Sattuipa silmiini seuraavanlainen Metrosta 18.10 kopioitu kirjoitus (Kaarina Hazard, sosilogi)
Ehkä hänen kuvansa (Petri Gerdin!) todellisuudesta oli aivan tarkka ja oikea, toteaa Hazard kirjoituksensa lopussa. Tätä mietin.. Miten emme huomaa, kuinka keskittyneitä olemme..
lähinnä itseemme?
"Myyrmannin räjähdyksestä on vasta viikko, mutta kaikki on jo päätetty. Hyvä ja paha on erotettu toisistaan, eivätkä ne enää kohtaa. Me puhumme internetistä, nuorista, väkivallasta ja mielenterveyspalveluista, mutta miten kaikki kuulostaakaan jo pelkältä metaforalta.
Tekijän demonisointi. Iskun tehneestä pojasta on nimen ja syntymäajan, koti- ja koulupaikan lisäksi kerrottu kaikki mitä tiedetään. Hartaina kuin pyhän äärellä toimittajan listaavat joka ainoan tekijästä tiedetyn faktalaatikoiksi - että tekopäivänä hänellä oli yllään lyhyet kalsarit ja että yksi hänen vaatekappaleistaan oli valmistettu Turkissa, toinen Indonesiassa. Miksi kaikki nämä yksityiskohdat? Faktojen listaaminen on poliisin arvokasta rutiinityötä, mutta silminnäkijöiden tavoittamiseksi ei tietojen julkaisemilla ole mitään arvoa. Detaljitarkkuus palveleekin muuta: pahan rajaamista. Näin keskellämme eläneestä ihmisestä tulee myyttinen paha, yksityiskohdista pahan poispitämisen mantra.
Meidän glorifiointi. Suomi suree. Alle viikossa tapahtuma on jo kiedottu yhteiseen huminaan, jonka yllä kaikuu Ystävä sä lapsien, eikä muuta ole. Jos tapahtumaan tahtoo osallistua, on osallistuttava juuri näin, hyväksyttävä tämä vellova tunne, suostuttava näihin yhteisiksi ilmoitettuihin eläytymisen tapoihin. Tapahtumille haetaan himokkaasti symbolia, jota voisimme kantaa kuin amulettia mukanamme, vilkaista siihen aina jos asia unohtuu. Nouseeko sellaiseksi haulien kirjavoittama kädenselkä vai pellen verinen naama? Edelleen lehtiin ja televisioon etsitään osallisia, jotta "surulle" saataisiin "kasvot". Eikö sillä jo ole?
Ehkä uhrien ohella meidän pitäisi surra tekijää ja itkeä omaa ymmärtämättömyyttämme. Surra sitä, että 19-vuotias poika elää keskuudessamme ihan tavallisesti, vaikka ainoa toimi, jossa hän lopulta tuntee toteutuvansa on toisten tuhoamisen suunnittelu ja toteutus. Miksi me niin ylpeinä hoemme, ettei hänestä ikinä olisi uskonut? Miten me kehtaamme olla tyrmistyneitä siitä, että pommi on voinut istua vieressämme linja-autossa ikään kuin suurin tragedia olisi omamme. Eikö meille valkene, että ehkäpä kaikki tapahtuikin juuri siksi, ettemme huomanneet mitään. Miten me emme ymmärrä hävetä tätä? Sen sijaan me kehtaamme jatkaa jankuttamista omista tunteistamme ja aina uudelleen kertoa, miten pahalta tuntui, tuntuu ja tulee tuntumaan meistäkin, jotka olimme osallisina vain matkan takaa ja viestimien päästä. Ihmettelemme, miten hyvin tekijä meiltä osasi piiloutua. Ehkäpä hän ei piiloutunutkaan. Hänhän oli ihan tavallinen poika.
Myyrmannin iskun tekijä oli yhdeksänvuotias kun lama alkoi. Hän kasvoi sellaisessa koulussa, yhteiskunnassa ja otsikoiden keskellä, jossa ihminen oli ja edelleen on aina uudelleen vain kulu. Hän varttui sellaisessa kulttuurisessa ilmapiirissä, jossa alaikäiseltä ei muuta tahdota kuin rahat. Mitä me ihmettelemme? Millä ihmeen perusteella kuluneen kymmenen vuoden aikana aikuistuneilla olisi mitään syytä toivoa maailmalta mitään tai uskoa itseensä missään mielessä? On ihme, ettei Myyrmannia tapahdu koko ajan.
On ehdotettu, että viime perjantain tapahtumien taustalta löytyisi kesken jäänyt kasvu ja yhteiskunnan normien sisäistämisprosessi. Ehkä näin ei ollutkaan. Ehkä hän oli sisäistänyt ne erittäin hyvin. Pidämme itsestään selvänä, että Vantaan Myyrmannissa pommin ja itsensä räjäyttäneen 19-vuotiaan opiskelijan kuva todellisuudesta oli syystä tai toisesta vääristynyt. Ehkä näin ei ollutkaan. Ehkä hänen kuvansa todellisuudesta oli aivan tarkka ja oikea."
Sanokaa jotakin...
http://www.nakokulma.net/keskustelu/index.php?board=2;action=display;threadid=1067
Ehkä hänen kuvansa (Petri Gerdin!) todellisuudesta oli aivan tarkka ja oikea, toteaa Hazard kirjoituksensa lopussa. Tätä mietin.. Miten emme huomaa, kuinka keskittyneitä olemme..
lähinnä itseemme?
"Myyrmannin räjähdyksestä on vasta viikko, mutta kaikki on jo päätetty. Hyvä ja paha on erotettu toisistaan, eivätkä ne enää kohtaa. Me puhumme internetistä, nuorista, väkivallasta ja mielenterveyspalveluista, mutta miten kaikki kuulostaakaan jo pelkältä metaforalta.
Tekijän demonisointi. Iskun tehneestä pojasta on nimen ja syntymäajan, koti- ja koulupaikan lisäksi kerrottu kaikki mitä tiedetään. Hartaina kuin pyhän äärellä toimittajan listaavat joka ainoan tekijästä tiedetyn faktalaatikoiksi - että tekopäivänä hänellä oli yllään lyhyet kalsarit ja että yksi hänen vaatekappaleistaan oli valmistettu Turkissa, toinen Indonesiassa. Miksi kaikki nämä yksityiskohdat? Faktojen listaaminen on poliisin arvokasta rutiinityötä, mutta silminnäkijöiden tavoittamiseksi ei tietojen julkaisemilla ole mitään arvoa. Detaljitarkkuus palveleekin muuta: pahan rajaamista. Näin keskellämme eläneestä ihmisestä tulee myyttinen paha, yksityiskohdista pahan poispitämisen mantra.
Meidän glorifiointi. Suomi suree. Alle viikossa tapahtuma on jo kiedottu yhteiseen huminaan, jonka yllä kaikuu Ystävä sä lapsien, eikä muuta ole. Jos tapahtumaan tahtoo osallistua, on osallistuttava juuri näin, hyväksyttävä tämä vellova tunne, suostuttava näihin yhteisiksi ilmoitettuihin eläytymisen tapoihin. Tapahtumille haetaan himokkaasti symbolia, jota voisimme kantaa kuin amulettia mukanamme, vilkaista siihen aina jos asia unohtuu. Nouseeko sellaiseksi haulien kirjavoittama kädenselkä vai pellen verinen naama? Edelleen lehtiin ja televisioon etsitään osallisia, jotta "surulle" saataisiin "kasvot". Eikö sillä jo ole?
Ehkä uhrien ohella meidän pitäisi surra tekijää ja itkeä omaa ymmärtämättömyyttämme. Surra sitä, että 19-vuotias poika elää keskuudessamme ihan tavallisesti, vaikka ainoa toimi, jossa hän lopulta tuntee toteutuvansa on toisten tuhoamisen suunnittelu ja toteutus. Miksi me niin ylpeinä hoemme, ettei hänestä ikinä olisi uskonut? Miten me kehtaamme olla tyrmistyneitä siitä, että pommi on voinut istua vieressämme linja-autossa ikään kuin suurin tragedia olisi omamme. Eikö meille valkene, että ehkäpä kaikki tapahtuikin juuri siksi, ettemme huomanneet mitään. Miten me emme ymmärrä hävetä tätä? Sen sijaan me kehtaamme jatkaa jankuttamista omista tunteistamme ja aina uudelleen kertoa, miten pahalta tuntui, tuntuu ja tulee tuntumaan meistäkin, jotka olimme osallisina vain matkan takaa ja viestimien päästä. Ihmettelemme, miten hyvin tekijä meiltä osasi piiloutua. Ehkäpä hän ei piiloutunutkaan. Hänhän oli ihan tavallinen poika.
Myyrmannin iskun tekijä oli yhdeksänvuotias kun lama alkoi. Hän kasvoi sellaisessa koulussa, yhteiskunnassa ja otsikoiden keskellä, jossa ihminen oli ja edelleen on aina uudelleen vain kulu. Hän varttui sellaisessa kulttuurisessa ilmapiirissä, jossa alaikäiseltä ei muuta tahdota kuin rahat. Mitä me ihmettelemme? Millä ihmeen perusteella kuluneen kymmenen vuoden aikana aikuistuneilla olisi mitään syytä toivoa maailmalta mitään tai uskoa itseensä missään mielessä? On ihme, ettei Myyrmannia tapahdu koko ajan.
On ehdotettu, että viime perjantain tapahtumien taustalta löytyisi kesken jäänyt kasvu ja yhteiskunnan normien sisäistämisprosessi. Ehkä näin ei ollutkaan. Ehkä hän oli sisäistänyt ne erittäin hyvin. Pidämme itsestään selvänä, että Vantaan Myyrmannissa pommin ja itsensä räjäyttäneen 19-vuotiaan opiskelijan kuva todellisuudesta oli syystä tai toisesta vääristynyt. Ehkä näin ei ollutkaan. Ehkä hänen kuvansa todellisuudesta oli aivan tarkka ja oikea."
Sanokaa jotakin...
http://www.nakokulma.net/keskustelu/index.php?board=2;action=display;threadid=1067
Vastaukset 6
Vanhimmat
kirjoitus. Kiitos Copy pastesta (?), hyvä joka tapauksessa!!
pohdintaa. Vaan asiaa tietysti voi paisutella loputtomiin. Sekin jonkinlaista sokeutta, glorifointia?
Et siis kuitenkaan tarkoita, että tällaisesta asiasta ei sen enempää kannata keskustella? Heität bumerangina takaisin 'glorifioinnin'? Tarkoittaisiko 'glorifiointi' ehkä jonkinlaista omahyväisyyttä, paremmintietämistä vai mitä..
Minusta siinä vain on jotakin hieman hassua, miten julkisuudessa selitetään, että olemme kaikki uhreja. Miten maailmasta saa mitään selvää, jos nyt 'katson peiliin' ja mietin miten 'minä koen tämän asian', 'miltä minusta tuntuu', 'mitä tunteita minussa herää'.. Jatkammeko puolustautumista kuviteltua ja kenties mahdollista uhkaa vastaan (joka on aina itsemme ulkopuolella?)ja suojautumista todellisuudelta, yhä vain kapeammalla näkemyksellä jokaisen oikeudesta omaan onneensa? Mitä voimme tietää toisesta ihmisestä, jos asenteenamme on: minun pitää kuunnella itseäni.
Omatunto? Mikä se on? Jos se ei meitä yhtään soimaa tämän asian yhteydessä, niin onko sitä?
Jos elämä 'on raadollista' niin seuraako siitä, että niin pitää ollakin? Mikähän olisi paras hetki lopettaa moraalisten ja eettisten kysymysten 'paisuttelu'?
En toki tarkoita, ettei kannattaisi keskustella asiasta. Tarkoitin vain, että pullataikina paisuu joka suuntaan ja että löytyy ilmatasku, jota ei ole huomioitu niin paljon kuin muita. Juuri sen takia löytyy, että asia paisuu... muuten ilmataskuja olisi puolet vähemmän.
Jos kuuntelemm omaa itseämme, havaitsemme olevamme samanlaisia ihmisiä kuin Petrikin. Pinnan alla on peto, ainakin alkeet. Kun tunnemme itsemme, tunnemme sitä kautta myös muut, mutta vain jos tarkoituksenamme on myös tuntea ja ymmärtää muita. Siinä on pieni ja merkittävä ero, jos tarkoituksena olisi tuntea itsensä vain itsensä takia.
Moraalisten kysymysten paisuttelun voisi periaatteessa lopettaa heti ja kysymysten ja pohdintojen sijasta alkaa toteuttamaan moraalisia ohjeita. Mutta koululaitoksemme esim. ei tähän mennessä ole pyrkinyt opitun toteuttamiseen, ei varsinkaan moraalisella puolella. Mutta eikös syy ole ihmisten, jotka elämän koulua käyvät? Aikuiset eivät viitsi ja lapsia ei _saa_ pakottaa.
Omatunto ei taida puhumalla ja ajattelemalla paisua? Ihmistä pitää ravistella ja koulia ja vasta sitten, kun ihminen aloittaa itsekoulintansa on ympäristö tehnyt tehtävänsä. Tosin, matka taitaa vielä silloinkin olla puolivälissä.
Hei! Joo, kyllä liian lavea aihe leviää, lopulta siitä voi tulla ikään kuin höyryä, tuulen viemää..
Mutta omatunto voi myös 'nukahtaa' (tosin joku on sanonut 'että unessahan ihminen uudistuu!)..
Tässä pari kiinnostavaa, ehkä sinustakin, artikkelia aiheeseen 'itseen tutustuminen ja sen etsiminen'..
Tämä on Janne Kivivuoren artikkeli 'Psykokulttuuri' jne:
http://www.helsinki.fi/~pvalimak/index2.html
Tämä on en muista kenen teologin ja tutkijan kirja-arvostelu 'Virtahepo Raamatussa':
http://www.tsv.fi/ttapaht/008/pietikainen.htm
niin käy kuten Moskovassa :(
Linkit meni bookmarkkeihin "lue nämä! - kansioon. :)