En tiä katotko koskaan sunnuntaiaamuisin YLE1:ltä Sunnuntaivekkari-ohjelmaa, mitä ite silloin tällön teen. Niin tänäkin aamuna ja muutama ajatus nousi mieleen sen pohjalta.
Ohjelmassa oli haastateltavana nuoripari ('suht nuori ainaski', ehkä kolmenkymmenen paremmalla puolella), joilla molemmilla huumetausta, mutta selvinneet siitä kristillisen KAN-kotityön (kristillinen alkoholisti- ja narkomaanityö tai jotain) kautta.
Nuorenparin mieshenkilö kuvaili ohjelmassa olleensa yllättynyt siitä, kuinka KAN-kodilla hänet otettiin vastaan tasavertaisena ihmisenä kaikkine ongelmineen, ja toiminnasta oli hänelle itselleen välittynyt aito hänestä välittäminen 'keskeneräisenäkin' ihmisenä. Hän oli kokenut, että näillä uskovaisilla täytyy olla 'jotain sellaista, mikä häneltä itseltään puuttui', mikä fraasina on varsin tuttu itsellenikin kaikkine variaatioineen. Mies oli lopulta 'antanut elämänsä Jeesukselle' ja oli vielä löytänyt samantaustaisen naisen.
Aloin siinä samalla miettimään, miksi erityisesti alkoholi- ja huuneongelmaisten auttaminen on oletettavasti paljonkin tuloksekkaampaa kristillisten auttamisjärjestöjen parissa kuin esimerkiksi valtion järjestämissä auttamismenetelmissä. Olen itsekin paljon lukenut tällaisista 'elämän totaalisista muutoksista' kristillisien järjestöjen/yhteisöjen kautta ja yksi esimerkkihän oli se TV2:n Jumala-illan nuorenparin mieshenkilö. Kyseessä on muistaakseni poikkeuksessa ollut ihmisen uskoontuleminen, joka sekin on kuitenkin varsin toisarvoinen seikka kaikkine piirteineen alkoholismista ja huumeista irti pääsemisen rinnalla.
Jätän nyt käsittelemättä uskonnon/uskonnollisten oppirakennelmien psykologisen, kärjistäen jopa huumaantumisen kaltaisen vaikutuksen ihmiseen, millä silläkin on roolinsa elämänmuutoksissa ja keskityn tässä pintapuolisesti tavalliseen, ihmisen 'arkiseen ja aitoon kohtaamiseen'.
Väitän, että suurelta osin tämän paremman tuloksellisuuden taustalla on kristillisissä järjestöissä ruohonjuuritasolla työskentelevien vapaaehtoisten ja palkattujenkin auttajien usein hyvä kyvykkyys aitoon läsnäolevuuteen ja kuuntelemiseen ongelmia omaavien ihmisten kanssa sekä heidän kohtaaminen tasavertaisina ihmisinä itsensä kanssa. Tommy Hellsten kirjoittaa mielestäni uskomattoman hyvin tästä erityisesti kirjassaan "Ihminen tavattavissa".
Sen sijaan valtion järjestämissä auttamismenetelmissä kuvioon tulevat usein resurssien vähäisyys, työntekijöiden työajan asettamat rajoitteet ja ilmeisen monet muut tekijät, joiden vuoksi autettava kokee itsensä usein nähdäkseni vain ongelmaisena yhteiskunnan yksilönä, jolla toivoa ei paljoakaan ole. Hänelle luultavasti jää kaikesta tästä auttamisesta fiilis, että hänen auttamisensa on auttajilta jopa vain pakonomainen suoritus, joka tehdään auttajien työnkuvan vuoksi. Aito läsnäoleminen ja ongelmaisen kohtaaminen nimenomaan tasavertaisena ihmisenä jää ilmeisen usein sivualalle. Edelleen, Hellsten kirjoittaa tästäkin aspektissa edellä mainitsemassani kirjassaan. Lue, jos saat käsiin ellet ole jo lukenut.
Taustalla näillä kristillisillä auttamistyöntekijöillä on tietenkin kristillisen sanoman sisältämä, lähtökohtaisesti hieno ajatus lähimmäisenrakkaudesta, joka vielä toimii, kun autettava on 'vastaanottavassa tilassa'. Tosin on kristittyjäkin, jotka eivät anna häiritä auttamista edes sen, että autettavasta ilmenee kielteinen suhtautuminen uskonnollisen sanoman itselleen syöttämiseen. Ja hattua on nostettava yleensäkin kaikkien näiden auttajien tarmokkuudelle, vaikkakin ikävänä piirteenä usein kuvassa on lisäksi oman elämänkatsomuksen istuttaminen sekavassa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen.
Käsittääkseni muun muassa tai ehkä suurelta osin yllä mainitsemieni seikkojen vuoksi monilla kristityillä on se kuva, että kristillisellä sanomalla ja loppuviimein ihmisen uskoonon ratkaiseva merkitys päihdeaineriippuvaisen selviämisessä 'kuiville'. Ymmärrän, että houkutus ajatella näin on suuri, mutta kuten moni arvata saattaa itse en näin osaa ajatella. Toki reilu hatunnosto esimerkiksi KAN-kotityössä saavutettuja tuloksia kohtaan, ja kuten olen jo aiemmin todennut en erilaisiin uskonnollisiin uskomuksiin uskomisessa näe mitään ongelmallista. Niistä, mitä sitten pidän ongelmallisena ollaan keskusteltukin jo aiemmin ja jätetään ne tässä pois.
Itsekin varmaan olet tätä asiaa omalta kantiltas miettinyt; epäsuorana osoituksena siitä on tällä hetkellä tämän palstan kolmannellakymmenellä sivulla oleva kirjoituksesi hellarin tyttärelle, jota pidän ehkäpä palstan hienoimpana kirjoituksena ja jonka tätä ennen olen pari kertaa aikaisemminkin käynyt jälkeenpäin lukemassa. Pidän itse siis luonnollisestikin selviönä sitä, että uskonnollisen sanoman välittäminen autettavalla ei ole ratkaisevaa hänen omien ongelmiensa selvittämisessä vaan eritoten aiemmin mainitsemani seikat, jotka esimerkiksi KAN-kotijärjestön työntekijöillä tuntuu olevan hallussa.
Lopuksi vielä joitain rohkeahkojakin hajatelmia, joissa yksinkertaistavasti käytän jakoa kristityt ja ateistit sekä käytän edelleen yksinkertaistavasti käsitteitä kylmä ja lämmin kuvaamaan suhtautumista kanssaihmiseen. Kristityille menee nyt pisteet esimerkiksi tämän alkoholi- ja huumeongelmaisten auttamistyön suhteen. Heidän suhtautumisensa kanssaihmisiin on yleisestikin kristillisen lämmin, jonka näen siis näen tekijänä heidän työnsä tuloksellisuuteen. Eri asia sitten on, mihin saakka tämä "lämpimyys" kestää.
Varsinaisesti ateistiseksi tunnustautuneita auttamisjärjestöjä en tiedäkään ja sellaista en näkisi mielekkäänäkään. Yleisesti kuitenkin ateistien suhtautuminen 'lähimmäisiin' on enemmän tai vähemmän usein kylmä, ylimielinen ja jopa ilkkuvakin, minkä osalta saan toki tarkastella itseänikin, mutta väitän, että usein ateistit lisäävät kirjoittelu- ja puhetyylillään katsantokantansa huonoa kuvaa ihmisten, eritoten uskovaisten keskuudessa. Kristilliselle, tiettyyn rajaan saakka kestävälle lämpimyydelle vastavuoroisesti ateistista katsantokantaa leimaa mielestäni siis eräänlainen kylmyys kanssaihmistä kohtaan.
Ohjelmassa oli haastateltavana nuoripari ('suht nuori ainaski', ehkä kolmenkymmenen paremmalla puolella), joilla molemmilla huumetausta, mutta selvinneet siitä kristillisen KAN-kotityön (kristillinen alkoholisti- ja narkomaanityö tai jotain) kautta.
Nuorenparin mieshenkilö kuvaili ohjelmassa olleensa yllättynyt siitä, kuinka KAN-kodilla hänet otettiin vastaan tasavertaisena ihmisenä kaikkine ongelmineen, ja toiminnasta oli hänelle itselleen välittynyt aito hänestä välittäminen 'keskeneräisenäkin' ihmisenä. Hän oli kokenut, että näillä uskovaisilla täytyy olla 'jotain sellaista, mikä häneltä itseltään puuttui', mikä fraasina on varsin tuttu itsellenikin kaikkine variaatioineen. Mies oli lopulta 'antanut elämänsä Jeesukselle' ja oli vielä löytänyt samantaustaisen naisen.
Aloin siinä samalla miettimään, miksi erityisesti alkoholi- ja huuneongelmaisten auttaminen on oletettavasti paljonkin tuloksekkaampaa kristillisten auttamisjärjestöjen parissa kuin esimerkiksi valtion järjestämissä auttamismenetelmissä. Olen itsekin paljon lukenut tällaisista 'elämän totaalisista muutoksista' kristillisien järjestöjen/yhteisöjen kautta ja yksi esimerkkihän oli se TV2:n Jumala-illan nuorenparin mieshenkilö. Kyseessä on muistaakseni poikkeuksessa ollut ihmisen uskoontuleminen, joka sekin on kuitenkin varsin toisarvoinen seikka kaikkine piirteineen alkoholismista ja huumeista irti pääsemisen rinnalla.
Jätän nyt käsittelemättä uskonnon/uskonnollisten oppirakennelmien psykologisen, kärjistäen jopa huumaantumisen kaltaisen vaikutuksen ihmiseen, millä silläkin on roolinsa elämänmuutoksissa ja keskityn tässä pintapuolisesti tavalliseen, ihmisen 'arkiseen ja aitoon kohtaamiseen'.
Väitän, että suurelta osin tämän paremman tuloksellisuuden taustalla on kristillisissä järjestöissä ruohonjuuritasolla työskentelevien vapaaehtoisten ja palkattujenkin auttajien usein hyvä kyvykkyys aitoon läsnäolevuuteen ja kuuntelemiseen ongelmia omaavien ihmisten kanssa sekä heidän kohtaaminen tasavertaisina ihmisinä itsensä kanssa. Tommy Hellsten kirjoittaa mielestäni uskomattoman hyvin tästä erityisesti kirjassaan "Ihminen tavattavissa".
Sen sijaan valtion järjestämissä auttamismenetelmissä kuvioon tulevat usein resurssien vähäisyys, työntekijöiden työajan asettamat rajoitteet ja ilmeisen monet muut tekijät, joiden vuoksi autettava kokee itsensä usein nähdäkseni vain ongelmaisena yhteiskunnan yksilönä, jolla toivoa ei paljoakaan ole. Hänelle luultavasti jää kaikesta tästä auttamisesta fiilis, että hänen auttamisensa on auttajilta jopa vain pakonomainen suoritus, joka tehdään auttajien työnkuvan vuoksi. Aito läsnäoleminen ja ongelmaisen kohtaaminen nimenomaan tasavertaisena ihmisenä jää ilmeisen usein sivualalle. Edelleen, Hellsten kirjoittaa tästäkin aspektissa edellä mainitsemassani kirjassaan. Lue, jos saat käsiin ellet ole jo lukenut.
Taustalla näillä kristillisillä auttamistyöntekijöillä on tietenkin kristillisen sanoman sisältämä, lähtökohtaisesti hieno ajatus lähimmäisenrakkaudesta, joka vielä toimii, kun autettava on 'vastaanottavassa tilassa'. Tosin on kristittyjäkin, jotka eivät anna häiritä auttamista edes sen, että autettavasta ilmenee kielteinen suhtautuminen uskonnollisen sanoman itselleen syöttämiseen. Ja hattua on nostettava yleensäkin kaikkien näiden auttajien tarmokkuudelle, vaikkakin ikävänä piirteenä usein kuvassa on lisäksi oman elämänkatsomuksen istuttaminen sekavassa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen.
Käsittääkseni muun muassa tai ehkä suurelta osin yllä mainitsemieni seikkojen vuoksi monilla kristityillä on se kuva, että kristillisellä sanomalla ja loppuviimein ihmisen uskoonon ratkaiseva merkitys päihdeaineriippuvaisen selviämisessä 'kuiville'. Ymmärrän, että houkutus ajatella näin on suuri, mutta kuten moni arvata saattaa itse en näin osaa ajatella. Toki reilu hatunnosto esimerkiksi KAN-kotityössä saavutettuja tuloksia kohtaan, ja kuten olen jo aiemmin todennut en erilaisiin uskonnollisiin uskomuksiin uskomisessa näe mitään ongelmallista. Niistä, mitä sitten pidän ongelmallisena ollaan keskusteltukin jo aiemmin ja jätetään ne tässä pois.
Itsekin varmaan olet tätä asiaa omalta kantiltas miettinyt; epäsuorana osoituksena siitä on tällä hetkellä tämän palstan kolmannellakymmenellä sivulla oleva kirjoituksesi hellarin tyttärelle, jota pidän ehkäpä palstan hienoimpana kirjoituksena ja jonka tätä ennen olen pari kertaa aikaisemminkin käynyt jälkeenpäin lukemassa. Pidän itse siis luonnollisestikin selviönä sitä, että uskonnollisen sanoman välittäminen autettavalla ei ole ratkaisevaa hänen omien ongelmiensa selvittämisessä vaan eritoten aiemmin mainitsemani seikat, jotka esimerkiksi KAN-kotijärjestön työntekijöillä tuntuu olevan hallussa.
Lopuksi vielä joitain rohkeahkojakin hajatelmia, joissa yksinkertaistavasti käytän jakoa kristityt ja ateistit sekä käytän edelleen yksinkertaistavasti käsitteitä kylmä ja lämmin kuvaamaan suhtautumista kanssaihmiseen. Kristityille menee nyt pisteet esimerkiksi tämän alkoholi- ja huumeongelmaisten auttamistyön suhteen. Heidän suhtautumisensa kanssaihmisiin on yleisestikin kristillisen lämmin, jonka näen siis näen tekijänä heidän työnsä tuloksellisuuteen. Eri asia sitten on, mihin saakka tämä "lämpimyys" kestää.
Varsinaisesti ateistiseksi tunnustautuneita auttamisjärjestöjä en tiedäkään ja sellaista en näkisi mielekkäänäkään. Yleisesti kuitenkin ateistien suhtautuminen 'lähimmäisiin' on enemmän tai vähemmän usein kylmä, ylimielinen ja jopa ilkkuvakin, minkä osalta saan toki tarkastella itseänikin, mutta väitän, että usein ateistit lisäävät kirjoittelu- ja puhetyylillään katsantokantansa huonoa kuvaa ihmisten, eritoten uskovaisten keskuudessa. Kristilliselle, tiettyyn rajaan saakka kestävälle lämpimyydelle vastavuoroisesti ateistista katsantokantaa leimaa mielestäni siis eräänlainen kylmyys kanssaihmistä kohtaan.
Vastaukset 32
Vanhimmat
että noin pitkistä avautumisista ilma sisältöä luen vain alun ja lopun.
Lopputekstissä:
"Varsinaisesti ateistiseksi tunnustautuneita auttamisjärjestöjä en tiedäkään ja sellaista en näkisi mielekkäänäkään. Yleisesti kuitenkin ateistien suhtautuminen 'lähimmäisiin' on enemmän tai vähemmän usein kylmä, ylimielinen ja jopa ilkkuvakin, minkä osalta saan toki tarkastella itseänikin, mutta väitän, että usein ateistit lisäävät kirjoittelu- ja puhetyylillään katsantokantansa huonoa kuvaa ihmisten, eritoten uskovaisten keskuudessa. "
voinomalta osaltani todeta, että avustan henkilökohtaisesti niiden järjestöjen kautta, jotka toimittavat avun tehokkaasti perille, eivätkä toisaalta kiristä janoon nääntyvään käännytysvalheillaan.
Valitettavasti valtiomme kanavoi ja tukee em. väärinkäytöksiä kanavoimalla apuaan (siis minunkin rahoja) KUA:n kautta.
Helppohan minun on avustaa, säästänhän yli 600 euroa vuodessa hihhulijäsenmaksuja.
kyllä 60 000 jeurosta riittää avustustoimintaankin.
mitä ei-krisellijärjestöjä suosittelet päihteiden käyttäjälle?
suosittelen uskonnon uhrien toimintaa.
Siinä jessestä sekaisin oleva pää selviää, jos on selvitäkseen.
Tosin osa hihhuleista on ns. sekakäyttäjiä, sieniä ja suunnatonta typeryyttä napataan Jessen ohella. Se on vaikeampi juttu.
Mitä 60 k€ tulee, se on jo historiaa, nykyisin minulla on paremmat edellytykset avustaa.
Pitäisi vain löytyä tehokas ja humaani keino, jolla radalla tai yössä olevat uskikset saataisiin lähemmäksi tervettä elämää.
miten itte lystäät :) Minä taas voin kertoa, että saatan lukea pitkiäkin kirjoituksia, erään kerran jopa kokonaisen nettikirjan.
Omista avustamisistani voin myös kertoa sen, että pyrin tukemaan lähinnä kaikin puolin puolueettomia järjestöjä.
Annat kai rahaa SPR :n kautta? Ja rahat menevät varmasti perille? Tsunamiavun jälkeen SPR kärähti huijauksesta. Sen kautta lähetetyt rahat toimitettiin tsunamialueen rikkaille miljonääreille, ja köyhät ja kärsivät eivät saaneet mitään. Eli tue toki miljonäärejä.
"Yleisesti kuitenkin ateistien suhtautuminen 'lähimmäisiin' on enemmän tai vähemmän usein kylmä, ylimielinen ja jopa ilkkuvakin, minkä osalta saan toki tarkastella itseänikin, mutta väitän, että usein ateistit lisäävät kirjoittelu- ja puhetyylillään katsantokantansa huonoa kuvaa ihmisten, eritoten uskovaisten keskuudessa. Kristilliselle, tiettyyn rajaan saakka kestävälle lämpimyydelle vastavuoroisesti ateistista katsantokantaa leimaa mielestäni siis eräänlainen kylmyys kanssaihmistä kohtaan."
---
Täytyypä sanoa että tästä en ole kyllä yhtään samaa mieltä vaikka useimmiten olenkin ollut Mun_Nimen kanssa samoilla linjoilla. Jotenkin olen huomaavinani tuossa jonkinlaista kaikua vielä siitä uskovaisten ennakkoluuloisesta ateismikäsityksestä... ;-)
Lisäksi minusta sellaisen kristillisen "lämpimyyden" josta puhut, taustalla oleva motiivi on myös tärkeä.
Vaikka akuutissa hädässä oleva ihminen tuskin auttajan auttmismotiiveista on kiinnostunut (sama se kunhan jostain saa apua), niin kun asiaa yleisemmin tarkastellaan, mielestäni se tausta, mistä se auttamishalu kumpuaa, ei ole mitenkään toisarvoinen asia.
Ihanko vain vilpittömästä auttamishalusta on kysymys...vaiko ehkä sittenkin auttajan omista tarpeista?
Hyvin monille tällaisille lämpimille auttajaihmisille auttamisesta itsestään on tullut eräänlainen sairaus, läheisriippuvuus (josta myös Hellsten on monien muiden ohella kirjoitellut kirjoissaan), jossa ihminen täyttää itseään muiden ongelmilla, asioilla ja saa näin ITSELLEEN siitä muiden holhoamisesta ja hyysäämisestä henkistä tyydytystä jota ei muualta saa. Tällaisen henkilön on vaikea olla pelkästään itsensä kanssa koska hänellä ei ole sitä "itseä" koska se ei ole koskaan saanut kehittyä.
(Täällä muuten kirjoitin samaa asiaa sivuten: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000217&posting=22000000015713390
uskovaisten kotien lapsista)
Tällaiset henkilöt siis elävät muiden kautta koska eivät osaa elää omaa elämäänsä. He täyttävät tyhjää itseään muilla ihmisillä. Tiedän tämän koska olen itse ollut joskus sellainen. Ja ehkä vähän vieläkin.
Muistaakseni Hellsten myös puhui jossain kirjassaa sellaisista auttajista jotka tarvitsevat itse autettaviaan enemmän kuin ne autettavat tarvitsevat auttajiaan. Ja tällainen kuvio on minun kokemukseni mukaan hyvin yleinen kristillisissä piireissä.
Lisäksi hellareiden piireissä on tunnetusti aina pidetty suurta meteliä rajuista ja mahdollisimman sokeeraavista elämäntarinoista. Mielestäni siinä on ollut (ja on edelleen) ihan suoraa idolisoimistakin mukana, kun näiden uskoontulleiden "rappioihmisten" (olivat ne sitten entisiä linnakundeja, jengiläisiä, narkkareita alkkiksia rikollisia yms.) elämäntarinoilla tylisistyneet uskovaiset sitten viihdyttävät itseään. Kyl ne Nicy Cruzien ja Ritujen tarinat on niin perusteellisesti vuosien saatossa pureskeltu eikä niistä ole vieläkään saatu tarpeeksi. ;-)
Ja lisää "stooria" tulee jatkuvalla syötöllä. Kuten siitä Jumala- illastakin voi todeta. Ei se "ex- narkkikaan" kovin häpeillen sitä huumelistaansa (tupakasta alkaen ;-P) esitellyt kaikelle kansalle. Kyl siinä oli niin läpinäkyvää omilla KOKEMUKSILLA pröystäilyä mukana että sokea täytyy ihmisen olla joka ei sitä huomannut. "Ku mä oon sit kokeillut sitä ja sit mä oon kokeillut tätä..."
Ei kukaan esittele _ylepillen ja pullistellen_ omaa narkkaamishistoriaansa, ellei sellaisesta ole saanut paljon palkitsevaa huomiota. Sitä kauhistelua, päivittelyä ja sen kaiken "kauheuhden" suomaa ylitsevuotavaa HUOMIOTA jota hellaripiireissä nämä rappioihmiset ovat aina saaneet.
Kun tätä asiaa katsoo tältä kantilta ei ole mikään ihme jos esim. tällaisten kristillisten päihdetyöyksiköiden kuten esim. KAN- kotitoiminnan yms. tuloksellisuus on parempi kuin monilla muilla sektoreilla.
Päihdeongelmaiset ihmiset ovat hyvin usein jääneet vaille huomiota menneisyydessään kun kukaan ei ole heitä ikäänkuin "nähnyt". Sit kun tällainen henkilö pääsee yhtäkkiä sellaiseen ympäristöön jossa ollaankin hänestä ja hänen historiastaan ihan oikeasti kiinnostuneita, se täyttää sen tarpeen jonka täyttämiseksi hän on ennen käyttänyt päihteitä.
En vähättele tällaisen päihdetyön tuloksia päihdeongelmaisten itsensä kannalta. Sen avulla monet ovat pidentäneet elämänkaartaan ja myös kohottaneet elämänlaatuaan, vaikkakin usein vaihtaneet kemiallisen päihteen ns. "hengelliseen" päihteeseen. On se varmasti monien kohdalla kahdesta pahasta parempi. ;-)
Mutta ei sitäkään pointtia pidä sivuuttaa millä 'kustannuksella' sitä työtä tehdään ja ennenkaikkea miltä asennepohjalta. Onko sellaisessa hoidossa loppujenlopuksi kysymys vain kahdesta eri "sairautta" sairastavasta osapuolesta jotka jollakin tavalla vastaavat toistensa tarpeisiin. Sitä voisi verrata esim. sellaiseen sairaalloiseen parisuhteeseen jossa osapuolet ovat henkisessä riippuvuussuhteessa toisistaan. Monissa uskontoon perustuvissa auttamistahoissa autetavien tehtävä on pitää auttajien uskoa pystyssä. Heidän tehtävänsä on olla "käveleviä ihmeitä" jotta auttajat saavat vahvistusta omalle uskolleen.
Ja syntyy vastavuoroinen henkinen riippuvuussuhde päihdeongelmaisten ja uskonnollisten yhteisöjen (tai vain yksittäisten ihmisten kesken) ikkäänsäkuin niin että "kun minä (uskovainen auttajaosapuoli) annan sinulle huomiota jota sinä kaipaat, niin sinä (autettava) annat minulle "parantumisihmeen" jolla todistat että se minun Jumalani toimii.
Ja avot, kas kummaa! Se kuvio toimii. Lisäksi päihdeongelmainen saa vielä ihmisyhteisön ympärilleen.
---
Mullahan ei ole mitään patenttiratkaisua mihinkään päihdeongelmien ratkomiseen (jos olisi niin olisin miljonääri ;-)). Ja terveen ja sairaankaan raja ei ole mitenkään selkeä jotta voisi aukottomasti sanoa kuka on sairas ja kuka terve. Näissä asioissa on aina kysymys aika subjektiivisista näkemyksistä.
Mun ajatus tässä asiassa on kuitenkn se että uskontoon perustuva auttamistyö esim. mielenterveysongelmaisten ja päihdeongelmaisten kohdalla on ensinnäkin eettisesti erittäin kyseenalaista ja toimii hyvin usein juuri tällä vastavuoroisella riippuvuussuhdeperiaatteella. "Auttaminen" ei ole oikeasti niin "humaania" "lämmintä" kuin miltä se näyttää.
Siinä saattaa olla taustalla paljon itsekkäämpiä motiiveja kuin luulisi.
ohjelmaa katsomatta (uskon myös, että kan-koti -työtä tarkemmin tuntematta) alat paahtamaan kristillisen, tarkennettuna helluntailaisen, päidetyön ala-arvoisuutta.
"ihanko vilpittömästä auttamishalusta on kysymys..?" entäpä jos onkin? tuskinpa asia on sinun päätettävissäsi.
Siis katsoin kyllä se Jumala- iltaohjelman jos sitä tarkoitat, ja tiiviisti katsoinkin.
Lisäksi tunnen KAN- kotityötä ja kristillistä sielunhoitoa.
Mistä moisia johtopäätöksiä etten näistä asioista mitään tiedä?
"tunnen KAN -kotityötä"?
... kerro.
Liian henkilökohtainen kysymys. =)
>Jotenkin olen huomaavinani tuossa jonkinlaista kaikua vielä siitä uskovaisten ennakkoluuloisesta ateismikäsityksestä...<
Kukin voi tietenkin lähteä havaitsemaan kaikuja ties mistä ja miten itse haluaa, joten sen puoleen annan olla.
Itse kuitenkin voin sanoa itselläni olleen aikaisemmin paljon positiivisemmat käsitykset ateismista/ateistiksi itseään kutsuvista, jotka hiukan muuttuivat tietyissä porukoissa itseään ateistiksi kutsuvien sekä viimeksi ateismipalstan vakiokirjoittelijoiden kanssa käymieni keskustelujen vuoksi. Myönnän kuitenkin, että siteeraamassasi kappaleessani alunperin epäonnistuin asian ilmaisemisessa ajatuksieni mukaisesti. Toiseksi viimeisen kappaleen "rohkeitakin"-sanan paikalle olisin laittanu sanan "yliampuviakin", jos en muuten kappaletta olis muuttanu.
>Vaikka akuutissa hädässä oleva ihminen tuskin auttajan auttmismotiiveista on kiinnostunut (sama se kunhan jostain saa apua), niin kun asiaa yleisemmin tarkastellaan, mielestäni se tausta, mistä se auttamishalu kumpuaa, ei ole mitenkään toisarvoinen asia.
Ihanko vain vilpittömästä auttamishalusta on kysymys...vaiko ehkä sittenkin auttajan omista tarpeista?<
Viime aikoina olen päätynyt ajatukseen, että pyrin mahdollisimman vähän esittämään julkisesti syyttäviä arveluja toisen/jonkun yhteisön motiiveista, jos kuitenkin työn tulokset ovat positiivisia kuten aamuisen ohjelman nuoresta parista voisi todeta.
Asia ei ole todellakaan yksiselitteinen, sillä joskus epäilyt toisen motiiveista julkisesti voinevat olla paikallaankin ja hyödyllisiä, mutta on kuitenkin vaara ajautua 'motiivien arvelu' -sotaan, josta asiallisuus on kaukana. Ymmärtänet, että myös uskovaisilla on periaatteessa samankaltainen mahdollisuus arvella esim. minun motiivejani mikäli itse teen samoin, ja tällöin soppa on valmis. Uskoisin, että järkevämpää lähteä kaventamaan juopaa uskovaisten ja ateistien välillä, mitä ei välttämättä parhaalla tavalla tehdä motiivien arveluilla.
Alkuperäisestä tekstistäni huomasit kuitenkin varmaan nämä kohdat:
"Kristilliselle, tiettyyn rajaan saakka kestävälle lämpimyydelle.."
"Eri asia sitten on, mihin saakka tämä "lämpimyys" kestää."
"...lähtökohtaisesti hieno ajatus lähimmäisenrakkaudesta, joka vielä toimii, kun autettava on 'vastaanottavassa tilassa'"
..ja erikseen vielä tämän:
"Tosin on kristittyjäkin, jotka eivät anna häiritä auttamista edes sen, että autettavasta ilmenee kielteinen suhtautuminen uskonnollisen sanoman itselleen syöttämiseen. Ja hattua on nostettava yleensäkin kaikkien näiden auttajien tarmokkuudelle, vaikkakin ikävänä piirteenä usein kuvassa on lisäksi oman elämänkatsomuksen istuttaminen sekavassa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen."
..minkä allekirjoitan edelleenkin. Itse ainakin tiedän tapauksia, ja jos toista ko. ihmisistä ilmenee voin todeta, että ihmisarviointikykyni eivät ole olleet ajan tasalla.
>Mun ajatus tässä asiassa on kuitenkn se että uskontoon perustuva auttamistyö esim. mielenterveysongelmaisten ja päihdeongelmaisten kohdalla on ensinnäkin eettisesti erittäin kyseenalaista ja toimii hyvin usein juuri tällä vastavuoroisella riippuvuussuhdeperiaatteella. "Auttaminen" ei ole oikeasti niin "humaania" "lämmintä" kuin miltä se näyttää.<
En itsekään luonnollisestikaan uskontoon perustuvaa auttamisjärjestöä lähtisi perustamaan tai niiden toimintaan osallistumaan, mutta fakta kuitenkin on, että sellaisia Suomen maassakin paljon on, ja ennemmin pyrkisin rakentavaan mahdolliseen yhteistyöhön heidänkin kanssaan kuin vaikkapa heidän motiiviensa arveluun. Sellaisia toki itsellänikin on.
en kuitenkaan hyväksy sitä, että et pidä minään jonkun toisen hyvää ja kauaskantoista kokemusta kan -kodissa tai jonkun siellä tekemää työtä vetoamalla omaan "henkilökohtaiseen kysymykseen".
"Etten pidä minään"??
Luepas uudelleen vähän vähemmällä asenteella ed. viestini. Jos tuo asenne jatkuu en vastaa enempää.
Voin ihan avoimin sydämmin kirjoittaa sinulle, että älä sotkeudu sellaiseen mitä et ole todeksi elänyt.
Nyt on kirjoiteltu kristillisestä päihde työstä KAN- kodin osalta.
Ihminen joka ei kristillisiä periaatteita hyväksy, vaan katkeroituneena kirjoittaa seilaisestakin jota et omakohtaisesti ole itse elänyt, ei osaa myöskään sydämmellisesti ymmärtää.
Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat antaneet elämänsä juoppojen "pelastamiseksi", se usein vaatii 24t/ vrk:ssa ja siihen tarvitaan paljon muutakin kuin kielteisyyttä.
Tiedän omakohtaisesti mitä on elää alkoholistina ja mitä pitää sisällään alkoholistien auttaminen.
Se homma käy työstä ja tulokset ovat huonot, katsotpa miltä taholta tahansa, vaan yksikin raitis päivä on kannustavaa.
Ajattele sinäkin että kun Suomikin vapuatuis puolestakin alkoholismin kiroksissa olevista, niin kuinka moni koti ja lapsi voisi kiitoksen kaiuttaa tänäkin kesänä.
Älä turhaan vastaa, että tunnet ja tiedät lähelläsi näitä "orjia", jos itse et ole "orjuuttu" todeksi elänyt.
Minä en usko että sinä kykenet alkoholisteja auttamaan, tuskin edes rahallisesti?
... mihin tuossa oli tarkoitukseni ottaa kantaa oli tämä vastakkainasettelu ateistien ja uskovaisten välillä jossa annat ymmärtää että ateisteilla olisi yleisesti ottaen jotenkin "kylmä" suhtautuminen kanssaihmisiin, ja uskovaisilla taas jotenkin "lämmin".
Siitä olin siis eri mieltä ja siksi otin sen toisenkin puolen kristillisestä auttamistyöstä esiin.
ettei kristillinen sanoma sinällään liene olennaisin tekijä riippuvuudesta paranemisessa. Pieni, tiivis uskonyhteisö tarjoaa jäsenelleen yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä tyydyttää yhtä ihmisen perustarpeista. Varmasti on totta myöskin avustustyöntekijöiden lämminhenkinen suhtautuminen autettaviinsa. Varmasti moni päihderiippuvainen kaipaa tuntemusta hyväksytyksi tulemisesta. Siihen tarpeeseen tuo ystävällinen, kuunteleva ja arvostava suhtautuminen on varmasti omiaan.
Haittapuolena uskonlahkon generoimassa parantumisprosessissa on tietenkin riippuvuuden syntyminen asianomaiseen yhteisöön ja sen opetuksiin. Yleensä tietysti tuo riippuvuus on alkuperäiseen verrattuna paljon vähemmän haitallinen, pahimmillaan uskontoriippuvuuskin voi kuitenkin turmella elämän ja ihmissuhteet.
Onko kristillisyyteen pohjautuvalla auttamistoiminnalla sitten paremmat lähtökohdat onnistumiselle kuin maallisella? Laitosmainen toiminta ei vastaa yhtä hyvin yhteenkuuluvuuden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeisiin. AA-kerhot lienevät kuitenkin oivallinen esimerkki myös toimivasta ei-uskonnollisesta auttamistyöstä.
En usko ateismiin sinänsä liittyvän kylmää suhtautumista lähimmäisiin. Näitä palstoja lukemalla tulee helposti aivan päinvastainen käsitys: uskovaiset ovat usein raakoja ja rakkaudettomia, tiukkiin ja yksinkertaisiin oppeihin sidottuja. Rakkaus ihmisiin on korvattu rakkaudella kuvitteelliseen Jeesus-hahmoon. Sinänsä myöskään kristillisyys ei tietenkään tarkoita ihmisvihaa, äärikristillisyys sen sijaan kyllä. Oma henkilökohtainen käsitykseni on, että ateistit ovat ihmisinä fiksumpia ja ymmärtäväisempiä kuin fundamentalistiuskovaiset. Tällainen jaottelu on tietenkin karkeaa: suurin osa ihmisistähän ei kuulu kumpaankaan kategoriaan. Itse kuitenkin uskoisin tulevani juttuun paljonkin paremmin vakaumuksellisten ateistien kuin ääriuskovaisten kanssa.
vakaumuksellinen ateisti ei ole vastakohta ääriuskovaiselle.
vakaumuksellisten ateistien joukkoon kun kuuluu niitä, pystyvät olemaan suvaitsevia uskovia kohtaan ja niitä, jotka eivät siihen kykene.
ääriuskovaisuus taas on hyvin venyvä käsite. ateisti, joka on oppinut kunnioittamaan toisen ihmisen uskoa ja arvoja yleensäkin, käyttää uskovista harvemmin ilmaisua "ääriuskovainen".
AA: n ohjelmaan kuuluu myös peri-aatteet, joissa rukousta painotetaan.
Eli elävä Israelin Jumala vaikuttaa monessa ja monin tavoin.
Älä harmistu kuitenkaan, vaikka Jumala korkeiman voimana, on päänä myös AA:ssa.
Kristus on ihmeellinen orjuuden poistaja, Hänessä on entisen juopon turvallista vaeltaa kohti kotia.
ja vastaavat siellä seikkailevatkin, huurujen keskellä uusissa huuruissa, pää täynnä toista kamaa, vaihteeksi.
>Haittapuolena uskonlahkon generoimassa parantumisprosessissa on tietenkin riippuvuuden syntyminen asianomaiseen yhteisöön ja sen opetuksiin. Yleensä tietysti tuo riippuvuus on alkuperäiseen verrattuna paljon vähemmän haitallinen, pahimmillaan uskontoriippuvuuskin voi kuitenkin turmella elämän ja ihmissuhteet.<
Samankaltaiset ajatukset itsellänikin on asiasta, mutta pääasiana kuitenkin pidän, että henkilö esim. vapautuu huumeista. Tosin aamuista ohjelmaa katsellessani totesin itsekseni, että huumeen nimike vain on vaihtunut kemiallisista yhdisteistä uskoon pamahtamiseen. Tätä tietenkään eivät kristilliset piirit tunnusta.
Itse olen päätynyt ajatukseen, että tunnustan olemassa olevan, miltei kilpailutilassa olevan asetelman elämänkatsomusten suhteen, jossa kristillisilläkin piireillä on oikeus toimia. Kilpailuasetelman vahvistamista katson parhaaksi pyrkiä välttämään. Sen sijaan kuitenkin uskonnollisten piirien toiminnassa havaitsemiani epäkohtia kuten lapsiin kohdistuvaa, henkisenä väkivaltana pitämääni toimintaa kohtaan voin esittää kritiikkiäni aivan kuten muitakin asioita kohtaan.
Ideaalisena päämäääni itselläni on uskonnollisista kuppikunnista/yhteisöistä, joissa uskonasioiden henkilökohtaisuus kokee pääsääntöisesti pahan inflaation vapaa maailma. Tämä päämäärä tuskin toteutuu elinaikanani, ja mahdollisesti ei ollenkaan. Erityisesti kristillisten yhteisöjen tapauksessa tämän päämäärän saavuttamista voidaan nähdäkseni parhaiten edesauttaa pyrkimällä rakentavaan yhteistyöhän heidän kanssaan, jos vain itse ovat siihen halukkaita. Tämä kun on omiaan purkamaan uskovaisten omista ajatuksista usein löydettävissä olevaa asetelmaa "hyvän" (uskovaiset) ja "pahan" (maailma, ateistit, jne) välisestä taistelusta. Omien kokemuksieni perusteella tämä voi olla jopa tehokasta.
>Onko kristillisyyteen pohjautuvalla auttamistoiminnalla sitten paremmat lähtökohdat onnistumiselle kuin maallisella?<
En usko. Kuitenkin kristilliseltä pohjalta toimivien auttamisjärjestöjen tulokset ovat varsin hyviä sen suhteen, miten henkilö on päässyt eroon vallinneesta ongelmastaan. Eri asia sen sijaan on, mille tasolle autettavan henkilön muiden henkisten ominaisuuksien kehittyminen jää vaikkapa myöhemmässä seurakunnassa toimimisen tiimellyksissä. Tiedän kuitenkin myös tapauksen, jossa henkilö pääsi vankila- ja päihdekierteestään eroon kristillisen tahon auttamistyön tuloksena, mutta ei henkisesti vahvana persoonallisuutena suostunut loppuviimein asettumaan seurakunnan 'ruotuun' eikä muutenkaan uskonnolliseen vaahtoamiseen kovinkaan pitkäksi aikaa.
>Näitä palstoja lukemalla tulee helposti aivan päinvastainen käsitys: uskovaiset ovat usein raakoja ja rakkaudettomia, tiukkiin ja yksinkertaisiin oppeihin sidottuja. Rakkaus ihmisiin on korvattu rakkaudella kuvitteelliseen Jeesus-hahmoon<
Todettakoon kuitenkin, että tämän palstan kirjoittelijat eivät edusta koko kristillistä kenttää. Muuten allekirjoitan yllä olevan.
>Oma henkilökohtainen käsitykseni on, että ateistit ovat ihmisinä fiksumpia ja ymmärtäväisempiä kuin fundamentalistiuskovaiset<
Ateisteilla oman näkemykseni mukaan on kylläkin parempi ja pitemmälle kantava potentiaali inhimilliseen suhtautumiseen kuin tietyn uskonnollisen oppirakennelman/uskonnon omaksuneilla ja siitä sokeasti kiinni pitävillä uskovaisilla. Aikaisemmin mainitsemistani syistä itselleni on kuitenkin jäänyt vaikutelma, että ateistit usein tuntuvat jäävän kirjoittelu- ja puhetyylillään jopa lisäämään juopaa uskonnollisen mielen omaavien ja itsensä välille, kun taas he voisivat purkaa sitä, joka siis pönkittää uskovaisten mielissä olevaa asetelmaa "Jumalan armon vastaanottaneiden ja maailman pahuudessa elävien" välillä.
Nähdäkseni nk. ateistit siis usein toiminnallaan vahvistavat omaa kuvaansa kylmän ja jopa ilkkuvankin suhtautumistavan omaavina ihmisinä. Sitä en tosin tiedä, ovatko omat kokemukseni ateisteista riittävän kattavia, jotta voisin yleisellä tasolla tällaisen johtopäätöksen vetää.
Karsastan itsenikin käyttämää ihmisten jakamista ateisteihin ja muihin kategorioihin. Määritelmätkään eivät tunnu olevan välttämättä kovinkaan yksiselitteisiä näille ryhmittymille ja jaottelu on nähdäkseni vain omiaan lisäämään uskovaisten ja muun maailman välillä olevaa juopaa, jonka purkaminen olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Todennäköisesti itsekin tulisin paremmin toimeen vakaumuksellisen ateistin kuin ääriuskovaisen kanssa, mutta uskovaiskuvioista irtauduttuani ite oon ikäänkuin ajautunut kaikkien ryhmittymien ulkopuolelle ja tunnen vaeltavani pitkälti hyvin yksin täällä.
Pari AA: n kaveria jotka eivät ole muiden aineidenkaan orjia, kun ovat raittiuden löytäneet, toinen jopa uskoon syntyi muutama vuosi sitten.
Ehkä sinulle on hirvittävyys, kun joku viinan Jeesukseen vaihtaa ja saa "kaupan-päälisiksi" syntinsä anteeksi ja monia muita lupausten mukaisia siunauksia.
No kukin taplaa tyylillään.
Parikyt vuotta sitten, uskosta osattomana en olisi kotiini hoitoon narkari ottanut olen siitä aivan varma.
Uskoon toloni jälkeen on eräskin narkkari saanut olla meillä melkein kolme vuotta.
Moni juoppo on saanut yö sijaa, eli kyllä Jeesus tekee ihmeitä.
Eiks oiski haastavampaa ottaa kotiin, joitakin josta sais kunniaa ja ehkä he vielä ekonomisesti auttasivat.
Eli kyllä Jeesus muuttaa sydämmen, kun itse emme siihen kykene.
Eilenkin ajattelin yhtä kaveria, kuinka voisin hänelle raittiin kesän auttaa, mutta kun täytyy muiden perheen jäsenten toiveet myös huomioida.
Elämä on valinnoissakin.
kuten sinäkään, eivät ole riippuvuuksista eroon päässeet, olette sen vain vaihtaneet toiseen.
Ehkävähemmän haitalliseen, ympäristön kannlata. Uhrin näkökulmasta tilanne voi olla toinen.
ei ole sinulle antanut mitään henkisen puolen lahjaa tuon raittiutesi lisäksi. Sinun Jeesuksesi käskee sinua esiintymään ilmeisesti siten, kuin täällä esiinnyt. Jeesuksesi on ääni päässäsi, frihet.
Olen kuitenkin iloinen jo siitäkin, että "synnin orjuudesta" vapautettiin Kristuksen veressä.
Tuli mieleen, että silloin elin poika-miehen elämää ja siinäkin on hyvät puolensa, kun ei tarvitse niin tarkoin muita huomioida, esim. matkustellessa, eli kun avioiduin ,niin eräällä tavalla sitouduin "orjuuteen", jos nyt oikein ymmärrät.
Uskoni Kristukseen ei minua kyllä orjuuttanut, vaikka sitten muutaman kuukauden kuluttua löysin "hengellisen kodin", jossa on hyvä jakaa ajatuksia sisarten ja veljien kesken, samalla kun saa tukea silloin, kun "myrskyää".
Se on todella ikävää, kun suomalainen kateus ei meinaa sisun kera muille vapauden riemuja antaa, eli uskosta osaton tuppaa peli-huosunsa repimään kun kuulee Jumalan siunauksista, jopa tässä ajallisessa elämässä.
Siksihän minäkin sulle autoja oon säästelly, että voisit vaikka niitä Herran työssä käyttää.
Mulla olis nytkin yks 15 vuotta "nuori" auto, jolla ei oo tarvetta, enkä oo koti parkkiin edes hakenu, se vois olla sulle sopiva ja työtön vois sulle tulla kuskiksi, kun hesan katuja pöristelisitte ja minäkin tuntisin "vanhan-palvelijan", kun siellä hesassa pyörähdän silloin tällöin.
Kyllä mua on onni potkassu, kun sain vaihtaa herraa, ei tarte kaikkee sitä entistä tehdä, mihin aiemmin olin pakoitettu, nyt on vapaus astunut elämään, josta kiitosta Kristukselle kannattaa kaiuttaa, vaihda sinäkin Kristukseen!
kyllä minä jatkossa autan teidän "kerhoa", vaikka osa siitä on perin sekaisin
Nyt käyn levolle, mutta murheeni jätän vahvempiin käsiin, eli Herralini Jeesukselle Kristukselle.
Ei minulla oikeastaan ole murheita, ehkä suurimpia olet sinä, jos et "kerhoon" kuulu, tai uskosi ei muutu Kristuksen suuntaan.
Niin nää autot aion poistaa ja vain pari jättää.
Täytyyhän mun tulla sillon tällön hesaan, jos ei muuten, niin vaikka Näkinkujalle.
Sit mun täytynee loma-matka "muijan" kanssa lappiin suunitella jo huomenissa, kun siellä taas oottelevat.
Muuten mua reissaaminen tympii, olis ihan kiva parvekkeelta lintujen laulua kuunella ja koiran kanssa metikössä käpytellä.
Nyt tosin on hienoista ilmoista nautittu ja jopa leirikeskuksen luonnon läheisyydessä otettu aikaa Herramme Pääsiäisen muistoksi, suurella kiitoksella.
Mahtavan hyvät yö nokoset sulle ja kaikille muillekin ps. kyllä tää raittuiskin on kiitoksen veroinen asia jo sinänsä, siunausta ja nati,nati.
lähtökohtaisestikin jo positiivinen juttu. En nyt tiä mihin pyreit kirjoituksellas, mutta väliäkös sillä.
Yhtä kaikki, sinä teet auttamistyötä omasta viitekehyksestäs käsin ja minä mahdollisesti omastani. Mitään ylimääräistä kunniaa en nyt lähtis hakeen auttamisella vai mitä sillä tarkoitit?
En ajatellut sinun elämääsi, "laitapuolen kulkijoitten" auttamisessa niinkään, vaan todellakin omasta näkökulmastani.
Eli ne monet jotka tulevat apuaan tarjoamaan tälläisessä työssä, kun narkarit ja holistit, niin ennen avun antamista, tutkitaan useinkin oma hyöty.
Eli kun alkikset yleensä ovat sippi-porukkaa, niin heidän auttaminen ei monia kiinosta, koska vasta apua ei ehkä rahallisesti saada.
Kun jonkun pisnes miehen avio on kariutumassa tai auto ojassa, niin pieni soitto saa jo avustajat liikeelle, onhan "palkion" mahdollisuus suurempi.
Olen melko varma että pultsarin majoittajia ei löydy samassa mittakaavassa kuin kastin ylimmille tarjotaan.
Muistetaan kuitenkin, että Jeesus on se joka kutsuu eri tehtäviin lapsiaan, eli ei tekeminen paljoa hyödytä, jos omassa voimassa tekee.
Tällä tarkoitan, että KAN työkin on kivikkoinen, jos ei ole "kutsujan lähetettä".
Eli meitä jokaista tarvitaan, mutta tehtävä tulisi olla selvä ja sydän työssä mukana.
Lopuksi: Eräs tuttumme sai taas kutsun tuonne "B. Labinin" nurkille, kätilönä oppeja antamaan, vaikka olisi täällä pohjolassa voinut kaiken ylellisyyden keskellä auttaa näitä ihmisiä, joita BB: lle tulee synnyttämään, vaan tuonne sisällis-sodan keskelle lähti ja jätti hetkeksi tämän kauniin pohjolan.
Tuota pidän Herran tahdon täyttämisenä.
Samainen henkilö Bulgariassa 70-luvun lopulla vangittiin miehensä kanssa pariksi kuukaudeksi ja pahoinpideltiin melko raaasti, kuten hänen miehensäkin toisessa vankilassa, eli kutsua nuodattaen saattaa vastaantulla ikäviä murheita, vaikka "työn-antaja" onkin Herra.
Jeesukselle meidän tulee kunnia antaa, eikä Hän sitä ihmiselle ole tarkoittanut, koska määrän-pää on taivas, jossa meidät palkitaan oikeuden mukaisesti, ehkäpä se monia kannustaa eteenpäin sielujenkin voittamisessa.
Nyt pikku retken jälkeen täsmennän muutamia seikkoja. Loppuviimein en tarkoittanut aloitustani pelkästään Työmiehelle, vaan esikatselutilasta oli tarkoitus lähteä muokkaamaan tekstiä yleiseksi kirjoitelmaksi KAN-työstä. Huolimattomuutta hiiri kuitenkin meni "Lähetä viesti" -painikkeelle.
Pitkien tekstien ongelmana on itselläni usein tekstiin kehkeytyvä jonkinasteinen epäselkeys, kokonaisuuden enemmän tai vähemmän suuri hajanaisuus sekä asioiden toistaminen, jotka aina pyrin esikatselun jälkeen korjaamaan pois. Nyt annoin olla menneeks, kun porukalla oli kiire ulkoilmaan.
Usko Jeesukseen on enemmän kuin mielipiteet maan, se on enemmän kun osaamme me ajatellakkaan.Se on rakkaudella ojennettu käsi Jumalan, johon tarttumalla elää uskallan.
tv. timo
Hyvä ja nasakka loppukaneetti käydylle keskustelulle!
Ikävä todeta, että jotkut ateistit eivät voi edes hampaat irvessä antaa tunnustusta työlle, jota Jeesuksen nimessä ja Hänen rakkautensa voimassa tehdään ihmispoloisille, heidän auttamisekseen ajallisesti ja iankaikkisuuteen vaikuttavasti. Tragikoomista on tuo motiivienkin tyhjäksitekeminen ja latistaminen.
Tosin eihän tätä työtä tehdäkään, jotta saataisiin kiitosta ihmisiltä, vaan Jumalalta, joka palkitsee palvelijansa.
Jumalan siunausta ja voimia palvelustyöhösi! Työ Herrassa ei ole turhaa.