Avaa telkku ja heti olet keskellä surua.Tastula,Pyykkö,Flinkkilä,ym ym ym pitää ohjelmiaan jossa pää vinossa kysyvät studioon raahatuilta että miltä nyt tuntuu????Suomen sosiaalipornon kyllästämä kansa sitten katsoo kuin uhria ja repii siitä itseensä surua ym.Miksi näin on ja miten tähän on tultu?.Eikö meillä enää voi olla iloa ja eikö voi enää tuntea onnea ja positiivista otetta?Meille luodaan tämä hullu maailmankuva jossa aina olemme jotenkin osallisena joidenkin suruun.Afrikan nälkä Aasian katastrofi Intian köyhät...kyllä näitä riittää ei siinä meidän pieni kansa jaksa millään se kuolee surun uuvuttamana ja kukas sitten heitä suree??LOPETETAAN TÄMÄ SAIRAS SUREMINEN JA ÄLKÄÄ IHMISET KATSOKO NIITÄ HULLUJA OHJELMIA TELKUSTA VAAN NAUTTIKAA KEVÄÄSTÄ.ELETÄÄN NYT KUN OLLAAN JA VOIDAAN HYVIN(SIITÄ EI TOISTAISEKSI MENE VEROA EDES)
LOPETTAKAA TÄMÄ "SAIRAS SURUSTELU"!MIKSI AINA REVITÄÄN KYYNELTÄ VAIKKA VÄKISIN?
SUOMEN YKKÖS SAIRAUS
151971
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
roskaohjelmia.
Valitettavasti ne miellyttävät niitä joille roska kelpaa.'
Roskaohjelmia on helppo myydä kansalle
Kolmonen on täynnä roskaohjelmia joita raahataan ulkomailta ja vielä kotimaankin nikkarit väsäävät niitä.
Roskaohjelmien tekijöistäkin on tehty omituisia ohjelmaguruja joiden nimeen iltapäivälehdetkin vannovat.
Kaikki TV-kanavat keskittävät nykyisin ohjelmistonsa katsojia halveksien ja vähätellen ajatellen noille voi syöttää vaikka ihan sitä ihteään.
paremmin en olisi voinut tuota ilmaista. mars mars ulos aurinkoon pojat ja tytöt. karkeloikaa ja jättäkää ovet lukitsematta, niin auvo sapuu ja tekee sydämeenne pesän :)
Paitsi että meikällä on telkku kiinni suurimman osan ajasta... Katson ehkä simpsonit sieltä mutta muuten se on usein kiinni :)
Ei meikä kevättä tai kesää sisällä istu, painan piha töihin ja vapaalla rannalle, kesä mökeille ryypiskelemään ja pyöräilen pohjanmaalta helsinkiin... miksi? No koska en ole koskaan tehnyt niin, elämä on liian lyhyt sisällä istumiseen...
Suru on niiden keskellä telkkua avaamattakkin joilla se on ja on kohdannut. Ilmeisesti sinä et tiedä siitä mitään! Myös kukaan ei sinua velvoita aukaisemaan telkkua tai voit aivan vapaasti valita ohjelmat itsesi mieluisasti. Voisinko oikean surun kohdalta sanoa sinulle sanonna mukaan (älä ala neuvomaan isääsi ja äitiäsi). Sinun ilolle on varmaan kanavia jos oikeasti osaat iloita ja oikeista asioista.
Kun kaipaat oikeutusta ilolle ja että se voi olla vapaasti esillä niin miksi kiellät surun vapauden? Onko muuten ongelma kaksin kertainen kun suret sitä että surevat suree ja osa vielä avoimesti?!.
Iloasi ei kukaan sureva estä kun et sitä itse tee.
Tuossa kirjoituksessani vain halusin todeta että surusta pääset itse kun elät sen läpi ja lähdet eteenpäin!Älä jää suruun makaamaan se vie sinulta ja imee sinusta voimat kun muutenkin olet henkisesti heikossa tilassa.Tämä oli se pointti jota hain.
Kiitos kovasti osaa ottavista viesteistä, isänä minä tässä kirjoittelen. Vaimoni otti kuolinsanoman vielä raskaammin, oli sairaslomalla hautajaisiin asti. Toisaalta maatalon tytterä sukulaiset pitivät yhteyttä melkein yötä päivää puhelimitse, ilmeisesti maalla suru jaetaan vielä voimakkaammin kuin kaupungissa. Pastori puhui kauniisti hautajaisissa pitkästä tiestä, joka meitä odottaa mutta joka on pakko kulkea ja jonka kulkemista ei voi paljon nopeuttaa, myön srk:lla alkaa parin viikon päästä sururyhmä, johon minäkin vaimoni kanssa menemme.
tunteeton paskiainen iso paska! ja hanki elämä! Mitä vi***ttua sulle kuuluu jos joku purkaa kokemuksiaan vaikka Flinkkilän ohjelmassa.
Mikä vie ihmisen televisioon kaiken kansan katsottavaksi.Minä olen kyllä surrut äitini ja veljeni poismenon perheeni kesken enkä olisi mistään hinnasta mennyt niitä televisioon selittämään.Toimittajat ei välitä oikeasti sinusta vaan tekevät ohjelmaa jonka tarkoitus ei ole kuin saada katsojia jotta heillä jatkuisi työt televisiossa.Muistaako toimittajat esimerkiksi keitä olivat heidän haastateltujensa poismenneiden omaisten nimet?tuskin.Kyllä tuo nykytyyli on jotenkin teennäistä ja voin sanoa että surun yli pääsee kun etsii huomisen käsiin ja mennyttä ei saa takaisin.
mä kun luulin ettet oo koskaan kokenut mitään surua, sori sori.
mitä muutama nämä hevi luurangot ym. on. Samoin sanoitukset, Apulaanan tekstit eivät ole kaukana virsien teksteistä. Isommat ovat kiinotuneita Tatulan ja kumppaneiden kautta.
Kuolema on todella kiinostava teema, sehän koskettaa kaikkia.
MUTTA miksi se ärsyttää sinua. Tai ehkä pelottaa.
Minäkin tässä aina ihmettelin, miksi lähiomaiset itkeä pillittää hautajaisissa niin hirveästi. En ihmettele enään, meille suunnattoman tärkeä poikamme hukkui 'Thaimaassa 8.3.2006. Elämä menee nyt minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan päivä kerraallaan. Koko jäljellejäänyt perhe 4 henkeä aivan rikki.
Voimia sinulle raskaan surusi kanssa. Menetin oma lapseni vajaa kolme vuotta sitten. Hän oli 16v.
Voimia sinulle jokaisen uuteen päivään.
Me menetimme poikamme tämän vuoden puolella ja sitä tuskaa ei tiedä kukaan muu kuin kenen kohdalle se on sattunut. Se on itkua ja surua päivästä toiseen. Poikamme asui kotona ja oli kuollessaan 19v. Hän kuoli henkirikos uhrina.Miksi ihmiset tekevät toisille näin. Sitä kysymme aina ja joka paikassa.
Veljeni hukkui kohta 6 vuotta sitten. En osaa kuvitella suruasi äitinä, mutta suhteuttaen omaan silloiseen suruuni, ja toisaalta äitini suruun, saatan osata edes hiukan kuvitella. Jaksamista teille, tavallaan aika tekee asian vähän helpommaksi, vaikka se suru ei unohdukaan milloinkaan.
Jokainen työstää surunsa omalla tavallaan. Juuri hautajaisissa ei aina itketä. Joskus itketään ennemmin tai myöhemmin, riippuen siitä minkä ikäinen surija on, ja kuinka läheinen vainaja oli.
Kokemuksesta voin sanoa, että olen vasta nyt viisikymppiseä kaivannut ja surrut rakkaita isovanhempiani. Nuorempana en osannut näyttää tunteitani.
Olen samanikäinen kuin sinä ja vanhempi poikani on samanikäinen kuin sinun poikasi oli. Samanikäisyys satuttaa, vaikka poisnukkunut ihminen olisi ventovieras, niin kuin sinä nyt minulle olet.
Kun sisareni teki itsemurhan vuosia sitten, sanoi eräs ystävä minulle, että "elämällä ei ole käsikirjoitusta", mikä oli minusta osuvasti sanottu. En ollut koskaan kuullut sanontaa ennen.
Älä kuitenkaan jää surusi kanssa yksin, vaan puhu siitä. Äidilläni on ollut sisareni kuoleman jälkeen suuria vaikeuksia, ja olen jopa tuntenut, että hän on yrittänyt vyöryttää syyllisyyttä jopa minunkin niskoilleni. Hän kuuluu vanhempaan sukupolveen, joka ei voi kuvitella menevänsä vaikka mielenterveystoimistoon puhumaan ongelmistaan.