Isäni kuolemasta on "jo" 7kk, mutta suru ja varsinkin ikävä tuntuu pehenevan päivä päivältä. Ympäristö ja koulu pakottivat jatkamaan arkea parin viikon jälkeen kuolemasta, mutta itse tunnen tarvitsevani enemmän aikaa itseni kanssa-tämän surun ja kaipuun läpikäymiseen. Tuntuu kamalalta, ettei kukaan ole puoleen vuoteen kysynyt, miten voin. Kaverit eivät tästä uskalla/halua keskustella kanssani. AIvan kuin isäni olisi vain muiden silmissä kuollut-ja se siitä. Tukenani on ollut sisareni, mutta kolme surevaa eivät voi auttaa toisiaan. Äitini suhde isään oli monimutkainen, he olivat eronneet isän alkoholiongelman takia jo vuosia sitten, mutta olivat hyvin läheisiä- isä vietti arkipäivät melkein kokonaan kanssamme. Kaipaisin isää ja sen läsnäoloa. En jaksaisi enää näytellä,ihmisten tuli ymmärtää, että suru ei koskaan häviä-ei siitä voi selvitä ikinä.
Miten te muut olette pärjänneet?
Miten te muut olette pärjänneet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos olet koululainen, käy ihmeessä (jos teidän koulussa vain on) koulukuraattorilla...Olen monesti käynyt sille puhumassa kaikesta mikä mieleen vaan tulee ja painaa mieltä. JOS OLET KOULULAINEN JA TEIDÄN KOULUSSA KÄY IHMEESSÄ KOULUKURAATTORILLE SANOMASSA, KOULUKURAATTORI EI KERRO OPETTAJALLE JOS ET VAIN HALUA!!!!
Suosittelen!!!!!
Koulu loppui pari kuukautta sitten, olen tämän kevään yo, enkä muutenkaan usko että niiltä muuta heruisi kuin keskustelua
Hei!
Taidat olla viellä koululainen. Meitä kohtasi samanlainen suru 7 kuukautta sitten. Minulla on kaksi lasta 10 ja 16 vuotiaat.
Vanhempi lapsista ei juuri puhu koko asiasta, mutta nuorempi puhuu ja kyselee. Se on helpottanut minua kovasti, koska voin ottaa osaa ja ehkä joskus auttaakkin. Puhu asiasta äidin tai jonkun joka jaksaa ja on läheinen ja turvallinen. Älä ihmeessä jää ykin surusi kanssa.
Mutta usko tai älä, aikuisissa ihmisissä on samanlaista. Monta sellaista kaveria katos tai eivät edes puhu tai kysy mitään kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. En todellakaan uskonut tämän suruajan olevan näin yksinäistä ja senpä vuoksi perhe on tärkeää.
Äitisi varmaan haluaa olla se jolle kerrot asiasta. Älä masennu kavereiden piittaamattomuudesta, joka voikin vain olla pelkoa ja taitamattomuutta kohdata tällainen asia. Älä pane surua piiloon vaan anna sen nyt tulla ja olla. Älä silti jää suruun vaan jatka elämää eteen päin, isä kyllä on mukana aina et unohda häntä. Ehkäpä kaverit kuitenkin on aika hyvä lääke, auttavat pahimman yli tietämättään ja antavat uutta ajateltavaa.
Voimia sinulle ja enkeleitä
Moi! Minäkin olen jo "aikuinen" ja samanlaisten ongelmien kanssa painiskelen kuin sinäkin. Äitini kuolemasta on kohta vuosi ja tuntuu, että kukaan ei tajua, että surussa se on lyhyt aika ainakin minun kohdallani. Kukaan ei kysy minultakaan miten voin ja jos haluan puhua asiasta, joudun itse aloittamaan keskustelun, joka usein loppuu lyhyeen.. Ei ole kovin mukavaa. Olenkin nyt käynyt kirjoittelemassa eri surupalstoille, täällä saa purkaa oloaan ja kertoa, miltä oikeasti tuntuu.
Kyllä ystäville pitäisi voida puhua. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan jaksa asian ainaista vatvomista, mutta haluaisin edes joskus, että joku voisi puhua kanssani siitä! Oma miehenikin menee usein ihan lukkoon, jos mulla on vaikka huono päivä ja itken. Kyllä se osaa lohduttaakin, mutta olen ruvennut välillä pimittämään häneltä pahaa oloani, kun tuntuu ettei hänkään jaksa kokoajan katsoa pillittämistäni.
Huh, tulipa taas tilitystä. Tosiaan kannattaa kirjoittaa mahdollisimman paljon ja puhua asiasta, vaikka vaikuttaisi, että muut odottaisivat reippautta. Meillä on oikeus surra! Ja saada myös apua. Ja jos olet koulussa, niin kannattaa mennä juttelemaan vaikka kuraattorille tai koulupsykologille. Puhuminen auttaa aina. Ja ammatti-ihminen osaa myös hakea lisää apua sulle, jos sitä tarvitaan. Uskon kyllä, että puhuminen ja kirjottaminen ovat parhaat "lääkkeet" suruun.
Ja vielä se, että kyllä suru aikanaan helpottaa. Itsellänikin tulee välillä hyviä aikoja ja välillä suru taas nousee pintaan. Uskon että jossakin vaiheessa se muuttuu vain ikäväksi.
Taisin vähän kirjoittaa väärinymmärrettäväksi, olen kuitenkin jo parikymppinen ja valmistun tänä keväänä, en siis mikn lapsi enää