Mä olen 14-vuotias vammainen tyttö. Pystyn kävelemään lyhyitä matkoja, yleisillä paikoilla käytän pyörätuolia. Nyt kävelykin tuntuu vastenmieliseltä. Mä oon kiintynyt tohon tuoliin ja voimat jaloista alkaa vähenemään hiljalleen. Urheilua vihaan yli kaiken.
Kaikki se palaute, mitä muilta saa, satuttaa. Jos joku sanoo kauniiksi, se sattuu. Mä tiedän, saatan ehkä olla nätti jotenkin, mutta mä en anna itelleni lupaa luottaa itteeni.Jos mua taas haukutaan avuttomaks paskaks, se sattuu kanssa. Outo tunne, kun mikään ei kelpaa.
Mä valitan usein mun hyvälle ystävälle siitä, että kuinka pahalta musta tuntuu. Mun on vaikea hyväksyä sitä, että tuun aikuisena tarvitsemaan apua. Mä en saa ikinä elää kuin "normaalit". Se ajatus vainoo mua ja painaa maahan.
Mua pelottaa myös kesäloma. Viime kesäloman loppu meni masentuessa. Siitä pääsi sitten hitaasti pois, mutta se olo alkaa taas hiljalleen porautua mun päähän ja pelottaa, että jään kokonaan yksin.
Koulu jaksaa jotenkin pitää vielä pystyssä. Vaikka mulla ei ole koulussa ystäviä, silti se pistää jaksamaan.
Mun omatunto olkaa usein kolkuttamaan, kun pyydän aina apua. Teen kaiken helpoimman kautta ja muut kärsii siitä. Mä en enää suostu syömään lihaa. Mua säälittää kaikki eläimet, mitä ihmisten takia tapetaan. Mä haluan edes jossain auttaa ja kasvisten puputtaminen on mun juttu.
Todella useat ihmiset luulee, että jos on pyörätuoli tai muuten erilainen, on aina myös "päässä vikaa". Eihän se niin ole. Mulla esimerkiks on ihan samanlainen oppimiskyky ja muuta. Mä ajattelen ihan niinkuin "normaalit". Paitsi välillä ehkä hieman negatiivisemmin..
Se negatiivisuus rajoittaa mun elämää ihan älyttömästi. Jotkut jaksaa jankata, että mee psykologille puhumaan, mutta voin sanoa kokemuksesta, että se ei auta paskaakaan mun tilanteessa.
Hieman tarkemmin mua auttais läheisyys ja turvallisuuden tunne. Nää on näitä teinityttöjen perinteisiä haaveita.. Mutta oikeasti mä tarvisin jonkun, joka rakastaisi. Jonkun joka painais mut syliin kun on paha olla ja sanois, ettei olis mitään hätää. Mä haluaisin nukahtaa turvallisesti jonkun kainaloon. Mutta kukaan ei uskalla tulla lähellekkään. Useimmat ihmisistä pelkää pyörätuolia. Ihmiset pelkää erilaisuutta. Ja se sattuu. Se kirpaisee syvältä, enkä mä anna itelleni lupaa olla oma itteni.
Mä en tuu ikinä hyväksymään tätä vammaa. Tän kanssa pitää oppi elämään, mutta entä jos ei yksin ookkaan voimia siihen? Kuka sitten auttaa? Kuka ottaa sua kädestä kiinni ja oikeesti välittää?
Ei kukaan. Tai jos joku auttaa, se on suuri erehdys.
Voimia
Kaikki se palaute, mitä muilta saa, satuttaa. Jos joku sanoo kauniiksi, se sattuu. Mä tiedän, saatan ehkä olla nätti jotenkin, mutta mä en anna itelleni lupaa luottaa itteeni.Jos mua taas haukutaan avuttomaks paskaks, se sattuu kanssa. Outo tunne, kun mikään ei kelpaa.
Mä valitan usein mun hyvälle ystävälle siitä, että kuinka pahalta musta tuntuu. Mun on vaikea hyväksyä sitä, että tuun aikuisena tarvitsemaan apua. Mä en saa ikinä elää kuin "normaalit". Se ajatus vainoo mua ja painaa maahan.
Mua pelottaa myös kesäloma. Viime kesäloman loppu meni masentuessa. Siitä pääsi sitten hitaasti pois, mutta se olo alkaa taas hiljalleen porautua mun päähän ja pelottaa, että jään kokonaan yksin.
Koulu jaksaa jotenkin pitää vielä pystyssä. Vaikka mulla ei ole koulussa ystäviä, silti se pistää jaksamaan.
Mun omatunto olkaa usein kolkuttamaan, kun pyydän aina apua. Teen kaiken helpoimman kautta ja muut kärsii siitä. Mä en enää suostu syömään lihaa. Mua säälittää kaikki eläimet, mitä ihmisten takia tapetaan. Mä haluan edes jossain auttaa ja kasvisten puputtaminen on mun juttu.
Todella useat ihmiset luulee, että jos on pyörätuoli tai muuten erilainen, on aina myös "päässä vikaa". Eihän se niin ole. Mulla esimerkiks on ihan samanlainen oppimiskyky ja muuta. Mä ajattelen ihan niinkuin "normaalit". Paitsi välillä ehkä hieman negatiivisemmin..
Se negatiivisuus rajoittaa mun elämää ihan älyttömästi. Jotkut jaksaa jankata, että mee psykologille puhumaan, mutta voin sanoa kokemuksesta, että se ei auta paskaakaan mun tilanteessa.
Hieman tarkemmin mua auttais läheisyys ja turvallisuuden tunne. Nää on näitä teinityttöjen perinteisiä haaveita.. Mutta oikeasti mä tarvisin jonkun, joka rakastaisi. Jonkun joka painais mut syliin kun on paha olla ja sanois, ettei olis mitään hätää. Mä haluaisin nukahtaa turvallisesti jonkun kainaloon. Mutta kukaan ei uskalla tulla lähellekkään. Useimmat ihmisistä pelkää pyörätuolia. Ihmiset pelkää erilaisuutta. Ja se sattuu. Se kirpaisee syvältä, enkä mä anna itelleni lupaa olla oma itteni.
Mä en tuu ikinä hyväksymään tätä vammaa. Tän kanssa pitää oppi elämään, mutta entä jos ei yksin ookkaan voimia siihen? Kuka sitten auttaa? Kuka ottaa sua kädestä kiinni ja oikeesti välittää?
Ei kukaan. Tai jos joku auttaa, se on suuri erehdys.
Voimia
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Haluan kertoa sulle että tuntemuksesi eivät ole mitenkään omituisia,etsit itseäsi ja paikkaasi mailmassa ja se on välillä vaikeaa.
Kaikki sun ikäisesi tytöt pohtivat noita samantyylisiä ajatuksia,itsekin olen pohtinut.
Jokainen on jossain elämänsä vaiheessa varma siitä,että ei ikinä kelpaa kenellekään eikä löydä rakkautta.
Se että sinulla on vamma ei estä sinua saamasta haluamaasi elämää,ammattia,perhettä,voit olla huoleti siitä.
Olen itse kolmekymppinen pyörätuolilla koko ikäni liikkunut nainen,työssä ja parisuhteessa olen.
Jos vain haluat,voit kirjoitella minulle,itse vammaiseksi naiseksi kasvaneena voin ainakin kuunnella tuntojasi ja ehkä jotenkin neuvoakin...
Hyvää pääsiäistä sulle!
Osoitteeni [email protected]
Et ole yksin tuon kanssa, olen itse 20 v. vammainen poika, jota elämä on kolhinut monessa suhteessa.
Muistan kanssa käyneeni tuonkin ikäsenä monet lukemattomat kerrat läpi samoja tuntemuksia, kunnes myöhemmin oppisin olemaan sinut asian suhteen vaikkakin vieläkin silloin tällöin tulen siihen, että itkulla helpottaa niitä fiiliksiä. Varmasti jokainen käy tuon vaiheen läpi, jolloin sitä kokee hyvinkin pahoja tuntemuksia ollessaan vammainen.
Sairastan lihassairautta, josta johtuen voimani ovat heikommat ja en mm. pysty koskaan hymyilemään taikka nostamaan käsiäni normaalisti. Pystyn kuitenkin kävelemään jne vaikka "konepellin" alla kaikki ei olekkaan ihan kunnossa. Myös itse ajattelin tuolloin pitkäänkin, etten koskaan voi olla kuin ns. normaali ja se tuntui hyvin katkeralta.
Inhoan myös tuota, että ihmiset ovat hyvin pinnallisia vaikka ihminen voi olla kaunis myös sisältäpäin, ei aina vamma tai sairaus tee ihmistä tyhmäksi tai muuten ole syy siihen, että pitäisi syrjiä.
Yksi paikka löytää muita vammaisia nuoria on esim. Nuorisoyhteistyö Seitti http://www.seittiweb.org , jossa kenenkään ei tarvitse olla yksin. :) Joskus vertaistuki on se yksi helpotus, kun löytää samanhenkistä seuraa. Itse olen ollut mm. Seitin toiminnassa mukana pitkään ja saanut sitä kautta paljon tukea siihen, ettei tule sitä "olenko yksin vammani kanssa?"
Voimia ja hyvää kevään jatkoa myös sinulle! *hali*
..loppupeleissä kysymys ON sisäisestä kauneudesta.. Vaikka itse en ole millään lailla "vammautunut" tai mitään, ja minulla on nätti ulkokuori, mutta en olisi MITÄÄN jos olisin kylmä ja tunteeton ja rikkoisin ihmisiä tahallani.. Minusta tärkeintä on se,että ei loukkaa ketään tahallaan ja elää ja kohtelee muita kuten haluaa itseään kohdeltavan.
Ulkokuori on aina vaan ulkokuori.. Ja ne pinnalliset ihmiset jotka katsovat vain kuorta eivätkä halua oppia tuntemaan minua tai sinua persoonana, niin kuinka korkealle heitä arvostat?
Sinulle ja minulle sekä kaikille tulee elämässä onnen ja surun hetkiä... Kaikille erilaisia, mutta ne kannattaa katsoa loppuun asti!
Ja mikä onkaan loppujen lopuksi sitä "normaalia.."
?
Ns. "normaaliutta" ei taida olla olemassakaan!
Huomaatkos, näin paljon me sinusta välitämme, että
vastasimme sinun viestiisi?:)
Et ole koskaan yksin, sillä aia on joku, joka sinua
ajatelee lämpöisesti, vaikka ei olisikaan läsnä.
Sairastan itse synnynnäistä sydänvikaa ja käytän
happirikastinta lisähapen saamiseksi.
Kävin aivan samoja tunteita aikanaan lävitse kuin sinäkin ja tulin siitä tulokseen, että kukaan muu
ei voi sinua parhaiten hyväksyä kuin sinä itse. Ja kun itse hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, niin
se riittää! Sellaiset ihmiset, jotka eivät näe sinun kauneuttasi, eivät ole sinun ystävyytesi arvoisia ihmisiä. Et ole kenellekään selitystä velkaa pyörätuolistasi tai mistään muustakaan.
Minun tulee lähes kyynel silmään, koska jokainen sanani tulee nyt syvältä sisimmästäni juuri niistä kokemuksista, joita olen itse kokenut. Ja luulen, että sinä ymmärrät ja tiedät niistä kokemuksista itsekin.
Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta elämään!
:)