Hei,
olen juuri täyttänyt kahdeksantoista. Menetin veljeni ja hyvän ystäväni auto-onnettomuudessa noin kolme vuotta sitten. Vaikka aikaa on kulunut, asia tuntuu jokapäivä vain kipeämmältä. En ole vielä koskaan keskustellut asiasta kohtalotoverin kanssa. Veljeni oli paras ystäväni. En ole saanut elämästäni kiinni tämän jälkeen, jätin opiskelut jne. olen täysin tyhjän päällä, minusta on tullut välinpitämätön (ellei se ole luonteessani). Toivoisin että löytäisin jostain samanikäisiä kohtalotovereita tai kunhan kohtalotoverin, jonka kanssa voisin keskustella asiasta.
olen juuri täyttänyt kahdeksantoista. Menetin veljeni ja hyvän ystäväni auto-onnettomuudessa noin kolme vuotta sitten. Vaikka aikaa on kulunut, asia tuntuu jokapäivä vain kipeämmältä. En ole vielä koskaan keskustellut asiasta kohtalotoverin kanssa. Veljeni oli paras ystäväni. En ole saanut elämästäni kiinni tämän jälkeen, jätin opiskelut jne. olen täysin tyhjän päällä, minusta on tullut välinpitämätön (ellei se ole luonteessani). Toivoisin että löytäisin jostain samanikäisiä kohtalotovereita tai kunhan kohtalotoverin, jonka kanssa voisin keskustella asiasta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
minulla ei vastaavia kokemuksia ole,mutta halusin vain kirjoittaa ja kertoa osanottoni. en osaa edes kuvitella miltä sinusta tuntuu, itselläni kun on niin hyvät välit veljeeni.
toivon jaksamista sinulle!
On varmaan yksi vaikeimpia asioita käsitellä järkyttäviä asioita ja jatkaa elämäänsä sellaisen tapahtuman jälkeen. Sinun kannattaa hakea apua ihan ammattiauttajalta. Mitään ihmeidentekijöitä he eivät ole, mutta kyllä minua auttoi puhuminen läheisen kuoleman jälkeen. Voimia sinulle, askel kerrallaan.
Otan osaa suruusi
Hei!
Itselleni taas kävi jollain tapaa täysin päinvastoin: Elämäni oli todella pielessä, kaikin tavoin. Ehkä jopa niin pielessä, että kun siskoni sitten täysin yllättäen ja epäluonnollisesti kuoli ollessani 21-v., ei muuta suuntaa ollut kuin ylöspäin.
Jo ensimmäisistä päivistä lähtien minulle kirkastui täysin selkeästi, että omalle elämälleni on pakko tapahtua jotain. Ja niin tapahtuikin. Sen vuosia kestäneen suunnattoman pohjattomuuden ja turvattomuden tunteen tilalle sain uskomattoman luottavaisuuden tunteen. Olen nykyään hyvin optimistinen ja tiedän, että elämässä ei tule ikinä vastaan asiaa, josta "en selviäisi".
Tärkein asia, jonka vuoksi mielestäni olen tänäpäivänä niin tasapainoinen siskoni kuoleman ( oman elämäni) suhteen on se, että asia oli alusta alkaen erittäin korostuneesti käsiteltävänä perheessämme. Siis koen, että olen puinut asiaa muun perheeni kanssa niin perusteellisesti. Eli tähän asiaan tai oman surun käsittelyyn, ymmärtämiseen ja suvaitsemiseen ei liity minkäänlaisia tabuja.
Samaa toivoisin sinullekin :). Se, että uskaltaisit alkaa elää elämääsi ja nauttia siitä. Veljesi tulee aina kulkemaan mukanasi muistoissasi, ja voit sillätavoin häneen aina myös tukeutua. Mutta päästä hänestä irti, ja oivalla, että pystyt olemaan onnellinen ja kokonainen itsesi, vaikka veljesi onkin siirtynyt jo kuoleman taakse.
Sitä ihan varmastikin veljesikin toivoisi.
Mulla on kuollut isä ihan vähän aika sitten, siitä on vähän yli 2kk..
Kaikki oli ihan yllättävää, ei siis ollut mitään sairauksia eikä mitään.. Sydänkohtaus ihan yllättäen. Juuri päivää ennen kun olisi täyttänyt 50vuotta.
Mulla ei oo kyllä kunnolla surutyö vielä alkanut, tavallaan olo on koko ajan ihan turta ja välttelen ajattelemasta asiaa,sillä silloin rupee itkettämään enkä jaksa sitä koko ajan..
Nyt kyllä tosin lääkäri pisti lähetteen nuorten psykiatriseen jonne nyt menen sitten juttelemaan, syynä on isän kuoleman lisäksi myös paniikkihäiriö.
Huono puoli tuonne menossa on se, että en osaa puhua asioistani ääneen. Varsinkaan tästä isän kuolemasta, sillä silloin tulee taas hysteerinen itku.
Mutta osanottoni menetykseesi, tiedän että se on ihan kamalaa!