Elämäkö meni?

Minä menetin myös mieheni viime kesänä. Syöpä tuli ja vei hänet muutamassa kuukaudessa.
Luulen tietäväni,miltä sinusta tuntuu.Itse hain apua ammattiauttajalta,hän jaksoi kuunneella ja kannustaa minua.Suru on vaan surtava,itke kun itkettää,naura kun naurattaa.Lähes vuosi on mennyt,nyt alkaa jo helpottaa.Älä anna periksi.Mieti,mitä miehesi haluaisi sinun tekevän.Varmasti hän haluaisi sinun olevan onnellinen.
Jaksamista sinulle,elämä hymyilee

Olen saman asian kokenut. Puolisoni kuoli viime syyskuussa sairastettuaan pari vuotta, syöpää hänkin. Sairausaikana ehdin asiaan sopeutua jonkin verran. Olen näinä vaikeina aikoina saanut paljon apua lähimmäisiltä. Suurin apu on ollut, kun he ovat jaksaneet kuunnella, kun monia kertoja olen samoja asioita puhunut. Kaikkein vaikeimpina aikoina minua on myös auttanut ajatus, että ei tarvitse kestää kuin hetki kerrallaan, vaikka vain tämä tunti. Kun kaikki tuntuu oikein mustalta, yritän ajatella, että huomenna voi olla jo edes hiukan parempi päivä. Nyt alkaa olla jo pieni toivo siitä, että päivä paistaa joskus tännekin. Kotiin en ole jäänyt neljän seinän sisälle, vaan pakottanut itseni tekemään jotakin. Tein vapaaehtoistyötä silloin, kun en omaan työhöni pystynyt, tai lähdin ulos metsään lenkille. Vielä tämä suruprosessi on mullakin aivan kesken, mutta parempaa kohti olen menossa. Toivon, että tästä olisi edes vähän sinulle apua jaksamiseen.

www.tukiasema.net

tuosta www-osoitteesta saat tukea aina silloin, kun ahdistaa ja on paha olla.

Toivon Sinulle jaksamista. Minäkin olen menettänyt kaksi läheistä omaista puolen vuoden sisällä.

Puhuminen auttaa. Jos ei ole ystävää tai ketään semmoista lähellä, jolle voisit surusi purkaa, niin katso myös
kriisipuhelimet puhelinalueeltasi.

Suruun ei taida auttaa kuin aika. Suruaika taas on hyvin henkilökohtaista, mutta sure surusi pois, että ei se kulje
mukanasi loppuikääsi. Itke niin paljon kuin itkettää ja
puhu paha olosi pois.

Ajattele, myönteisesti pikku asioita, sitäkin, että nyt on tulossa kevät ja kesä. Lämmintä ja kaunista aikaa Sinun onneksesi.

Menetin mieheni viime kesänä, hänen sairastettua kolme kuukautta. Kertomasi tunteet ovat minullekin hyvin tutut. Viime syksyn upea ruska ja aurinkoiset päivät, olivat kuin ivaa, riitasoinnussa repaleisen sisimpäni kanssa. Nyt on kohta vuosi mennyt, alkaa jo helpottaa.
Suru ei lähde kuin suremalla, itke kun itkettää, puhu asioista, tunteista. Jos ei aina ole kuuntelijaa kirjoita, päiväkirjaa, runoja, kirjeitä miehellesi, sitä mikä sinusta tuntuu luonnolliselta, se auttaa kummasti. Surutyöstä löytyy paljon kirjallisuutta, auttaa ymmärtämään surun vaiheet ja laidasta laitaan poukkoilevat tunteet. Muistele ja kiitä hyvistä ajoista, muistele ja anna anteeksi ne vähemmän hyvät. Edesmennyt anoppini, joka menetti vuoden sisällä, veljensä, vanhimman lapsensa ja aviomiehensä, sanoi minulle kuin ihmettelin miten hän kesti sen kaiken:” elämä jatkuu sitten kuin osaat hyväksyä, antaa anteeksi ja kiittää. ” Hänen sanansa ovat palanneet mieleeni monta kertaa tänä aikana. Aika auttaa ja parantaa, kevät tulee ja tuo valoa sinunkin elämään.

Olin yläasteella 8lla luokalla ja paras ystäväni minua vuotta ylemmällä. Hänellä alkoi olla poissaoloja koulusta kipujen takia. Lopulta äitinsä vei hänet lääkäriin.. Syöpä..Olimme surun murtamat..meni kuitenkin vuosi ja ennen joulua oli leikaus jonka piti mennä hyvin.niin luultiin..kunnes tammikuun ensimmäisellä viikolla sain puhelun; ystäväni nukkui pois äitinsä käsivarsille vahvassa kipulääkityksessä kotonaan..tuli hautajaiset kyyneleet vain valuivat noroina pitkin kasvojani..en halunnut estää tai pidätellä niitä..ystäväni äiti ei itkenyt..hän oli rauhallinen ja vain tuijotti arkkua surun murtamana..hän kertoi minulle muistotilaisuudessa tietävänsä ystäväni olevan nyt paremmassa paikassa,ei tunne kipua..ja hän on siksi niin levollinen..
seuraavat viikot ja kuukaudet istuin kotona ja vain tuijotin..haudoin pääsyäni ystäväni luo.. äitini oli huolissaan minusta, ennen niin sosiaalinen ja menevä tyttö oli nyt sulkeutunut ja hiljainen.. äiti yritti lohduttaa sanomalla että jarnolla on nyt kaikki hyvin. en ymmärtänyt sitä, en ymmärtänyt silloin 15vuotiaana kuinka jarnolla voisi olla kaikki hyvin jossain muualla oudossa paikassa yksin..en ymmärtänyt sitä silloin mutta ymmärrän sen nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin..olen oppinut elämään sen asian kanssa että tapaan jarnon vasta tuonpuoleisessa kun minun on aika sinne siirtyä..nyt uskon että minulla on suojelusenkeli joka suojelee minua kaikelta pahalta..en olisi se henkilö joka nyt olen ilman jarnoa..olin 15 ja se kosketti pientä teini-ikäistä sieluani.
Olen menettänyt läheisiäni myös jarnon jälkeen mutta se oli käänteen tekevä hetki elämässäni.. Tahdoin kertoa tarinani jotta kaikki sen lukevat ymmärtäisivät että surusta selviää.. se ottaa aikaa ja kaikki tuntuu turhalta mutta kaikkien on surtava tavallaan..kyllä se ajallaan helpottaa..jaksamisia kaikille..

Menetin rakkaani 26.3. äkillisesti.Olimme hiihtämässä, kun "viikatemies" vei hänet minulta. Sain pitää hänet vain 2 v 7 kk (aikuisrakkautta). Pakkohan meidän on selvitä surustamme...ei kertakaikkiaan ole muuta mahdollisuutta, ja mehän selvitään! Surun ainoa hoito on lienee sureminen. Itkettää ja katkeruus meinaa väkisinkin painaa päälle.Minäkään en kaipaa tällä haavaa valoa. Onneksi on vain yhtenä päivänä paistanut aurinko rakkaani lähdön jälkeen...mutta paistaahan se kuitenkin pian, joten...kerätään voimia. Jaksellaan