Olen lukenut tätä palstaa jäätyäni itse leskeksi ja en ole löytänyt mitään syyllisyydentunteeseen viittaavaa. Itse jäin äkillisesti leskeksi kuukausi sitten. Vielä ei tiedetä, tekikö mieheni itsemurhan. Lopulliset ruumiinavaustulokset tulevat vasta myöhemmin. Todennäköistä on, ettei kyseessä ollut itsemurha. Koen kuitenkin jatkuvasti voimakkaita syyllisyyden tunteita sanoistani, teoistani ja sanomatta/tekemättä jättämisistäni. Nukun unilääkkeillä ja rauhoittavilla, koska syyllisyyden tunteet nousevat pintaan nukkumaan mennessä. Olen nyt vasta palannut yhteiseen kotiimme asumaan, mutta olen edelleen sairauslomalla. Töihin meno pelottaa ja se, että ihmiset ovat niin uteliaita kuoleman syyn suhteen. Kai se on jonkinlaista häpeää (tämäkin viittaa syyllisyyden tunteeseen) tai sitä, ettei jaksa enää käydä samaa läpi uudestaan ja uudestaan... Itkukin tulee ja voi kestää yli tunnin. Sekään ei ole mukavaa, jos sellainen kohtaus tulee töissä ollessa. Kertokaa kokemuksianne, jos joku tuntee samoin.
Syyllisyys
Syyllinen
91145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hyvin tavallisia läheisen ihmisen kuoleman jälkeen.Minä en ole leski, mutta äitini kuoleman jälkeen me kaikki lapset tunsimme syyllisyyttä, kuka mistäkin.
Kaikki me sanomme tai teemme asioita, joita sitten tällaisessa tilanteessa voi tulla mieleen.Miehesi ei kuitenkaan haluaisi sinun taakoittavan itseäsi menneillä asioilla.
Aika tuo helpotuksen.Jeesus auttakoon ja siunatkoon sinua.
Se on aivan luonnollista että me tunnemme syyllisyyttä, aina kuoleman kohdatessa. Se on niin lopullista, niin tuskastuttavan lopullista. Kukaan ei voi auttaa sinua tässä raskaassa syylllisyyden taakassa, se olet vain sinä itse joka voit unohtaa. Annan sinulle vinkin. Aina kun rupeat syyttämään itseäsi, niin ala ajattelemaan muuta asiaa. Alkuun sinun on erikseen oikein keksittävä mitä ajattelisit muuta. Keksi tekemistä, työssäsi ajattele työtäsi ja keksi siinä jotain muuta ajateltavaa. Sillälailla pikkuhiljaa pääset taakastasi. Mikään muu ei ole niin paha vihollinen sinulle kuin aika jota et tiedä mihin käyttäisit. Ota kirja lue sitä katsele televisioo. Ihan mitä vaan kun vain viet ajatuksesi muualle.
Kiitos vastauksista. Juu, jos vaan jaksaisi keskittyä lukemiseen tai tv:n katseluun... Mikään ei tunnu kiinnostavan, vaikka normaalisti olen kiinnostunut kaikesta ja aktiivisesti mukana menossa. Nyt ei pysty kuin siivoamaan tms. ja ajatukset pyörivät kokoajan vain rakkaimman muiston ympärillä. Olen yrittänyt "pysäyttää" ajatukset, kun tuntuu siltä, että ne alkavat kiertämään kehää, eivätkä johda mihinkään. Välillä se onnistuukin kohtuullisesti.
Se ei ole helppoa. Sinun täytyy vain antaa itsellesi aikaa. Jokaisella leskellä on huono omatunto. Kuinka voisimme kaksi erillaista ihmistä olla aina sovussa.
Se on sama jos menettää lapsensa esimerkisi itsemurhan seurauksena. Se on niin kamalaa ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Vanhemmille tulee valtavat omantunnon tuskat jotka voivat sairastuttaa surian lopullisesti. Siksi pyydän sinua. Esimerkiksi otat valokuvan ja itket se kuva kädessäsi ja pyytelet anteeksi. Sitten kun olet saanut tarpeeksesi laitat sen kuvan piiloon ja päätät nyt en enempää sinua ajattele:)) Seuraavana päivänä jos on tarve niin otat sen kuvan ja taas itket ja pyydät anteeksi. Sitten voit kun tuntuu siltä niin pidentää näitä itkuvälejä ja tehdä jotain mikä vie ajatukset pois asiasta. Joka päivä tulee tunteja lisää vapauteesi. Usko pois.. kaikki suru vie oman aikansa. Koskaan se suru ei kokonaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään.
>Itkukin tulee ja voi kestää yli tunnin. Sekään ei
>ole mukavaa, jos sellainen kohtaus tulee töissä
>ollessa
Itse olen kokenut, että se työhönmeno on auttanut. Saa ainakin hetkeksi ajatukset muualle. Ja ei kukaan järkevä työkaveri utele tällaisista asioista. Jo utelee, niin on varsinainen törppö. Mistä työkaverit ylipäänsä tietävät kuolemasta? Kuka heille on kertonut?
...koska asun pienellä paikkakunnalla ja paikallislehdessä on tietenkin ollut kuolinilmoitus ja ennen kuolinilmoitustakin juorut ovat kiertäneet jo moneen kertaan. Ja aina on uteliaita ihmisiä, jotka haluavat tietää kaikesta kaiken. Niitä löytyy myös työpaikaltanikin. Itse olen nyt ainakin kantapään kautta oppinut sen, että en ikinä enää juorua kenenkään ihmisen poisnukkuneesta läheisestä. En kyllä muista, että olisin ennenkään niin tehnyt, mutta nyt ainakin tiedän kuinka paljon se loukkaa!
Syyllisyyden ja myös vihan tunteet kuuluvat suruun, niitä kokee varmaan jokainen joka on menettänyt läheisensä. Harvoin meillä on kuoleman edessä mahdollisuus tehdä tilit selviksi, aina jää keskeneräisiä asioita. Sinulla on menetys vielä niin lähellä, silloin ajatukset kiertävät muistoissa, keskittymiskyky on poissa ja itkettää. Anna surullesi aikaa, muutaman kuukauden kuluttua helpottaa, muistoista nousee iloisia hetkiä, asioita teidän yhteisestä elämästä mitkä kantaa ja saa sinut hymyilemään kyynelten keskellä. Vaali niitä. Muista olla myös armollinen itsellesi, olet varmaan tehnyt parhaasi siinä elämäntilanteessa missä elit, niinhän me kaikki.
Käytä itsesuggestiota. Anna mielessäsi anteeksi itsellesi ja miehellesi, kiitä siitä ajasta mitä teillä oli ja kerro itsellesi, että selviät kyllä. Muodosta siitä lause jonka toistat viisi minuuttia kahdesti päivässä, muutaman päivän päästä helpottaa. Itsellä on tästä myönteinen kokemus.
Mieheni kuoli 10 kuukautta sitten, vuoden sisällä menetin kaiken, työni, vanha koiramme kuoli, taloudellisista syitä jouduin luopumaan kodistamme, jopa huonekaluista , koska eivät mahtuneet pieneen yksiöön. Aikuiset lapset hylkäsivät meidät mieheni kuolinvuoteella, koska halusivat muistaa isän sellaisena kuin hän oli. Saatoin miestäni yksin, kolme kuukautta. Viime vuonna tähän aikaan olin niin elämän pohjamudissa kuin voi.
Aika parantaa ja elämä voittaa, kuluneita lauseita, mutta totta. Kaipaan miestäni, muistan häntä joka päivä, mutta elämässäni on taas valoa, tyyneyttä ja mielenrauhaa, odotan kesää.
Jos sinulla on joku läheinen ihminen jolle voit jutella, pyydä hänet kylään, kerro miltä sinusta tuntuu. Tukea ja keskusteluapua saat myös seurakunnalta ja mielenterveystoimistosta. Itsemurhan tehneiden omaisille on vertaisryhmiä ja verkossa on myös kriisikeskuksia: https://www.secure-tukinet.net/. ja www.tukiasema.net.
Työhön paluu varmaan auttaa kaikesta huolimatta, saat muuta ajateltavaa. Jos itku tulee kesken työpäivän, so what, sinulla on oikeus surra.
Kaikkea hyvää elämääsi! haleja Malviina
...eteenpäin vain ,ihan väkisten päivästä toiseen!
mieheni tappoi itsensä 3 vuotta sitte ja voin sanoa että olen selvinnyt hyvin!
Alussa oli vaikeaa,ihmisten katseet,omat syylliseyyden tunteet ym...
Anna ajan kulua,anna tunteille valta.Uskon että sinäkin selviät tuosta.
Itsestäni sen verran että uusi ihmissuhde elämääni tuli juuri oikealla aikaa kun vasta tapasin uuden miesystäväni.Mietin,uskallanko heittäytyä tunteiden vietäväksi,onneksi uskalsin ja nyt jo voin sanoa elämäni olevan raiteillaan
Vaikka joskus ikävöin entistä miestä,ajattelen sitten että näin piti käydä...
Tsemppiä sulle,uskoa huomiseen ja voimia ;)
Menetin läheiseni lähes vuosi sitten. On ollut välillä tosi rankkaa. Tunteet ailahtelevat vieläkin ja en oikein pysty vieläkään keskittymään mihinkään pitkäjänteisempään asiaan.
Ammatinvaihto ja opiskelusuunnitelmat olivat minulla juuri silloin läheiseni kuollessa ajankohtaisia. Kaikki ne jäivät, kun en pystynyt keskittymään mihinkään uuteen. Nyt pitäisi alkaa miettiä niitä ja muitakin omia asioita uudelleen. Nyt ei vaan kiinnosta enää se ala, mille piti lähteä. Jotain tässä pitää keksiä ja saada muuta mietittävää, vaikka välillä onkin vaikeaa. Tunteilleen ei voi mitään ja itku tulee, jos on tullakseen. Tätä en aio hävetä, mutta ajan kanssa eteenpäin.