Mun isäni kuoli 4:vuotta sitten 2001 päivää ennen joulua. Mä olin silloin täyttänyt just kolmetoista vuotta ja siitä 11.päivää eteenpäin niin tulee soitto isän siskon mieheltä että isä oli tappanut ittensä ampumalla. :( Mä en aluks edes ymmärtänyt mitä oli tapahtunut mä mietin että kyllä se isä siellä mökillä on ihan täysissä ruumiin voimissa mutta mitä enemmän mä katoin kun äiti ja veli itkivät niin sitä tietoisemmaksi mä tulin että se tosiaan oli lähtenyt pois. Mä en osannut itkeä silloin. Mutta nyt kun siitä on mennyt neljä vuotta ja ikää on 17.vuotta niin nyt se surutyö on vasta alkanut minulla. Joka päivä tulvii muistoja isästä ja meidän ajasta mökillä ja silloin on kyyneleet silmissä. Olen päässyt jo asiasta yli mutta surutyö minulla on vasta nytten. Voimia kaikille läheisen menettäneille! :)
Minulle saa kirjoittaa jos tarvitsee ja tuntee haluavansa saada sähköposti ystävän jolle puhua. Tuska lievittyy kun asiasta puhuu. :) Sähköposti osoitteeni on: [email protected]
Minulle saa kirjoittaa jos tarvitsee ja tuntee haluavansa saada sähköposti ystävän jolle puhua. Tuska lievittyy kun asiasta puhuu. :) Sähköposti osoitteeni on: [email protected]
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mun kaverin isä kuoli viime viikon alussa ja se teki kyllä itellekin kipeetä. Ne oli todella läheiset ja ei vaan pystyny käsittämään, ettei ystävä oikeesti enää näkis isäänsä. Yritin parhaani mukaan olla tukena, liikaa tunkeilematta.
Tiedätkös, itselläni on tällä hetkellä käsillä aivan samanlainen vaihe. Isäni kuoli juuri noihin aikoihin kuin sinunkin isäsi - se oli vuotta 2002, mutta vain muutamalla päivällä. Ja isäni oli jo todella sairas viimeisen 6:n kuukauden ajan joka tapauksessa.
Ja vasta nyt, neljän vuoden jälkeen, olen huomannut uskaltavani käydä varsinaista surutyötä.
Eihän se suru katso aikaa eikä paikkaa.
Voimia! :)
Olen menettänyt 4 omaa vauvaa. Ensimmäiset kaksi 1998 ja toiset 2004. Eivät selvinnyt keskoshoidossa. Aika hapuilua tämä elämä vieläkin on. Parit ensimmäiset vuodet meni ihan usvassa että ei osannut edes tajuta.
Se on tosin varmaan erilaista kuin isän kuolema mutta melkoisen hirveää kuitenkin.
ja pahin on ohi. Toisaalta olen sillä kannalla, että persoona kuolee mutta sielu jää.
Pohtikaa kaikki surutyötä tekevät alkajaisiksi sitä, että onko niin, että materiaa todella on olemassa vaiko vain tajuntaa, jolloin mahdollistuisivat ikuiset henget tai sielut. Näitä oppeja voi lukea teoreettisen filosofian teorioista ja sen sanon, että ns. Dialektinen Materialismi eli oppi siitä, että maailmassa on vain fysikaalista ( aine, tila, aika ) on kyllä huuhaata. Totuus on Idealismissa, joka väittää, että on vain tajuntaa ( ja tuntemukset) tai tietoisuutta vailla fysikaalista ja kaikki on vain tietojenkäsittelyä ajan ollessa materian tavoin harhaa ja kaikki tapahtuu todellisuudessa yhdessä hetkessä, jota ihminen ei voi tajuta.Tämän opin mukaan voidaan perustella Jumalan ja sielujen ja muun ns. henkisen olemassaolo. Itse olen idän oppien kannalla ja uskon siis jälleensyntymään ja muuhun mitä niihin kuuluu ja niihin kuuluu olennaisena osana oppi materian harhaluonteesta. Älkää menettäkö toivoanne: Tapaatte rakkaanne kun on teidän vuoro poistua täältä.
Surra pitää, mutta yleensä jää kaunis muisto rakkaasta ihmisestä.
Hei,
Tuollainen, täysin yllättäen tullut kuolema johon ei ole voinut valmistautua menee juuri noin. Kipu ja suru tulee vasta myöhemmin.
Niissä tapauksissa, jotka itselleni on tullut vastaan (olen nyt 40, ts. jo suvun vanhinta sukupolvea)olemme ennalta tienneet mitä vanhemmillemme käy: päivän, kuukauden, kahden kuukauden sisällä. Olen alkanut miettiä sitä olemmeko tehneet elämään tiiviisti kuuluvasta kuolemasta liian steriiliä. Se tapahtuu jossain muualla, sairaalassa, ei meille, ei meillä kotona.
Pitäisikö palauttaa vanha karjalainen perinne? Siinä lähdön hetkellä omaiset seisovat kuolevan kahta puolta, pitävät kädestä. Kuoleman jälkeen omaiset (tai ystävät) pesevät ja pukevat vainajan, ei hoitaja/hautausurakoitsija. Vainajalle järjestetään hautajaisten jälkeen muisteluruokailu, jossa myös vainajalle katetaan (vrt. nykyiset kankeat muistotilaisuudet). Näitä on useampia, viimeinen vuoden päästä siitä kun edesmennyt kuoli. Auttaisiko tällainen hyväksymään tapahtuman, tuomaan sen konkreettisemmaksi?
Jaksamista,
Das Boot
Mun iskä kuoli neljä vuotta sitten oman käden kautta. Alku meni siinä sumussa ei aina jaksanut edes uskoa, että kaikki meni niinkuin meni. Oli päiviä jolloin kaipasin isää oli päiviä jolloin vihasin en halunnut käsittää kuinka hän saattoi haluta pois. Mutta kaikesta huolimatta tajusin hänen tuskansa vasta liian myöhään. Vaikka aikaa on kulunut neljä vuotta elän sen hetken lähes päivittäin uudelleen kun sain kuulla hänen menneen pois. mullakin on surutyö vielä kesken, mutta päivä kerrallansa.