Näin meitä Hebrealaiskirjeen kirjoittaja neuvoo (Hb. 12:14, muistaakseni) ja Paavali sanoo tessalonikalaisille, että "tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne" (1 Tess. 4:3).
Mielestäni on hyvää ja tarpeellista ottaa esille tämä "pyhityksenkin puoli" palstalla. Pyhitys on asia joka koskee vain uskovaisia, mutta meitähän on täällä monia sekä kirjoittamassa että vain tekstejä lukemassa.
Pyhityksellä on -tällaista sanontaa nyt käyttääkseni- sekä "kuoleman puoli" että "elämän puoli". Koska ilman kuolemaa ei voi olla uutta elämää, niin katselen hetken tässä ensiksi mainittua. Ehkä joskus toiste toista.
Pyhityksen edellä kulkee aina yleinen tappelu sisällämme, aina on jotain, mikä katkerana ponnistaa viimeiseen asti Jeesuksen vaatimuksia vastaan. Kun Jumalan Henki osoittaa meille mitä pyhitys merkitsee, alkaa kamppailu. "Jos joku tulee Minun tyköni eikä vihaa...omaa elämäänsä, hän ei voi olla Minun opetuslapseni". Kovat ovat Herramme sanat eikä niistä ole tinkimistä vaikka aluksi kauppaa käyvisimmekin.
Pyhitystapahtumassa Jumalan Henki riisuu minua, kunnes minä en ole mitään muuta kuin oma itseni, minä itse. Siinä on kuoleman paikka. Olenko minä altis olemaan vain "minä itse" eikä mitään muuta -ilman ystäviä, isää, äitiä, veljeä, ilman itsekiinnostusta; yksinkertaisesti valmis kuolemaan. Tämä on pyhityksen ehto ja tästä alkaa taistelu, jossa niin monet meistä perääntyvät. Eikä vain kerran tai muutaman kerran, vaan vuodesta toiseen. Me kieltäydymme yhtäläistymästä Jeesuksen kuolemaan; vanha ei haluaisi kuolla vaan jatkaa kuin uusin voimin uudessa elämässä, mutta sitä se ei voi tehdä. "Se on niin ankaraa!"me valitame, "Hän ei voi toivoa minun tekevän sellaista!" Mutta -mitä tulee vanhaan elämäämme, itsetehostukseemme ja haluumme olla itse jotakin- niin Herramme on ankara ja Hän todellakin toivoo minulta sellaista mitä on sanonut.
Olenko altis alentamaan itseni pelkkään itseeni, riisuutumaan päättäväisesti kaikesta mitä ystäväni ajattelevat minusta, kaikesta mitä itse ajattelen itsestäni ja jättämään tämän yksinkertaisen, alastoman itseni Jumalan käsiin? Olemaan ilman tosi innostusta kaikkeen muuhun suuntaan, paitsi Jumalaan Itseensä päin.
Kun rukoilemme: "Herra, osoita mitä pyhitys minulle merkitsee", niin Hän osoittaa sen. Se on tulemista yhdeksi Jeesuksen kanssa. Pyhitys ei ole varsinaisesti ihmisponnistus eikä mitään sellaista, mitä Jeesus Kristus panee erillisenä itsestään minuun vaan pyhitys on: Hän Itse minussa.
Näillä sanoilla toivotan nyt kaikille Herran omille hyvää viikonloppua. Usko ei ole joka miehen, mutta Jumala on uskollinen ja Hän on meidät valmistava ja pyhittävä.
Mielestäni on hyvää ja tarpeellista ottaa esille tämä "pyhityksenkin puoli" palstalla. Pyhitys on asia joka koskee vain uskovaisia, mutta meitähän on täällä monia sekä kirjoittamassa että vain tekstejä lukemassa.
Pyhityksellä on -tällaista sanontaa nyt käyttääkseni- sekä "kuoleman puoli" että "elämän puoli". Koska ilman kuolemaa ei voi olla uutta elämää, niin katselen hetken tässä ensiksi mainittua. Ehkä joskus toiste toista.
Pyhityksen edellä kulkee aina yleinen tappelu sisällämme, aina on jotain, mikä katkerana ponnistaa viimeiseen asti Jeesuksen vaatimuksia vastaan. Kun Jumalan Henki osoittaa meille mitä pyhitys merkitsee, alkaa kamppailu. "Jos joku tulee Minun tyköni eikä vihaa...omaa elämäänsä, hän ei voi olla Minun opetuslapseni". Kovat ovat Herramme sanat eikä niistä ole tinkimistä vaikka aluksi kauppaa käyvisimmekin.
Pyhitystapahtumassa Jumalan Henki riisuu minua, kunnes minä en ole mitään muuta kuin oma itseni, minä itse. Siinä on kuoleman paikka. Olenko minä altis olemaan vain "minä itse" eikä mitään muuta -ilman ystäviä, isää, äitiä, veljeä, ilman itsekiinnostusta; yksinkertaisesti valmis kuolemaan. Tämä on pyhityksen ehto ja tästä alkaa taistelu, jossa niin monet meistä perääntyvät. Eikä vain kerran tai muutaman kerran, vaan vuodesta toiseen. Me kieltäydymme yhtäläistymästä Jeesuksen kuolemaan; vanha ei haluaisi kuolla vaan jatkaa kuin uusin voimin uudessa elämässä, mutta sitä se ei voi tehdä. "Se on niin ankaraa!"me valitame, "Hän ei voi toivoa minun tekevän sellaista!" Mutta -mitä tulee vanhaan elämäämme, itsetehostukseemme ja haluumme olla itse jotakin- niin Herramme on ankara ja Hän todellakin toivoo minulta sellaista mitä on sanonut.
Olenko altis alentamaan itseni pelkkään itseeni, riisuutumaan päättäväisesti kaikesta mitä ystäväni ajattelevat minusta, kaikesta mitä itse ajattelen itsestäni ja jättämään tämän yksinkertaisen, alastoman itseni Jumalan käsiin? Olemaan ilman tosi innostusta kaikkeen muuhun suuntaan, paitsi Jumalaan Itseensä päin.
Kun rukoilemme: "Herra, osoita mitä pyhitys minulle merkitsee", niin Hän osoittaa sen. Se on tulemista yhdeksi Jeesuksen kanssa. Pyhitys ei ole varsinaisesti ihmisponnistus eikä mitään sellaista, mitä Jeesus Kristus panee erillisenä itsestään minuun vaan pyhitys on: Hän Itse minussa.
Näillä sanoilla toivotan nyt kaikille Herran omille hyvää viikonloppua. Usko ei ole joka miehen, mutta Jumala on uskollinen ja Hän on meidät valmistava ja pyhittävä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jumala pyhittää meidät itseemme nähden, kun tulemme uskoon. Ja uskoontulohan on Pyhän Hengen työ meissä. Jumala löytää minut, joka olen kuollut, tuhoutunut ja vailla minkäänlaista toivoa. Hän ei ole menettänyt toivoa, vaan etsii niin kauan että löytää. Hän pelastaa minut ja parantaa minut. Hän Pyhittää minut itseensä nähden, että voin olla Kristuksen kanssa iäti ja saada Jumalan lapseuden.
Siitä alkaa meidän maallinen Pyhityselämämme, jonka tarkoitus on kirkastaa Kristus meissä. Pyhän Hengen tehtävä meissä on koroittaa Kristusta. Me saamme vapauden toteuttaa Jumalan tahtoa, kukin omalla paikallaan. Usein teemmme itse Pyhityselämää ja se menee ns. puihin. Sehän on usein ulkoisten asoiden karsimista. Pyhä Henki pyrkii muuttamaan meitä sisästä päin. Ne on usein vaikeita asioita. Ei ole helppo antaa anteeksi, ei ole helppo siunata kiusaajiaan tai kiittä Jumalaa, kun asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi. Usein Hän riisuu meitä vaikeuksien kautta, kun hyvällä emme suostu. Vähitellen moni asia alkaa tuntua vähäpätöiseltä. Ei se tarkoita, ettemme eläisi tasapainoista elämää. Uskova elää sillä paikalla, jossa hänet on kutsuttu. Muuttaa ulkoisia puitteitaan, jos ne ovat vastoin Jumalan sanaa. Uskon näin, että jokaisella ihmisellä, joka uskoo on oma tehtävä Jumalan soturina. Sekin on yksi syy, miksi tarvitsemme Pyhityselämää, samoin kuin se, että meistä tulisi Kristuksen kaltaisia. Taivaassa tavataan!
Olipas hyvä kirjoitus.
Minäkin näen pyhityksessä nuo kaksi puolta. Koska itselläni on tapana sanoa asioita "omanlaisesti" niin käytän pyhityksestäkin näitä kuoleman- ja elämän-puoli sanontoja.
Kaikki pyhitys ja uskonelämä lähtee liikkeelle levosta Kristuksessa; Hän on tullut meille Jumalalta viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Hänessä me olemme pyhät ja aivan Jumalan mielisuosion keskipisteessä. Kyllä se on täytetty.
Kirjoittelen kaikenlaisia asioita herättääkseni uskon veljissäni ja siskoissani ajatuksia ja pohtimista suhteestamme Jeesukseen. Samalla mielellä luen esimerkiksi Sinun kirjoituksia ja opin näin lisää ja joskus kanssamatkaajan kirjoitus pysäyttää pohtimaan omaa suhdetta syvällisemminkin Herraan itseensä.
opettaa meitä monella tavalla, ei vain pelkästään Raamatun kautta (vaikka se on yksi tärkeimmistä opetusvälineistä) vaan elämän ja toisten ihmisten kautta. Paradoksaalista, kuten tämän palstan välityksellä. Samoin minä opin sinun kirjoituksista. Omanihan eivät ole "minun oivalluksia" vaan olen ne opiskellut pyhien ihmisten kirjoituksista ja opetuksista. Joten, kunnia taitaa mennä Jumalalle. Siunausta sinulle Veli Herrassa.
ps. jo alkaa vähitellen uni karista silmistä. Mutta yötyö on ihan kivaa. Saa tehdä omaan tahtiin, mitä nyt joskus asukkaat juoksuttavat ja rukoillakin saa rauhassa. Ylistää ääneen!!!!! Asukkaat kun ovat aika kuuroja...
Sorry että jäin kiinni yhteen pieneen lauseeseen. :-)
Mutta kun tämä "kuoleman puoli" on niin tärkeä, tahdon teidän ansiokkaaseen keskusteluun perin tärkeästä asiasta heittää pienen näkökohdan, koskien mainittua asiaa.
Lause on tämä:
> Jumala löytää minut, joka olen kuollut, tuhoutunut ja vailla minkäänlaista toivoa. <
KUOLLUT ITSESSÄNI - JA KUITENKIN NIIN LIHALLISESTI ELÄVÄ?
On eri asia olla "kuollut itsessään" kuin "kuollut itselleen".
Ei-uskovina olemme Jumalan suuntaan kuolleita itsessämme, vailla iankaikkista elämää, sisältä tyhjiä.
Riippumattomuuden illuusiossamme meillä ei ole mitään todellista mistä pitää kiinni, koska ainoa mistä voimme pitää kiinni on minä itse oikeuksineni, eikä minussa ole iankaikkista elämää, yhteyttä luomakunnan alkuun ja ylläpitäjään, elämän lähteeseen Kristukseen.
Tullessamme tietoisiksi sisäisestä tyhjyydestämme ja avuttomuudestamme luottamus omaan itseen kokee haaksirikon. Tuntuu ettei ole mitään todellista ja pätevää mihin luottaisin. Mitä on totuus, oikea ja väärä, pelkkiä yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, niinkö, onko mitään enempää, mitään minusta riippumatonta, jotakin jumalallista josta käsin asiat saisivat arvon, merkityksen?
Jokainen uskoontulokertomus on erilainen mutta tällaista linjaa se yleensä noudattelee. Ihminen havahtuu huomaamaan sisäisen tyhjyytensä ja alkaa kysellä totuutta syvemmässä, hengellisessä mielessä, löytääkseen elämäänsä todellisen perustan jos sellainen ehkä on löydettävissä.
Monta kertaa Jumala ensin puhuttelee hyvinä päivinä mutta kun ihminen on kovakorvainen seuraava puhuttelu voi tulla henkilökohtaisten konkurssien ja katastrofien kautta, jolloin ihminen elämänsä raunioilla on lähes itsemurhan partaalla.
Tiedän erään tositapauksen tuttavani kautta, kun perheenisä yksin kotona ollessaan kiipesi ullakolle ja sitoi köyden kattoparruun vetääkseen itsensä hirteen, niin hän siinä hetkeä ennen kuin olisi pistänyt päänsä silmukkaan katsoi että mikä tuolta pilkistää sahanpurujen joukosta lattialla, nappasi paperin kulmasta kiinni ja veti sieltä traktaatin. Ullakolle purujen joukkoon "eksyneen" lentolehtisen kautta hän sitten tuli uskoon.
Ihminen ilman Jumalaa on kuoleman, tuhon ja toivottomuuden tilassa olkoot olosuhteet millaiset tahansa, hän on kuollut itsessään, vailla hengellistä elämää, mutta joskus tarvitaan kova isku ennenkuin ihminen havahtuu sen huomaamaan ja todella kokee olevansa tuhon oma.
Usein ihmisen täytyy inhimillisessä elämässään kokea olevansa tuhon oma, ennen kuin hän havahtuu näkemään että asia on samoin myös hengellisesti ja on aina ollut, koska hän ei tunne Jumalaa. Silloin se mikä on hengellisesti totta tulee todeksi myös sielun tasolla. Siis vasta sen kautta kun yksilöltä elämästä katoaa kaikki mielekkyys ja elämänhalu hän kriisin keskellä alkaa pohtia Jumalaa ja hengellisiä asioita.
Tällainen ihminen tulee Jumalan luokse kuolleena itsessään, mutta ei hän vielä ole kuollut itselleen, kaukana siitä.
Vielä rikkinäisenä ja kaikkensa menettäneenäkin hän saattaa lujasti pitää kiinni itsestään, siitä itsestä joka on kaiken menettänyt! Syntinen kun haluaa luonnostaan olla oman elämänsä keskus ja palvella Jumalaa siinä määrin kuin itse tarpeelliseksi katsoo.
OPETUSLAPSEN TIE: MINÄELÄMÄSTÄ KRISTUKSEN VARAAN.
( = ELÄMÄNSÄ KOKONAISVALTAINEN LUOVUTTAMINEN HERRALLE )
Siis. Se joka Jumalan luokse tulee on kuoleman tilassakin kuitenkin hän itse. Ja koska jokainen ihminen itsessään on syntinen hän on täynnä omaa minäelämäänsä, olkoon tuo elämä kuinka kolhuinen tahansa. Olet voinut saada monenlaisia iskuja mutta sittenkin vielä pidät kiinni minäelämästäsi, omista ratkaisuistasi ja kokemuksistasi, joiden kautta tahdot asioita tarkastella ja määrittää.
Pelastuksen kokeminen ei oitis johda kuolemaan itselleen, vaan siinä tarvitaan, kuten Jukan kanssa mielestäni ihan oikein kirjoititte, Pyhän Hengen työtä.
Mutta se ulottuvuus jonka kautta Pyhä Henki työnsä tekee on ristin todellisuus. Kun tästä "kuoleman puolesta" pyhityksessä puhutaan, on syytä puhua rististä, sitä ei voida ohittaa. Vain ristin kautta kuolemme itsellemme: ei enää se mitä olen ja haluan ja teen, mihin kykenen, kuinka palvelen Jumalaa, millä ehdoilla suostun mihinkin, vaan mitä Kristus minusta ja minussa haluaa.
Kun tällä tavalla annamme itsemme ristin todellisuudessa Jumalalle, lähdemme pyhityksen tielle niin kuin se on Sanassa säädetty, myös "elämän puoli" alkaa sitten toteutua.
Alamme kuolla itsellemme - sille egoistiselle minäelämälle, joka on lihallisuutta, keskipisteenä oma minä ja ihmisen halut - ja elää Kristuksessa.
HÄNESSÄ on sitten kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Näin ollen kuolemisen tarkoitus on ainoastaan johtaa meidät syvästi ja aidosti elämään sitä elämän todellisuutta, jonka olemme uskoontulemisessa saaneet, mutta jota vastaan inhimillinen lihallisuus sotii viimeiseen saakka.
- - -
Jumala haluaa johtaa omansa elämään mielekästä elämää joka ei ole persoonatonta ja tuhoutunutta, vaan mielekästä ja jännittävää ja turvallista ja aina innoittavaa, siinä on todellinen persoonallinen hyvinvointi ja sisäinen tyydytys, mutta tällainen kokonaisvaltaisesti suojattu elämä on mahdollista ainoastaan Kristuksen totuudessa, jossa Saatana ei enää saa yksilöllisten halujemme kautta harhauttaa meitä pois opetuslapseuden pyhitystieltä.
ITSENSÄ LUOVUTTAMINEN ITSEÄÄN PAREMPIIN KÄSIIN.
Uskova voi luovuttaa elämästään tämän ja tämän asian Jumalalle, ja huomaamattaan käy kuin vaihtokauppaa Herran kanssa etsien aina omaa hyvinvointia ja etuaan, koska ei ole luovuttanut omaa ITSEÄÄN ehdoitta Jumalalle. Jumalan tahto on että alamme rakastua totuuteen niin että etsimme Kristusta, yhä enemmän vain Kristusta ja vieläkin Häntä. Ei se mitä minä saan jos teen näin tai noin, vaan mitä Jeesus tässä tilanteessa tahtoo. Tämä on kristinuskon "paradoksi" mutta käytännön elämä osoittaa että se toimii. Kun olen valmis lukemaan kaiken itselleni tärkeän roskaksi Jeesuksen tuntemisen rinnalla enkä välitä omasta ajallisesta hyvinvoinnistani kunhan vaan saan palvoa ja palvella Herraa, silloin juuri kaikki se minkä olen roskaksi lukenut tulee uudella tavalla tärkeäksi, koska siinä on siunauksen ulottuvuus, se ei enää sido minua vaan saan kiitollisella mielellä kaiken ajallisenkin hyvän elää todeksi, minkä Herra minulle antaa, katsoen Hänen suloisuuttaan hyvinvointini on taattu.
Se minkä täytyy tuhoutua on minäkeskeisyys, siis "vanha" elämä, jonka keskus on minä joka elän. Tilalle nousee "uusi" elämä, jonka keskus on Kristus. Vasta Hän tekee minut todella eläväksi. Vanha elämä oli elämää kuoleman tilassa, mutta tämä on todellista elämää, elämää elämän tilassa.
Surullista on että vaikka jokainen uskova on siirtynyt kuolemasta elämään moni kuitenkin vielä elää lihallisesti ja noudattaa vanhaa, keskittyen itseensä ja omiin haluihinsa.
Siksi suuri osa uskovista ontuu sinne tänne hakien siunauskokemuksia ja mielekkyyttä erilaisista vauhdikkaista tai muuten sielua ruokkivista tilanteista, kun Jeesus ei ole saanut tulla heille elämän mielekkyydeksi, niin että voitaisiin Hänessä avoimesti ottaa vastaan taivaan siunaukset:
"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa."
Ef.1:3.
"MITÄÄN OMISTAMATTA, MUTTA KUITENKIN OMISTAEN KAIKEN"
TODELLINEN YLISTYSELÄMÄ!
Hyvinvointi ei aina merkitse ajallista hyvää. Kyllä Jumala varmaan tahtoo siunata omiaan monin tavoin, mutta tosiasia on että joskus uskovakin joutuu elämään tosi ahtaalla. Hengellisessä viikkolehdessä oli muutama vuosi sitten katkelma vanhasta, muistaakseni sodanaikaisesta sanomalehdestä, jossa kerrottiin vanhan uskovan naisen sanoista, jotka tämä oli lausunut jossakin pommisuojassa: - Uskovat ystäväni, muistakaa aina ylistää Herraa, sillä Hän on ihmeellinen.
Muutama päivä sanojen jälkeen tämä nälkiintynyt sisar kuoli pommisuojan ankeissa oloissa, hän kuoli nälkään.
Lehtijuttu puhutteli minua syvästi.
Jeesuksen ylistäminen - se on todellista elämää.
Luonnostaanhan ihminen vielä uskovanakin ylistää Jeesusta SILLOIN kun saa kokea siunauskokemuksia ja kaikki niin sanotusti pyyhkii hyvin.
Mutta, tekisi mieli kysyä, ylistääkö hän silloin todella Jeesusta itseään, vai onko pääpaino kokemuksissa ja lahjoissa? Niitäkö me ylistämme?
Sitten kun tulee vaikeuksia ylistäminen yks kaks loppuu. Silloin aletaan napista ja kysellään että onko Jumala sittenkään niin hyvä kuin sanoo olevansa, puhuuko Raamattu totta, rakastaako Hän minua oikeasti?
Ikäänkuin Jumala muuttuisi olosuhteidemme mukana. Kun tuntuu hyvältä silloin Jumalakin on hyvä, kun tuntuu vähän ankeammalta silloin Jumalakaan ei enää ole hyvä.
Mutta kun alamme ristin kautta rakastua Jeesukseen itseensä pääsemme todelliseen ylistyselämään joka on enemmän kuin käsien heiluttelua ja pomppimista. Monen kohdalla se on elämää yksinkertaisessa, rauhallisessa ja tasapainoisessa luottamuksessa. Herraan luottavainen on turvattu. Silloin voi pommisuojassakin nälkiintyneenä puhua sydämestään rakkauden ja ylistyksen sanoja ihanalle Jeesukselle, joka on tyydyttänyt syvimmän nälkäni ja kaipaukseni, kaipaukseni löytää totuus, nälkäni tulla eläväksi, yhdistyä elämän todelliseen lähteeseen, Luojaani.
Jumalan tarkoitus varmaankin on että ylistäisimme Häntä. Että elämäntapamme olisi ylistyselämää. Se on kirkastetun Herran ylösnousemustodellisuutta, johon johtaa vain yksi tie: vanha elämämme on Kristuksen kanssa haudattu, joten antakaamme ristin tehdä itsessämme se työ, jota varten se on. Käykäämme alttarille joka on antautumisen paikka. Se on aina myös kuoleman paikka. "Herra, ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä". Siinä uhrissa on elämän tuoksu.
Kun nuorena uskovana ensimmäisen kerran luin Jeesuksen sanat että nisunjyvän pitää kuolla jotta se tuottaisi paljon elämää, ymmärsin että Jeesus tässä tarkoittaa uskovaa ihmistä. Innostuin näistä Jeesuksen sanoista koska koin että juuri näin se on. Ymmärsin että tämä on oikea tie, ihana tie - joskin inhimilliselle luonnolle vaikea, jopa mahdoton. Sellainen ristin kautta tapahtuva kuoleminen voidaan kokea todeksi vain lujasti Jeesukseen katsoen ja heikkona Hänelle antautuen. Sitten vähän myöhemmin huomasin että Jeesus puhuukin siinä itsestään ja omasta kuolemisestaan joka on ihmisille elämäksi.
Mutta näinhän se on. Jeesuksen kuolemaan antautuen nisunjyvän todellisuus toteutuu myös meissä: kuolemme yhdessä Hänen kanssaan - ja saamme Hänen kanssaan myös elää.
Tässä on pyhityselämän ydin. HÄNEN kanssaan. HÄNESSÄ.
Kristus meissä, kirkkauden toivo.
Pyhän Hengen työ on minulle: Hän osoittaa Kristuksen ainoana todellisena avun lähteenä, pelastajana ja parantajana.
Pyhän Hengen työ on minussa: antautuessani Jeesukselle Hän avaa siunauksen lähteitä sisimpääni ja johtaa syvemmälle Jeesuksen sisäiseen tuntemiseen.
Pyhän Hengen työ on minun kauttani: kun olemme antautuneet Jeesukselle Hän käyttää elämäämme todistuskappaleena Jumalan voimasta ja johtaa muuttuneen elämäntapamme ja todistuspuheenvuorojemme kautta toisiakin vastakkain evankeliumin sanoman kanssa.
OKSAN LUONNOLLINEN OLOTILA ON OLLA RIIPPUVAINEN PUUSTA, JONKA YHTEYDESSÄ SIIHEN VIRTAA ELÄMÄ, HYVINVOINTI.
Paras "itsemurha" on antaa koko elämänsä ja kaikki oikeudet itseensä Herran käsiin. En ole enää itseni oma. Siitä "itsemurhasta" syntyy todellista elämää. Se on kaiken sen kuolemista mikä estää taivaallista elämää virtaamasta minussa. Itsekäs minäelämä tuntuu monesta vapaudelta, että saa elää täyttä elämää, ja tätä he odottavat Jeesukselta joka on luvannut tehdä ihmisen vapaaksi, että saisi yhä vapaammin toteuttaa itseään. Mutta jos emme ole ottaneet vastaan "kuoleman puolta" se elämä, jota käytännössä elämme, on itse asiassa elämän vastaista elämää, koska se on itsekkyyttä, lihallista eli minäkeskeistä. Silloin joudumme mustasukkaisen kiihkeästi vartioimaan omaa reviiriämme ja ettei kukaan vain minua hyväksikäytä eikä alista. Huudamme omien oikeuksien perään ja vaadimme seurakuntaa ruokkimaan itseämme, asetamme vaatimuksia sinne ja tänne ja loukkaannumme toisiin uskoviin, jos he eivät ymmärrä eivätkä toteuta halujamme. Ja tuollainenko sitten on vapautta? Täyttä elämää?
Käytännöllinen antautuminen Jeesukselle vapauttaa minäkeskeisyyden kuristusotteesta, lihallisuuden orjuudesta.
Nisunjyvän kuolemisen tiellä syntyy tosi elämää.
Mitä riippuvaisempi olen Jeesuksesta, sen vapaammin voin elää elämääni maan päällä. Hänelle kuuluen kuulun itselleni. Eikä minäkeskeisyys voi minua enää orjuuttaa. Kaiken saan lahjaksi Häneltä.
Käytännöllisen pyhityselämän tarkoitus on siis johtaa meidät yhä syvemmin elämään todeksi lahjaa, jonka olemme uudestisyntymisessä saaneet, Kristusta. Hänessä on elämän koko mielekkyys.
JOKA PÄIVÄ VOIMME KIITTÄÄ JA YLISTÄÄ, OLKOON PYHITYKSEMME MISSÄ VAIHEESSA TAHANSA, PELASTUKSEN LAHJASTA.
Ylistä Herraa.
Pyydä sydämeesi Pyhän Hengen puhdistavaa tulta.
Kerro Jeesukselle että haluat rakastua Häneen syvemmin!
Puhu sydämesi sanoja Rakkaallesi ja pyydä, että oppisit tuntemaan Häntä lähemmin. Jos huomaat ettei sinulla ole kaipausta Hänen puoleensa, pyydä että Hän sitä kaipausta synnyttäisi.
Pyydä että voisit täyttyä taivaan ihanuudella.
Että voisit uppoutua Hänen hyvyytensä suloiseen kaikkiriittävyyteen!
Ylistä, ylistä ja vielä kerran ylistä Häntä pelastuksen lahjasta. Usko ihanat Jumalan sanan lupaukset, omista ne rauhassa kohdallesi.
Jeesus on Herra. Tunnusta totuutta.
Ja ehkä Herra ylenpalttisessa armossaan johtaa sinua nisunjyvän kuolemisen tiellä, varjoisten laaksojen kautta kirkkaampaan valoon?
Muista silloin mitä pyysit:
Puhdistua, rakastua - tuntea syvemmin, elää todeksi - täyttyä taivaan ihanuudella.
Jumala riisuu voidakseen pukea.
Siksi voimme ylistää riisumishuoneessakin, nimenomaan siellä, ylistää hiljaisin sydämen sanoin, kun ei ole suuria tunteita eikä kokemuksia, ylistää yksinkertaisesti siitä että on pelastettu.
Riisumishuoneessa juurrutaan Kristukseen.
Sitä me tarvitsemme. Pyhitystä.
Kestääksemme tulevina päivinä Hänen varassaan, joka on lupauksen antanut:
- Minä en sinua hylkää enkä jätä.
Amen.
Olen iloinen, että otat osaa tähän keskusteluun. Joudun kuitenkin poistumaan palstalta todennäköisesti koko loppu illaksi (enkä ehtinyt lukemaan kuin osan kirjoituksestasi) josta syystä luen sen huomenissa ja palaan asiaan.
Oikein hyvää iltaa ja viikonloppua Sinulle veljeni.
Olen vain aina käsittänyt, että nisun jyvä kuvaa uudestisyntymää, jonka jälkeen alkaa pyhityselämä. Mutta, se on ketju, missä tapahtumat virtaavat eteenpäin, meidän edes tajuamatta, mitä meille tapahtuu. Sitten, kun on tapahtunut, me huomaamme, mitä tapahtui. Synnyimme uudelleen uusiksi ihmisiksi ja aloitimme elää niin kuin Jumala meidän elävän tahtoo. Kuollut ihminen (jonka Jumala löytää ja herättää) herätyksen tila (jumala vetää Pyhän Henkensä avulla luokseen) ja Jumala pyhittää hänet itselleen ja Pyhä Henki aloittaa Pyhityselämän työstämisen. Kaiken tämän mahdollistaa Kristuksen sovitustyö ristillä meidän puolestamme. Ja lopuksi Jumala katsoo meitä Kristuksen "läpi" ja näkee meidät pyhinä ja taivaaseen kelvollisina. Eikä ihminen ole tehnyt yhtään mitään - ollut vaan. Ihmeellistä! Jokainen teko miellyttää Jumalaa on turha, me teemme niitä tekoja, jotka Hän on meidän tehtäväksemme valmistanut. Teotkin ovat siis Jumalan. Kävelen Jumalan valmistamissa teoissa eteen päin! Halleluja!
yhden asian kanssa, että miksei Herra vastaa yhteen rukoukseeni, sellaisen asian suhteen, jonka itse koin tärkeäksi ja kipuilin monta vuotta sen asian kanssa, että miksei Herra vastaa, kun minusta tuntuu, etten voi elää ilman sitä asiaa...nyt tuntuu että se oli vähän niinkuin Jaakobin painia Herran kanssa, mutta lopulta Herra vei voiton :)
tosiaan välillä meinasin katkeroitua Herralle ja olin vihainen Hänelle ja koin, ettei Hän rakasta minua yhtä paljon kuin muita lapsiaan, kun ei vastaa minulle siinä asiassa. koska niin kipeä se asia oli monia vuosia. mutta ehkäpä se asia tuli minulle liian tärkeäksi...
en tiedä joskus se on vaikeaa, kun asiat elämässä ei menekään niinkuin itse olisi toivonut...
kuitenkin kaiken tuon "sisäisen taistelun" jälkeen sisimpäni on jotenkin rauhoittunut tuon asian suhteen ja ajattelen, että Herra tietää paremmin kuin minä itse mikä on minulle parasta. ja että kaikella tuolla kipuilulla on ollut tarkoituksensa.
jos tuo asia olisi tapahtunut minulle niin siitä olisi saattanut tulla minulle liian tärkeä ja huomion keskipisteeni olisi saattanut olla enemmän joku muu kuin Herra...
monia asioita on tässä uskossa ollessa tapahtunut joiden kautta olen huomannut, kuinka paljon minussa on vielä Herralla muutettavaa ja kuinka liian itsekeskeinen usein olen...omin voimin en voi itseäni muuttaa, eikä kukaan muukaan, mutta Herralle on kaikki mahdollista!
Vaan kylläpä se Herran läsnäolo elämässäsi huokuu kirjoituksesi kautta.
"Ja muista kaikki, mitä on tapahtunut sillä tiellä, jota Herra, sinun Jumalasi...on sinua kuljettanut erämaassa nöyryyttääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on: tahdotko noudattaa hänen käskyjänsä vai etkö. Hän nöyryytti sinua ja antoi sinun nähdä nälkää, ja hän antoi sinulle mannaa syödä, jota et ennen tuntenut ja jota eivät isäsikään tunteneet, opettaaksensa sinut ymmärtämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee...Tiedä siis sydämessäsi, että Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niinkuin isä kasvattaa poikaansa" (5 Moos. 8:3-5)
Kiitos hyvästä todistuksestasi. Herra itse siunatkoon Sinua. Hän totisesti valvoo Sanaansa ja toteuttaa sen.
nisunjyvän kuoleman tie,pyhitys on luovutusta,antaa kaikki Herralle,ilman ehtoja,eikä se nyt sitten taas tarkoita sitä,että myydään omaisuus ja lähdetään nyytti olalla vaeltamaan,vaan sisäinen ihminen tulis olla täysin luovutettu Herralle.
Luovuttamista se jokatapauksessa on,jos luulee saavuttaneensa jonkinlaisen tason pyhitykssä,niin silloin pitää nostaa katse kohti Jumalan kasvoja,aivan kuin käätyisi katsomaan alemmalta vuorelta ,taas ylempää vuoren huippua,vuorikiipeilijä on oiva esimerkki pyhityksestä.
mitä ylemmä selviää,sen huikeammat on näköalat,kunnes sitten saavutetaan se lopullinen pyhityksen päätepiste,Taivaassa ei sitten enää ole mitään pyhitys kilvoitusta.
Tässä pyhitys kilvoittelussa ei pidä olettaa,että liha pyhittyisi,ja että meistä tulisi jotain kiiltokuvia,ja jotain outoja kulkijoita,kyllä pyhityksessäkin ihmisinä pysytään,monasti hyvinkin raadollisuutemme tuntien ja kipujen kattahan sitä sillä saralla edetään,jos edetän.
Sitten on siinä pyhittymisen innossa aina muistettavaa se,että sillä pelkästään pyhityksellä ei taivaan ovi aukene,vaan pelastuksemme on edelleen Jeesuksen risti ja veri,Jeesus on siinämielessä pyhityksemme JO täydellisenä.
Heb 10:10.kannttaa lukea,niin ei eksy siinä pyhityksessä sitten toisia arvostelemisen tielle,eikä sitä kautta ylpisy pitämmän itseään parempana,kun pitäis pitää toista parempana kuin itseään!
Anteeksi kaikki painovirheet jos niitä tulee vastaan?
tälläkään kerralla ei ole kiinnostusta jakamaan Sinun ajatuksiasi. Katsos, kakasinaamaisuudella ei ole tehoa.
sinulla on siihen oikeus,eikä sun tarvitsekkaan jakaa minun kanssani ajatuksia,sillä sinä olet vielä vailla pyhitystä,sitä ensimmäistäkin,että tyvestä puuhun,ja sitä rataa!
Ja vaikka nyt oisitkin oamsta mielestä niin pyhä,ettei minun kanssani voi jakaa ajatuksia,ei kukaan käskekkään,enkä ole sinun huomiosi kipeä !
Pelastusta kannattaa kuitenkin aina etsiä,Jeesus on täydellinen,anna huomiosi Hänelle,ja totttele Häntä,siellä riittää pyhitystä varmaan sinunkin arvollesi. Usko pois !
Taidat ite olla vailla häpyä kun noin ittees kehut? Miten joku voi luulla ittestään noin kauheen paljon?