Lasten suusta

sanoi,kun puhuttiin eskariin menosta,että en mie halua mennä sinne esileikkikouluun. Noo mie oisinkin sinne laittanut siihen aikaan jonkun muun.

Myöhemmin jo ekaluokkalaisena Hän tuli kerran koulusta ja surkeana ilmotti, Älkää kärsittäkö miuta kovin paljon täällä kotona,opettaja kärsittää miuta ihan tarpeeks jo koulussa

kun,Te naiset saunoitte.Tuttavani tytär oli isänsä kanssa saunassa ja kysyi,miks miulla ei ole tuommosta varspyllyy.

minun nuorin tyttäreni oli ilmeisesti myös huomannut jotain olennaista sukupuolten eroista kun tuumasi isälleen saunassa: "Varo ettei sun tiitulat jää lauteitten rakoon"

tuplamummo kirjoitti:

minun nuorin tyttäreni oli ilmeisesti myös huomannut jotain olennaista sukupuolten eroista kun tuumasi isälleen saunassa: "Varo ettei sun tiitulat jää lauteitten rakoon"

Vielä yksi.Kun jouduin sairaalaan,teki muu perhe työnjaon kotona,yhden pojista piti viedä koira ulos,kun hän tulee koulusta.Poika oli ja on semmonen velikulta,että unohti kerran hommansa.Rangaistus oli kirjottaa 20 kertaa,kun tulen koulusta,vien koiran ulos.Toiset olivat luonani sairaalassa,kun poika soitti ja sanoi,olen kirjoittanut melkein puolet,ni voisinko mie sanoa ne loput.
Kauniita unia kaikille jatketaan huomenna.

Oma tyttäremme nojasi kylpyammeen laitaan pienenä taatiaisena, kun isänsä oli kylvyssä. Hetken katseltuaan, hän osoittaa sormella ja toteaa: "Isin kukka".

Ihana juttu,aikuinen olis vaan nähny likatahran.
Meidän pikkutytöltä vielä. Isi osti koko paketin Villetonta.Kyseessä Ville Vallaton jätski.
Miulta lipsahti oikein kovaääninen röyhtäys,Tyttö kysyi,että pääskös siulta mummi suupieru.
Jatketaan vaan, näitä on kiva lukea.

mam48 kirjoitti:

Ihana juttu,aikuinen olis vaan nähny likatahran.
Meidän pikkutytöltä vielä. Isi osti koko paketin Villetonta.Kyseessä Ville Vallaton jätski.
Miulta lipsahti oikein kovaääninen röyhtäys,Tyttö kysyi,että pääskös siulta mummi suupieru.
Jatketaan vaan, näitä on kiva lukea.

Lue lisää

Minulla oli joskus päivähoidossa pieni poika, jonka koti oli Ahvenanmaalla. Hän asui kuitenkin äitinsä opiskelun vuoksi viikot Turussa. Poika oli kaksikielinen mutta, kun pieni oli, niin sanat tuppasivat menemään sekaisin. Kerran tuodessaan lasta hoitoon, äiti kertoi nauraen, että poika oli Ahvenanmaalla nähnyt suuren kurkkupellon ja silmät suurina ihastellut kuinka paljon siellä oli Santtuja. Meillä oli Santtu-niminen marsu, joka söi paljon kurkkuja.

Tämä on oikeastaan niin kamala juttu, että mietin pitkän aikaa uskallanko edes kertoa. Varmaa ainakin on, etten sitä koskaan unohda.

Pahinta asiassa oli, että työskentelin silloin kunnallisena perhepäivähoitajana. Poikani oli 5- tai 6-vuotias. En muista tarkkaan. Olin hänen kanssaan tarkastuksessa neuvolassa. Kaikki meni hyvin, kunnes täti kysyi, että no, mitä sinä Kalle olet syönyt. Hetkeäkään epäröimättä poika vastasi, että kaljaa minä olen juonut. En meinannut uskoa korviani, enkä ollenkaan tajunnut mistä oli kyse. Sitten täti, myös vähän häkeltyneenä sanoi, että kai sinä nyt sentään jotain muuta olet syönyt. Tähän poika reippaasti vastasi, että olen minä viinaakin juonut. Minä olin kuin tulisilla hiilillä, enkä käsittänyt yhtään mistä oli kyse, eikä hän suostunut selittämään, joten neuvolan tädille se jäi lopullisesti epäselväksi. Koska poika kuitenkin oli täysin terve ja hyvin kehittynyt, ei täti vaatinut lisäselvityksiä.

Itse olin kuitenkin niin kauhuissani, etten voinut jättää asiaa siihen. Lopulta sain nyhdettyä tiedon. Sanon heti, että meidän perheemme alkoholinkäyttö on todella aina ollut minimaalista. Meillä on kuitenkin kesämökki ja olimme joskus mieheni kanssa saunakaljoina juoneet pullon olutta. Tyhjät pullot olivat jääneet pöydälle, emmekä olleet huomanneet, että poika oli kerran tyhjentänyt ne muutamat tipat, jotka olivat jääneet pullojen pohjalle. Se oli se kaljanjuonti. Viinanjuonti oli myös ainutkertainen tapaus. Meillä oli ollut vieraita ja heille oli tarjottu jotain likööriä. Poika kerjäsi ja kerjäsi, että hän haluaisi maistaa sitä. Lopulta mieheni antoi hänen kerran kielen kärjellä nuolaista pikaristaan, että hän saisi uteliaisuutensa tyydytettyä. Se riittikin, eikä poika koskaan sen jälkeen edes pyytänyt maistaa uutta kertaa. Asia oli meiltä vanhemmilta täysin unohtunut, mutta jos olisimme tienneet, mitä siitä seurasi, olisi sekin maistaminen saanut jäädä tekemättä. Olemme sitä kyllä, nyt jo yli kolmekymppisen poikamme kanssa yhdessä, joskus naureskelleet.

Kerron vielä toisen, vähän päinvastaisen tapauksen. Poika oli silloin aika nuori. En muista tarkkaa ikää, kun vein hänet ensimmäisen kerran pyhäkouluun. Jäin istumaan lasten taakse, että voin seurata miten hän käyttäytyy. Kaikki meni hyvin, kunnes opettaja kysyi, että tietääkö joku mikä on temppeli. Siellä oli paljon isompia lapsia ja kaikki olivat hiljaa, eikä kukaan viitannut. Sitten minun poikani viittasi reippaasti. Olin ihmeissäni, että mistä hän sen tietää, kun eivät isommatkaan näytä tietävän. Poika kuitenkin vaan jatkoi viittaamista ja lopulta opettaja sanoi, että no, Kalle tiedätkö sinä mikä on temppeli. Tyytyväisen näköisenä, kuuluvalla äänellä poika vastasi: EN. Se siitä sitten. Minua alkoi naurattaa. Pelkäsin kuitenkin, että toiset lapset alkaisivat myös nauraa, joten yritin olla vakava. Ihme ja kumma, kukaan ei kuitenkaan nauranut. Myöhemmin tietenkin selitin, milloin kuuluu viitata. Eihän hänelle kukaan ollut sitä kertonut.

Nyt jo mummi kirjoitti:

Tämä on oikeastaan niin kamala juttu, että mietin pitkän aikaa uskallanko edes kertoa. Varmaa ainakin on, etten sitä koskaan unohda.

Pahinta asiassa oli, että työskentelin silloin kunnallisena perhepäivähoitajana. Poikani oli 5- tai 6-vuotias. En muista tarkkaan. Olin hänen kanssaan tarkastuksessa neuvolassa. Kaikki meni hyvin, kunnes täti kysyi, että no, mitä sinä Kalle olet syönyt. Hetkeäkään epäröimättä poika vastasi, että kaljaa minä olen juonut. En meinannut uskoa korviani, enkä ollenkaan tajunnut mistä oli kyse. Sitten täti, myös vähän häkeltyneenä sanoi, että kai sinä nyt sentään jotain muuta olet syönyt. Tähän poika reippaasti vastasi, että olen minä viinaakin juonut. Minä olin kuin tulisilla hiilillä, enkä käsittänyt yhtään mistä oli kyse, eikä hän suostunut selittämään, joten neuvolan tädille se jäi lopullisesti epäselväksi. Koska poika kuitenkin oli täysin terve ja hyvin kehittynyt, ei täti vaatinut lisäselvityksiä.

Itse olin kuitenkin niin kauhuissani, etten voinut jättää asiaa siihen. Lopulta sain nyhdettyä tiedon. Sanon heti, että meidän perheemme alkoholinkäyttö on todella aina ollut minimaalista. Meillä on kuitenkin kesämökki ja olimme joskus mieheni kanssa saunakaljoina juoneet pullon olutta. Tyhjät pullot olivat jääneet pöydälle, emmekä olleet huomanneet, että poika oli kerran tyhjentänyt ne muutamat tipat, jotka olivat jääneet pullojen pohjalle. Se oli se kaljanjuonti. Viinanjuonti oli myös ainutkertainen tapaus. Meillä oli ollut vieraita ja heille oli tarjottu jotain likööriä. Poika kerjäsi ja kerjäsi, että hän haluaisi maistaa sitä. Lopulta mieheni antoi hänen kerran kielen kärjellä nuolaista pikaristaan, että hän saisi uteliaisuutensa tyydytettyä. Se riittikin, eikä poika koskaan sen jälkeen edes pyytänyt maistaa uutta kertaa. Asia oli meiltä vanhemmilta täysin unohtunut, mutta jos olisimme tienneet, mitä siitä seurasi, olisi sekin maistaminen saanut jäädä tekemättä. Olemme sitä kyllä, nyt jo yli kolmekymppisen poikamme kanssa yhdessä, joskus naureskelleet.

Kerron vielä toisen, vähän päinvastaisen tapauksen. Poika oli silloin aika nuori. En muista tarkkaa ikää, kun vein hänet ensimmäisen kerran pyhäkouluun. Jäin istumaan lasten taakse, että voin seurata miten hän käyttäytyy. Kaikki meni hyvin, kunnes opettaja kysyi, että tietääkö joku mikä on temppeli. Siellä oli paljon isompia lapsia ja kaikki olivat hiljaa, eikä kukaan viitannut. Sitten minun poikani viittasi reippaasti. Olin ihmeissäni, että mistä hän sen tietää, kun eivät isommatkaan näytä tietävän. Poika kuitenkin vaan jatkoi viittaamista ja lopulta opettaja sanoi, että no, Kalle tiedätkö sinä mikä on temppeli. Tyytyväisen näköisenä, kuuluvalla äänellä poika vastasi: EN. Se siitä sitten. Minua alkoi naurattaa. Pelkäsin kuitenkin, että toiset lapset alkaisivat myös nauraa, joten yritin olla vakava. Ihme ja kumma, kukaan ei kuitenkaan nauranut. Myöhemmin tietenkin selitin, milloin kuuluu viitata. Eihän hänelle kukaan ollut sitä kertonut.

Lue lisää

juttu,tämä viittaus,oikein sieluni silmin näen miten se on tapahtunut.
Hoidan meidän pikkutyttöä ja kerran sanoin Hänelle,että huomenna ei tavatakkaan,pidetään Pekkanen,siihen tyttö,että miks me ain pidetään Pekkanen,pidetään välillä Siirinen tai Emppunen.(Pekka,Siiri ja Emppu ovat hänen kavereitaan)

Nyt jo mummi kirjoitti:

Tämä on oikeastaan niin kamala juttu, että mietin pitkän aikaa uskallanko edes kertoa. Varmaa ainakin on, etten sitä koskaan unohda.

Pahinta asiassa oli, että työskentelin silloin kunnallisena perhepäivähoitajana. Poikani oli 5- tai 6-vuotias. En muista tarkkaan. Olin hänen kanssaan tarkastuksessa neuvolassa. Kaikki meni hyvin, kunnes täti kysyi, että no, mitä sinä Kalle olet syönyt. Hetkeäkään epäröimättä poika vastasi, että kaljaa minä olen juonut. En meinannut uskoa korviani, enkä ollenkaan tajunnut mistä oli kyse. Sitten täti, myös vähän häkeltyneenä sanoi, että kai sinä nyt sentään jotain muuta olet syönyt. Tähän poika reippaasti vastasi, että olen minä viinaakin juonut. Minä olin kuin tulisilla hiilillä, enkä käsittänyt yhtään mistä oli kyse, eikä hän suostunut selittämään, joten neuvolan tädille se jäi lopullisesti epäselväksi. Koska poika kuitenkin oli täysin terve ja hyvin kehittynyt, ei täti vaatinut lisäselvityksiä.

Itse olin kuitenkin niin kauhuissani, etten voinut jättää asiaa siihen. Lopulta sain nyhdettyä tiedon. Sanon heti, että meidän perheemme alkoholinkäyttö on todella aina ollut minimaalista. Meillä on kuitenkin kesämökki ja olimme joskus mieheni kanssa saunakaljoina juoneet pullon olutta. Tyhjät pullot olivat jääneet pöydälle, emmekä olleet huomanneet, että poika oli kerran tyhjentänyt ne muutamat tipat, jotka olivat jääneet pullojen pohjalle. Se oli se kaljanjuonti. Viinanjuonti oli myös ainutkertainen tapaus. Meillä oli ollut vieraita ja heille oli tarjottu jotain likööriä. Poika kerjäsi ja kerjäsi, että hän haluaisi maistaa sitä. Lopulta mieheni antoi hänen kerran kielen kärjellä nuolaista pikaristaan, että hän saisi uteliaisuutensa tyydytettyä. Se riittikin, eikä poika koskaan sen jälkeen edes pyytänyt maistaa uutta kertaa. Asia oli meiltä vanhemmilta täysin unohtunut, mutta jos olisimme tienneet, mitä siitä seurasi, olisi sekin maistaminen saanut jäädä tekemättä. Olemme sitä kyllä, nyt jo yli kolmekymppisen poikamme kanssa yhdessä, joskus naureskelleet.

Kerron vielä toisen, vähän päinvastaisen tapauksen. Poika oli silloin aika nuori. En muista tarkkaa ikää, kun vein hänet ensimmäisen kerran pyhäkouluun. Jäin istumaan lasten taakse, että voin seurata miten hän käyttäytyy. Kaikki meni hyvin, kunnes opettaja kysyi, että tietääkö joku mikä on temppeli. Siellä oli paljon isompia lapsia ja kaikki olivat hiljaa, eikä kukaan viitannut. Sitten minun poikani viittasi reippaasti. Olin ihmeissäni, että mistä hän sen tietää, kun eivät isommatkaan näytä tietävän. Poika kuitenkin vaan jatkoi viittaamista ja lopulta opettaja sanoi, että no, Kalle tiedätkö sinä mikä on temppeli. Tyytyväisen näköisenä, kuuluvalla äänellä poika vastasi: EN. Se siitä sitten. Minua alkoi naurattaa. Pelkäsin kuitenkin, että toiset lapset alkaisivat myös nauraa, joten yritin olla vakava. Ihme ja kumma, kukaan ei kuitenkaan nauranut. Myöhemmin tietenkin selitin, milloin kuuluu viitata. Eihän hänelle kukaan ollut sitä kertonut.

Lue lisää

Poikani oli joku 3-4-vuotias, kun kerran menimme City-Marketiin ostoksille. Olimme kenkäosastolla, enkä huomannut seurata hänen touhujaan. Panin kyllä merkille, että vieressäni kyykki kumarassa joku nainen kenkiä tutkien. Yht´äkkiä hän mätkähti päin kenkähyllyä. Silmänräpäyksessä tajusin mitä oli tapahtunut. Poikani oli ottanut vauhtia ja pukannut päällään naisen pystyssä olleeseen takapuoleen. En ehtinyt kuin haukkoa henkeäni, kun nainen suoristautui, kääntyi päin poikaa ja läimäytti korville. Poika ei inahtanutkaan. Oli vain hölmistyneen näköinen. Olisin tietenkin käskenyt pojan pyytää anteeksi, mutta samantien nainen lähti ylväästi pois, sanaakaan sanomatta. En tiedä mitä olisi pitänyt tehdä, mutta minä rupesin nauramaan ensi alkuun. Tilanne oli niin koomillinen. Ei se läimäys poikaa satuttanut, mutta saipahan pienen opetuksen. Kovistelin häntä tietenkin jälkeenpäin, mutta sain selitykseksi vain, ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta, kun oli niin sopiva maali mihin pukata. Saman selityksen hän antaa tänä päivänäkin. Olen nim. vieläkin joskus muistuttanut häntä tapauksesta.

Kun kysyin aikoinaan pojantyttäreltä,onko hällä lempiohjelmaa telkkarissa,tyttö vastas,et on miul kaks,blonti tuli taloon ja blonti tuli taloon uusinnat.

Sanoin pikkutytölle,että katotaampa uutiset,että tiedetään mitä maailmalla tapahtuu,sanoi hän hädissään ,ei katota uutiset on kuolemaa varten.
Oikeassa tyttö onkin,kun kattelee uutisia vaikka tänään.

mam48 kirjoitti:

Kun kysyin aikoinaan pojantyttäreltä,onko hällä lempiohjelmaa telkkarissa,tyttö vastas,et on miul kaks,blonti tuli taloon ja blonti tuli taloon uusinnat.

Sanoin pikkutytölle,että katotaampa uutiset,että tiedetään mitä maailmalla tapahtuu,sanoi hän hädissään ,ei katota uutiset on kuolemaa varten.
Oikeassa tyttö onkin,kun kattelee uutisia vaikka tänään.

Lue lisää

Kyllä sitä saa monasti kiemurrella,kun lapset laukoo.Tuttavani kertoi omasta pojastaan..Poika oli saanut ulkona naarmun poskeensa.Ystävättäreni
anoppi tuli kylään ja kysyi,että äitikö sinua on raapinut..poika vastas,että joo äiti raapas..anoppi kysyi,et veitselläkös se äiti raapas,johon poika,eiku haarukalla.
aika paha mennä korjailemaan,kun lapsi totisena selittelee.

mam48 kirjoitti:

Kyllä sitä saa monasti kiemurrella,kun lapset laukoo.Tuttavani kertoi omasta pojastaan..Poika oli saanut ulkona naarmun poskeensa.Ystävättäreni
anoppi tuli kylään ja kysyi,että äitikö sinua on raapinut..poika vastas,että joo äiti raapas..anoppi kysyi,et veitselläkös se äiti raapas,johon poika,eiku haarukalla.
aika paha mennä korjailemaan,kun lapsi totisena selittelee.

Lue lisää

Tuostapa muistin. Tapahtui kauan, kauan sitten, että ruokapöydässä 4-vuotiaan poikamme syöminen ei näyttänyt edistyvän lainkaan. Niinpä poikaa kehotettiin: "Pistelehän nyt poskeesi!"

Näsäviisas (äitiinsä tullut?) vesseli tökkäsi haarukalla poskeensa, niin että ihoon jäi piikeistä selvät punaiset jäljet. Temppu taisi olla rajumpi kuin hän itse aavisti, mutta eipä sisu antanut periksi itkeä!