaisia käsityksiä aiheesta, mutta aika yleisesti käsitetään, että nirvana on samsarasta vapautumista. Käytännössä siis pysyvä tila siinä mielessä, että "sen-jonkin-tajunnan-virran" jälleensyntymistä ei enää tarvita. Kaikki eivät silti ymmärrä sitä tyhjiin katoamisena tai taivaisiin lopullisesti uppoamisena, koska jotkut suunnat pitävät wesak-juhlia joka vuosi ja ymmärtävät, että Siddharta Buddha ruumiistuu (ei kuitenkaan fyysisesti) ja on läsnä tuossa tapahtumassa. Toiminta on siis mahdollista Nirvanastakin, mutta pelkään silti, että tuossa on yksinkertaistettu asioita liikaa.
Nirvana edellisessä merkityksessä tarkoittaisi vain sitä, että se ihmisolento on vapaampi valitsemaan, mitä tekee meidän ihmiskuntamme kehityspyörässä, kun me taas olemme pakoitetut jälleensyntymään. Buddha on vapautunut siis pysyvästi js-ketjusta. Mielenkiintoista on miettiä, miten sellaisen Buddhan toiminta vaikuttaa karman-lakeihin. Voiko maailmassa siis toimia niin, että toiminta ei olisi karmanlain alaista, ei syiltään eikä seurauksiltaan?
Pralayat, jotka ovat niitä levonkausia (sekä hindulaisuudessa että buddhalaisuudessa omat käsitteensä tästä) ovat tosiaankin mittaamattoman pitkiä aikajaksoja, ihmiselämään verrattuna ikuisia, mutta silti rajallisia. Jokaisen sisään ja uloshengityksen välillä on pieni (tai suurennettu) Pralaya, kuten jokaisen syttyvän ajatuksen ja kuolevan ajatuksen välissä on Pralayansa.
Kärsimys lienee mahdollinen vain toiminnan aikakausina...
"Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan."
Apt. 14:22
Olen samaa mieltä... ja minusta tällainen dualismi ei ole alunperin kuulunut juutalaisuuteen eikä kristinuskoon.
Mutta minulle kuuluu siihen vielä se, ettei ole erillistä "hengellistä", siis tämän meidän fyysisen ruumiimme "sisällä" tms. Ruumis on yhtä kuin henki ja henki on yhtä kuin ruumis ja nämä ovat yhtä kuin ihmisen hengelliset tai sosiaaliset tms. puolet.
Minä taas katson että keho on hengen "tuote", kuten lehdet ovat puun tuote. Eivät siis täysin sama asia, mutta kuitenkin samaa juurta.
Jos nimittäin henki ja keho olisivat täysin 100 % sama asia/objekti, silloin tuskin olisi minkään sortin (kehon) kuoleman jälkeistä elämää. Kehon muodostuttua elämä alkaisi ja sen mätänemisen myötä loppuisi. Ei minun ideologiani, koska olen spiritualisti enkä materialisti... Pitäisin siis kehoa ja henkeä saman janan eri päinä - niillä on yhteys, mutta ne eivät ole täsmälleen sama.
Näkisin että keho muodostuu sellaiseksi kuin millainen ihmisen luonne on ennen hänen syntymäänsä. Luonne taas on kehittynyt useiden elämien aikana... katsoen niin kauas taaksepäin että alkua ei näy.
Tämä ajatus ei tietysti ole kauhean tyydyttävä, ellei koe itseään (=kehoaan) kauniiksi. Että turpa kertoisi sielun tilasta. Mutta lohduttautua voi sillä että se turpa kertoo siitä millainen sielun tila OLI. Ei välttämättä sitä mitä se on nyt kun vuosikymmeniä on kulunut siitä kun syntyi (taas) tänne. Kertoohan kroppakin jokatapauksessa mm. mitä rotua olivat ihmiset jotka lahjoittivat sukusolunsa, joten ihmistä joutuu aina tarkastelemaan menneisyytensä tuotteena.
Ajatusrakennelmat vaativat loputonta hienosäätöä ja syvällistä pohdiskelua, sekä ulkomaailman tarkkailua - jos uskoo kuten minä että "niin ylhäällä kuin alhaalla", eli samankaltaiset muodot toistuvat loppumattomiin kaikkialla. Elämä on fraktaali.