Pysähtynyt uskonpuhdistus
Kristillisen seurakunnan uskonpuhdistuksen ei olisi pitänyt päättyä kuudennellatoista vuosisadalla. Uskonpuhdistajat olivat saaneet paljon aikaan, mutta he eivät olleet löytäneet kaikkea sitä totuutta, mikä oli kadotettu luopumuksen aikana. He olivat opastaneet kristikunnan ulos synkimmästä pimeydestä, mutta se seisoi yhä varjossa. Vaikka he olivat murtaneet keskiajan kirkon rautaiset kahleet, antaneet maailmalle Raamatun ja palauttanet ennalleen evankeliumin perustotuuden, monia muita tärkeitä totuuksia oli jäänyt heiltä vielä löytämättä. Raamatun opetus uskovalle toimitettavasta upotuskasteesta, kuolemattomuudesta, joka lahjoitetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa, sapatista viikon seitsemäntenä päivänä ja muita totuuksia (katso tämän kirjan lukuja 7, 14, 19 ja 25) oli yhä jäänyt hämärän peittoon.
Mutta sen sijaan, että uskonpuhdistajien seuraajat olisivat jatkaneet uskonpuhdistusta, he pysähtyivät vartioimaan sen saavutuksia. He keskittivät huomionsa Raamatun sijasta uskonpuhdistajien sanoihin ja käsityksiin. Muutamat löysivät uusia totuuksia, mutta enemmistö kieltäytyi uskomasta enempää kuin varhaiset uskonpuhdistajat olivat uskoneet. Seurauksena tästä oli protestanttisen uskon rappeutuminen jähmeäksi muodollisuudeksi ja puhdasoppisuudeksi. Erheitä, jotka olisi pitänyt hylätä, vaalittiin kuin arvokkaita perintökalleuksia. Vähitellen uskonpuhdistuksen liekki sammui, ja protestanttisista kirkoista itsestään tuli kylmiä ja muodollisia, jotka tarvitsivat uskonpuhdistusta.
Uskonpuhdistuksen ajan jälkeinen kausi oli täynnä vilkasta teologista toimintaa, mutta hengellinen edistyminen oli vähäistä. Frederic W. Farrar kirjoitti, että tuona aikana "vapaus vaihdettiin orjuuteen, yleispätevät periaatteet köyhiin alkeisvoimiin, totuus dogmaattisuuteen, riippumattomuus traditioon, uskonto järjestelmään. Raamatun elävän kunnioituksen tilalle tuli kuollut inspiraatioteoria. Lempeä oikeaoppisuus antoi tilaa rautaiselle yhdenmukaisuudelle ja elävä ajattelu poleemiselle väittelytaidolle." Ja vaikka "uskonpuhdistus oli murtanut vanhan skolastiikan lyijyvaltikan," protestanttiset kirkot nostivat esiin "uudenlaisen skolastiikan, jonka sauva oli rautaa." Robert M. Grant nimitti tätä uutta skolastisuutta "yhtä jäykäksi kuin mikä tahansa keskiaikainen teologinen rakennelma." Protestantit "käytännöllisesti katsoen sitoivat itsensä silloisten tunnustuskirjojensa raameihin."
Opilliset kiistat puhkesivat. "Ei ole toista aikakautta, jolloin ihmiset olisivat olleet kiinnostuneempia paljastamaan toistensa erheitä tai nimittämään toisiaan niin monilla häpäisevillä nimillä." Näin evankeliumin hyvät uutiset muuttuivat sanasodaksi. "Raamattu ei enää puhunut sydämelle vaan kriittiselle älylle." "Opit olivat oikeita, mutta hengellisyys oli hävinnyt. Teologia kukoisti, mutta rakkaus oli sammunut."
Kristillisen seurakunnan uskonpuhdistuksen ei olisi pitänyt päättyä kuudennellatoista vuosisadalla. Uskonpuhdistajat olivat saaneet paljon aikaan, mutta he eivät olleet löytäneet kaikkea sitä totuutta, mikä oli kadotettu luopumuksen aikana. He olivat opastaneet kristikunnan ulos synkimmästä pimeydestä, mutta se seisoi yhä varjossa. Vaikka he olivat murtaneet keskiajan kirkon rautaiset kahleet, antaneet maailmalle Raamatun ja palauttanet ennalleen evankeliumin perustotuuden, monia muita tärkeitä totuuksia oli jäänyt heiltä vielä löytämättä. Raamatun opetus uskovalle toimitettavasta upotuskasteesta, kuolemattomuudesta, joka lahjoitetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa, sapatista viikon seitsemäntenä päivänä ja muita totuuksia (katso tämän kirjan lukuja 7, 14, 19 ja 25) oli yhä jäänyt hämärän peittoon.
Mutta sen sijaan, että uskonpuhdistajien seuraajat olisivat jatkaneet uskonpuhdistusta, he pysähtyivät vartioimaan sen saavutuksia. He keskittivät huomionsa Raamatun sijasta uskonpuhdistajien sanoihin ja käsityksiin. Muutamat löysivät uusia totuuksia, mutta enemmistö kieltäytyi uskomasta enempää kuin varhaiset uskonpuhdistajat olivat uskoneet. Seurauksena tästä oli protestanttisen uskon rappeutuminen jähmeäksi muodollisuudeksi ja puhdasoppisuudeksi. Erheitä, jotka olisi pitänyt hylätä, vaalittiin kuin arvokkaita perintökalleuksia. Vähitellen uskonpuhdistuksen liekki sammui, ja protestanttisista kirkoista itsestään tuli kylmiä ja muodollisia, jotka tarvitsivat uskonpuhdistusta.
Uskonpuhdistuksen ajan jälkeinen kausi oli täynnä vilkasta teologista toimintaa, mutta hengellinen edistyminen oli vähäistä. Frederic W. Farrar kirjoitti, että tuona aikana "vapaus vaihdettiin orjuuteen, yleispätevät periaatteet köyhiin alkeisvoimiin, totuus dogmaattisuuteen, riippumattomuus traditioon, uskonto järjestelmään. Raamatun elävän kunnioituksen tilalle tuli kuollut inspiraatioteoria. Lempeä oikeaoppisuus antoi tilaa rautaiselle yhdenmukaisuudelle ja elävä ajattelu poleemiselle väittelytaidolle." Ja vaikka "uskonpuhdistus oli murtanut vanhan skolastiikan lyijyvaltikan," protestanttiset kirkot nostivat esiin "uudenlaisen skolastiikan, jonka sauva oli rautaa." Robert M. Grant nimitti tätä uutta skolastisuutta "yhtä jäykäksi kuin mikä tahansa keskiaikainen teologinen rakennelma." Protestantit "käytännöllisesti katsoen sitoivat itsensä silloisten tunnustuskirjojensa raameihin."
Opilliset kiistat puhkesivat. "Ei ole toista aikakautta, jolloin ihmiset olisivat olleet kiinnostuneempia paljastamaan toistensa erheitä tai nimittämään toisiaan niin monilla häpäisevillä nimillä." Näin evankeliumin hyvät uutiset muuttuivat sanasodaksi. "Raamattu ei enää puhunut sydämelle vaan kriittiselle älylle." "Opit olivat oikeita, mutta hengellisyys oli hävinnyt. Teologia kukoisti, mutta rakkaus oli sammunut."
Vastaukset 1
Vanhimmat
jatkaminen Elleniin? Jäivätkö adventistit vartioimaan Ellenin saavutuksia samalla lailla kuin kerrot aikaisempien uskonpuhdistajien jämähtäneen paikalleen.