JÄÄNNÖS JA SEN LÄHETYSTEHTÄVÄ
Kaikkien aikojen yleismaailmalliseen seurakuntaan kuuluvat kaikki, jotka todella uskovat Kristukseen, mutta viimeisinä päivinä, laajalle levinneen luopumuksen aikana, on kutsuttu esiin jäännös, joka noudattaa Jumalan käskyjä ja uskoo Jeesukseen. Tämä jäännös ilmoittaa tuomion ajan koittaneen, julistaa pelastusta Kristuksessa ja kaiuttaa hänen toisen tulemuksensa lähestymistä. Tämän julistuksen vertauskuvina ovat Ilmestyskirjan 14. luvun kolme enkeliä; sen kanssa samanaikaisesti on taivaassa käynnissä tuomiotoimi, ja maan päällä julistus johtaa parannukseen ja uskonpuhdis-tukseen. Jokaista uskovaa kutsutaan osallistumaan henkilökohtaisesti tähän maailmanlaajuiseen todistamiseen.
Suuri tulipunainen lohikäärme on valmiina hyökkäykseen. Se on saanut jo kolmannen osan taivaan enkeleistä lankeamaan (Ilm. 12:-4,-7 - 8). Jos se nyt onnistuisi nielaisemaan syntymässä olevan lapsen, se olisi voittanut sodan.
Lohikäärmeen edessä seisovalla naisella on pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä naisella on seppeleenä kaksitoista tähteä. Poikalapsen, jonka nainen kohta synnyttäisi, on määrä hallita "maailman kansoja rautaisella sauvalla".
Lohikäärmeen yritykset tappaa Lapsi epäonnistuvat. Sen sijaan "lapsi temmattiin Jumalan ja hänen valtaistuimensa luo". Raivoissaan lohikäärme kääntyi nyt äitiä vastaan, mutta tälle annettiin siivet ja hänet opastettiin autiomaahan turvapaikkaan, jonka Jumala oli valmistanut. Siellä Jumala ruokki äitiä vuoden, kaksi vuotta ja puolivuotta - kolme ja puoli vuotta eli 1260 profeetallista päivää (Ilm. 12:-1 - 6,13,14).
Raamatullisessa profetiassa puhdas nainen kuvaa Jumalan uskollista seurakuntaa.1 Portoksi tai avionrikkojaksi kuvattu nainen edustaa luopunutta Jumalan kansaa (Hes. 16; Jes. 57:8; Jer.- 31:-4,5; Hoos.1 - 3; Ilm.- 17:-1 - 5).
Lohikäärme, "tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi," odotti valmiina surmatakseen Poikalapsen, kauan odotetun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen. Taistellessaan perivihollistaan Jeesusta vastaan Saatana käytti välikappaleenaan Rooman maailmanvaltaa. Mikään ei kuitenkaan saanut Jeesusta luopumaan tehtävästään ihmiskunnan Vapahtajana, ei edes ristin kuolema.
Ristillä Kristus sai Saatanasta voiton. Puhuessaan ristiinnaulitsemisestaan Jeesus sanoi: "Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta" (Joh.12:31). Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista voitonlaulua: "Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin. - - Iloitkaa siis, taivaat ja te taivaiden asukkaat!" (Ilm. 12:10,12). Saatanan karkoittaminen taivaasta rajoitti hänen toimintaansa. Enää ei Saatana voisi syyttää Jumalan kansaa taivaallisten olentojen edessä.
Mutta samalla kun taivaassa iloitaan maailmaa on varoitettava: "Voi maata ja merta - Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt" (Ilm. 12:12).
Kiukkuaan purkaakseen Saatana alkoi vainota naista - seurakuntaa (Ilm. 12:13), joka suurista kärsimyksistään huolimatta säilyi kuitenkin elossa. Maapallon asumattomat alueet - "autiomaa" - tarjosi turvapaikan Jumalan uskollisille 1260 profeetallisen päivän eli 1260 kirjaimellisen vuoden aikana (Ilm. 12:-14 - 16; katso tämän kirjan lukua 4,jossa selitetään päivä - vuosi - periaatetta).
Autiomaakokemuksen lopussa Jumalan kansa tulee esiin samalla kun ilmaantuu merkkejä Kristuksen lähestyvästä takaisintulosta. Johanneksen mukaan tällä uskollisella naisella on jälkeläisiä eli lapsia, "jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:-17). Lohikäärmeen viha kohdistuu erityisesti tätä vainotun seurakunnan jäännöstä kohtaan.
Milloin ja missä tämä vaino tapahtui? Miten se toteutui? Milloin seurakunnan jäljelle jääneet jälkeläiset alkoivat näyttäytyä? Mikä on tämän jäännöksen tehtävä? Vastaus näihin kysymyksiin edellyttää katsausta sekä Raamatun todistukseen että historiaan.
Suuri luopumus
Kristillisen seurakunnan vaino toteutui ensin pakanallisen Rooman valtakunnan toimesta, sitten seurakunnan omassa keskuudessa esiintyneen luopumuksen seurauksena. Tämä luopumus ei tullut yllätyksenä - Johannes, Paavali ja Jeesus olivat ennustaneet siitä.
Viimeisessä suuressa puheessaan Jeesus varoitti opetuslapsiaan tulevasta eksytyksestä. "Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan", Jeesus sanoi. "Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan" (Matt. 24:-4,24). Suuri ahdinko kohtaisi Jeesuksen seuraajia, mutta he selviytyisivät siitä (Matt. 24:-21,22). Huomattavat merkit luonnossa osoittaisivat ahdingon ajan päättyneen ja julistaisivat Kristuksen takaisintulon lähestymistä (Matt. 24:-29,32,33).
Myös Paavali varoitti: "Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa" (Ap.t.- 20:-29,-30). Nämä "sudet" johtaisivat seurakuntaa luopumukseen.
Paavali sanoi, että tämä luopumus tapahtuisi ennen Kristuksen takaisintuloa. Koska tuo luopumus ei ollut vielä tapahtunut, se oli varma merkki siitä, että Kristuksen takaisintulo ei vielä ollut käsillä. "Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan," Paavali kirjoitti. "Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen.. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin (seurakuntaan) ja julistaa olevansa Jumala" (2.-Tess.- 2:-3,4).
Jo Paavalin aikana tämä luopumus oli rajoitetussa määrin toiminnassa. "Vääryyden salainen vaikutus on jo olemassa. - - Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ihmeitä" (2.-Tess. 2:7,9). Ennen ensimmäisen vuosisadan loppua Johannes kirjoitti, että "maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja." Johannes ilmoitti, että "Antikristuksen henki" oli jo tuolloin maailmassa (1.-Joh. -4:-1,3).
Miten tämä luopumus kehittyi?
"Vääryyden ihmisen" nousu. "Seurakunnan luovuttua 'ensi ajan rakkaudestaan' (Ilm. 2:4), se hylkäsi opillisen puhtautensa, korkeat eettiset norminsa ja Pyhän Hengen ylläpitämän näkymättömän yhdyssiteen. Jumalanpalveluksessa muodollisuus korvasi yksinkertaisuuden. Kansansuosio ja henkilökohtainen valta määräsivät yhä enemmän johtajien valinnassa. Johtajat saavuttivat yhä suuremman vallan paikallisseurakunnassa, ja sitten he yrittivät ulottaa valtaansa myös naapuriseurakuntiin.
"Pyhän Hengen johdolla tapahtuva paikallisseurakunnan hallinto muuttui vähitellen kirkolliseksi valtarakennelmaksi, jossa johto oli yhden virkailijan, piispan, käsissä. Piispalle piti jokaisen seurakunnanjäsenen olla henkilökohtaisesti alamainen, ja vain piispan kautta hänellä saattoi olla mahdollisuus osallistua pelastuksesta. Tästä lähtien johtajuus merkitsi vain kirkon hallitsemista palvelemisen asemesta, eikä 'suurin' ollutkaan enää se, joka piti itseään 'kaikkien palvelijana'. Näin vähitellen kehittyi käsitys papillisesta hierarkiasta, joka asettui yksilön ja hänen Herransa väliin."
Kun yksilön ja paikallisen seurakunnan merkitys väheni, Rooman piispa kohosi ylimpään valta - asemaan kristikunnassa. Keisarin avustuksella tämä ylin piispa eli paavi tunnustettiin koko yleismaailmallisen kirkon näkyväksi pääksi, jolle oli uskottu ylin valta yli kaikkien kirkon johtajien kaikkialla maailmassa.
Paaviuden johdolla kristillinen kirkko vajosi yhä syvemmälle luopumukseen. Kirkon lisääntyvä suosio nopeutti sen rappiota. Alennetut eettiset normit saivat kääntymättömät tuntemaan olonsa miellyttäväksi kirkossa. Kansanjoukot, joilla ei ollut paljoakaan tietoa aidosta kristinuskosta, liittyivät kirkkoon vain nimellisesti ja toivat mukanaan pakanallisia oppeja, kuvia, palvontamuotoja, juhlia ja vertauskuvia.
Nämä pakanuuden ja kristinuskon väliset kompromissit johtivat "vääryyden ihmisen" muotoutumiseen. Kysymyksessä oli jättiläismäinen väärän uskonnon järjestelmä, jossa totuus ja erhe olivat sekoittuneina toisiinsa. Toisen Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa esitetty profetia ei tuomitse yksilöitä, vaan se paljastaa uskonnollisen järjestelmän, joka on vastuussa suuresta luopumuksesta. Tämän järjestelmän sisäpuolella on kuitenkin monia uskovia, jotka kuuluvat Jumalan maailmanlaajuiseen seurakuntaan, koska he elävät kaiken omistamansa valon mukaan.
Kärsivä seurakunta. Samalla kun seurakunnan hengellinen tila taantui, Rooman seurakunta maallistui ja solmi yhä läheisempiä suhteita keisarikunnan hallintoon. Kirkko ja valtio liittyivät toisiinsa epäpyhin sitein.
Klassisessa teoksessaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) Augustinus, yksi vaikutusvoimaisimmista kirkkoisistä, esitti katolisen ihanteen universaalista kirkosta, joka hallitsisi universaalia valtiota. Augustinuksen ajattelu loi perustan keskiajan paavilliselle teologialle.
Vuonna 533 keisari Justinianus julisti kirjeessään Rooman piispan kaikkien seurakuntien pääksi. Tämä kirje liitettiin Justinianuksen lakikoodeksiin. Hän tunnusti myös paavin merkityksen harhaoppisten hävittäjänä.
Kun Justinianuksen sotapäällikkö Belisarius vapautti Rooman 538, Rooman piispa pääsi samalla vapaaksi itägoottien hallinnasta. Näiden areiolaiset näkemykset olivat rajoittaneet katolisen kirkon kehittymistä. Nyt Rooman piispa saattoi käyttää hyväkseen niitä oikeuksia, joita Justinianuksen määräys vuodelta 533 oli hänelle suonut; hän saattoi lisätä 'Pyhän istuimen' arvovaltaa. Näin alkoi 1260 vuoden vainonaika Raamatun ennustusten mukaisesti (Dan.- 7:-25; Ilm.- 12:6,1;- 13:-5 - 7).
Valtion tukemana kirkko yritti pakottaa määräyksiään ja opetuksiaan kaikkien kristittyjen noudatettaviksi. Monet luopuivat uskostaan vainon pelosta, kun taas Raamatun opetuksille uskolliset joutuivat kärsimään ankaraa vainoa. Kristitystä maailmasta tuli taistelukenttä. Monia vangittiin ja teloitettiin Jumalan nimessä! Tuon 1260 - vuotisen vainon aikakautena miljoonat uskolliset kärsivät ja monet joutuivat maksamaan uskollisuutensa Kristukselle hengellään.
Jokainen pisara vuodatettua verta tahrasi Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen nimen. Mikään ei ole haitannut enemmän kristinuskon asiaa kuin tämä armoton vaino. Se rajusti vääristetty kuva Jumalan luonteesta, minkä nämä kirkon toimet antoivat - ja niihin liittyvä oppi kiirastulesta ja ikuisesta piinasta - johtivat monet kokonaan hylkäämään kristinuskon.
Kauan ennen uskonpuhdistuksen aikaa katolisen kirkon sisäpuolelta kuului vastalauseita tuolle vastustajien säälimättömälle teurastukselle, kirkon röyhkeille väitteille ja siveettömälle turmelukselle. Kirkon haluttomuus uudistua synnytti kuudennellatoista vuosisadalla protestanttisen uskonpuhdistuksen. Sen menestys oli ankara isku Rooman kirkon arvovallalle ja arvostukselle. Vastauskonpuhdistuksen avulla paavikunta jatkoi taisteluaan uskonpuhdistuksen musertamiseksi, mutta asteittain kirkko hävisi taistelussa niitä voimia vastaan, jotka kannattivat yhteiskunnallista ja uskonnollista vapautta.
Lopulta, vuonna 1798, kun oli kulunut 1260 vuotta vuodesta 538, paavikunta sai surmaniskun, kuolinhaavan (Ilm. 13:-3). Napoleonin murskaavat voitot Italiassa asettivat paavin Ranskan vallankumoushallituksen armoille, ja tämä hallitus näki paavikunnan edustaman uskonnon tasavallan sovittamattomana vihollisena. Ranskan hallitus kehotti Napoleonia ottamaan paavin vangiksi. Hänen käskystään kenraali Berthier saapui Roomaan ja julisti paavikunnan poliittisen vallan päättyneeksi. Berthier vangitsi paavin ja kuljetti hänet Ranskaan, missä hän maanpakolaisena kuoli.
Paavikunnan kukistuminen oli huippukohta pitkässä sarjassa tapahtumia, jotka liittyivät sen jatkuvaan rappeutumiseen. Tuo tapahtuma merkitsi profeetallisen 1260 - vuoden ajanjakson päättymistä. Monet protestantit tulkitsivat tämän tapahtuman profetian täyttymykseksi.
Kaikkien aikojen yleismaailmalliseen seurakuntaan kuuluvat kaikki, jotka todella uskovat Kristukseen, mutta viimeisinä päivinä, laajalle levinneen luopumuksen aikana, on kutsuttu esiin jäännös, joka noudattaa Jumalan käskyjä ja uskoo Jeesukseen. Tämä jäännös ilmoittaa tuomion ajan koittaneen, julistaa pelastusta Kristuksessa ja kaiuttaa hänen toisen tulemuksensa lähestymistä. Tämän julistuksen vertauskuvina ovat Ilmestyskirjan 14. luvun kolme enkeliä; sen kanssa samanaikaisesti on taivaassa käynnissä tuomiotoimi, ja maan päällä julistus johtaa parannukseen ja uskonpuhdis-tukseen. Jokaista uskovaa kutsutaan osallistumaan henkilökohtaisesti tähän maailmanlaajuiseen todistamiseen.
Suuri tulipunainen lohikäärme on valmiina hyökkäykseen. Se on saanut jo kolmannen osan taivaan enkeleistä lankeamaan (Ilm. 12:-4,-7 - 8). Jos se nyt onnistuisi nielaisemaan syntymässä olevan lapsen, se olisi voittanut sodan.
Lohikäärmeen edessä seisovalla naisella on pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä naisella on seppeleenä kaksitoista tähteä. Poikalapsen, jonka nainen kohta synnyttäisi, on määrä hallita "maailman kansoja rautaisella sauvalla".
Lohikäärmeen yritykset tappaa Lapsi epäonnistuvat. Sen sijaan "lapsi temmattiin Jumalan ja hänen valtaistuimensa luo". Raivoissaan lohikäärme kääntyi nyt äitiä vastaan, mutta tälle annettiin siivet ja hänet opastettiin autiomaahan turvapaikkaan, jonka Jumala oli valmistanut. Siellä Jumala ruokki äitiä vuoden, kaksi vuotta ja puolivuotta - kolme ja puoli vuotta eli 1260 profeetallista päivää (Ilm. 12:-1 - 6,13,14).
Raamatullisessa profetiassa puhdas nainen kuvaa Jumalan uskollista seurakuntaa.1 Portoksi tai avionrikkojaksi kuvattu nainen edustaa luopunutta Jumalan kansaa (Hes. 16; Jes. 57:8; Jer.- 31:-4,5; Hoos.1 - 3; Ilm.- 17:-1 - 5).
Lohikäärme, "tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi," odotti valmiina surmatakseen Poikalapsen, kauan odotetun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen. Taistellessaan perivihollistaan Jeesusta vastaan Saatana käytti välikappaleenaan Rooman maailmanvaltaa. Mikään ei kuitenkaan saanut Jeesusta luopumaan tehtävästään ihmiskunnan Vapahtajana, ei edes ristin kuolema.
Ristillä Kristus sai Saatanasta voiton. Puhuessaan ristiinnaulitsemisestaan Jeesus sanoi: "Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta" (Joh.12:31). Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista voitonlaulua: "Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin. - - Iloitkaa siis, taivaat ja te taivaiden asukkaat!" (Ilm. 12:10,12). Saatanan karkoittaminen taivaasta rajoitti hänen toimintaansa. Enää ei Saatana voisi syyttää Jumalan kansaa taivaallisten olentojen edessä.
Mutta samalla kun taivaassa iloitaan maailmaa on varoitettava: "Voi maata ja merta - Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt" (Ilm. 12:12).
Kiukkuaan purkaakseen Saatana alkoi vainota naista - seurakuntaa (Ilm. 12:13), joka suurista kärsimyksistään huolimatta säilyi kuitenkin elossa. Maapallon asumattomat alueet - "autiomaa" - tarjosi turvapaikan Jumalan uskollisille 1260 profeetallisen päivän eli 1260 kirjaimellisen vuoden aikana (Ilm. 12:-14 - 16; katso tämän kirjan lukua 4,jossa selitetään päivä - vuosi - periaatetta).
Autiomaakokemuksen lopussa Jumalan kansa tulee esiin samalla kun ilmaantuu merkkejä Kristuksen lähestyvästä takaisintulosta. Johanneksen mukaan tällä uskollisella naisella on jälkeläisiä eli lapsia, "jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:-17). Lohikäärmeen viha kohdistuu erityisesti tätä vainotun seurakunnan jäännöstä kohtaan.
Milloin ja missä tämä vaino tapahtui? Miten se toteutui? Milloin seurakunnan jäljelle jääneet jälkeläiset alkoivat näyttäytyä? Mikä on tämän jäännöksen tehtävä? Vastaus näihin kysymyksiin edellyttää katsausta sekä Raamatun todistukseen että historiaan.
Suuri luopumus
Kristillisen seurakunnan vaino toteutui ensin pakanallisen Rooman valtakunnan toimesta, sitten seurakunnan omassa keskuudessa esiintyneen luopumuksen seurauksena. Tämä luopumus ei tullut yllätyksenä - Johannes, Paavali ja Jeesus olivat ennustaneet siitä.
Viimeisessä suuressa puheessaan Jeesus varoitti opetuslapsiaan tulevasta eksytyksestä. "Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan", Jeesus sanoi. "Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan" (Matt. 24:-4,24). Suuri ahdinko kohtaisi Jeesuksen seuraajia, mutta he selviytyisivät siitä (Matt. 24:-21,22). Huomattavat merkit luonnossa osoittaisivat ahdingon ajan päättyneen ja julistaisivat Kristuksen takaisintulon lähestymistä (Matt. 24:-29,32,33).
Myös Paavali varoitti: "Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa" (Ap.t.- 20:-29,-30). Nämä "sudet" johtaisivat seurakuntaa luopumukseen.
Paavali sanoi, että tämä luopumus tapahtuisi ennen Kristuksen takaisintuloa. Koska tuo luopumus ei ollut vielä tapahtunut, se oli varma merkki siitä, että Kristuksen takaisintulo ei vielä ollut käsillä. "Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan," Paavali kirjoitti. "Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen.. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin (seurakuntaan) ja julistaa olevansa Jumala" (2.-Tess.- 2:-3,4).
Jo Paavalin aikana tämä luopumus oli rajoitetussa määrin toiminnassa. "Vääryyden salainen vaikutus on jo olemassa. - - Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ihmeitä" (2.-Tess. 2:7,9). Ennen ensimmäisen vuosisadan loppua Johannes kirjoitti, että "maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja." Johannes ilmoitti, että "Antikristuksen henki" oli jo tuolloin maailmassa (1.-Joh. -4:-1,3).
Miten tämä luopumus kehittyi?
"Vääryyden ihmisen" nousu. "Seurakunnan luovuttua 'ensi ajan rakkaudestaan' (Ilm. 2:4), se hylkäsi opillisen puhtautensa, korkeat eettiset norminsa ja Pyhän Hengen ylläpitämän näkymättömän yhdyssiteen. Jumalanpalveluksessa muodollisuus korvasi yksinkertaisuuden. Kansansuosio ja henkilökohtainen valta määräsivät yhä enemmän johtajien valinnassa. Johtajat saavuttivat yhä suuremman vallan paikallisseurakunnassa, ja sitten he yrittivät ulottaa valtaansa myös naapuriseurakuntiin.
"Pyhän Hengen johdolla tapahtuva paikallisseurakunnan hallinto muuttui vähitellen kirkolliseksi valtarakennelmaksi, jossa johto oli yhden virkailijan, piispan, käsissä. Piispalle piti jokaisen seurakunnanjäsenen olla henkilökohtaisesti alamainen, ja vain piispan kautta hänellä saattoi olla mahdollisuus osallistua pelastuksesta. Tästä lähtien johtajuus merkitsi vain kirkon hallitsemista palvelemisen asemesta, eikä 'suurin' ollutkaan enää se, joka piti itseään 'kaikkien palvelijana'. Näin vähitellen kehittyi käsitys papillisesta hierarkiasta, joka asettui yksilön ja hänen Herransa väliin."
Kun yksilön ja paikallisen seurakunnan merkitys väheni, Rooman piispa kohosi ylimpään valta - asemaan kristikunnassa. Keisarin avustuksella tämä ylin piispa eli paavi tunnustettiin koko yleismaailmallisen kirkon näkyväksi pääksi, jolle oli uskottu ylin valta yli kaikkien kirkon johtajien kaikkialla maailmassa.
Paaviuden johdolla kristillinen kirkko vajosi yhä syvemmälle luopumukseen. Kirkon lisääntyvä suosio nopeutti sen rappiota. Alennetut eettiset normit saivat kääntymättömät tuntemaan olonsa miellyttäväksi kirkossa. Kansanjoukot, joilla ei ollut paljoakaan tietoa aidosta kristinuskosta, liittyivät kirkkoon vain nimellisesti ja toivat mukanaan pakanallisia oppeja, kuvia, palvontamuotoja, juhlia ja vertauskuvia.
Nämä pakanuuden ja kristinuskon väliset kompromissit johtivat "vääryyden ihmisen" muotoutumiseen. Kysymyksessä oli jättiläismäinen väärän uskonnon järjestelmä, jossa totuus ja erhe olivat sekoittuneina toisiinsa. Toisen Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa esitetty profetia ei tuomitse yksilöitä, vaan se paljastaa uskonnollisen järjestelmän, joka on vastuussa suuresta luopumuksesta. Tämän järjestelmän sisäpuolella on kuitenkin monia uskovia, jotka kuuluvat Jumalan maailmanlaajuiseen seurakuntaan, koska he elävät kaiken omistamansa valon mukaan.
Kärsivä seurakunta. Samalla kun seurakunnan hengellinen tila taantui, Rooman seurakunta maallistui ja solmi yhä läheisempiä suhteita keisarikunnan hallintoon. Kirkko ja valtio liittyivät toisiinsa epäpyhin sitein.
Klassisessa teoksessaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) Augustinus, yksi vaikutusvoimaisimmista kirkkoisistä, esitti katolisen ihanteen universaalista kirkosta, joka hallitsisi universaalia valtiota. Augustinuksen ajattelu loi perustan keskiajan paavilliselle teologialle.
Vuonna 533 keisari Justinianus julisti kirjeessään Rooman piispan kaikkien seurakuntien pääksi. Tämä kirje liitettiin Justinianuksen lakikoodeksiin. Hän tunnusti myös paavin merkityksen harhaoppisten hävittäjänä.
Kun Justinianuksen sotapäällikkö Belisarius vapautti Rooman 538, Rooman piispa pääsi samalla vapaaksi itägoottien hallinnasta. Näiden areiolaiset näkemykset olivat rajoittaneet katolisen kirkon kehittymistä. Nyt Rooman piispa saattoi käyttää hyväkseen niitä oikeuksia, joita Justinianuksen määräys vuodelta 533 oli hänelle suonut; hän saattoi lisätä 'Pyhän istuimen' arvovaltaa. Näin alkoi 1260 vuoden vainonaika Raamatun ennustusten mukaisesti (Dan.- 7:-25; Ilm.- 12:6,1;- 13:-5 - 7).
Valtion tukemana kirkko yritti pakottaa määräyksiään ja opetuksiaan kaikkien kristittyjen noudatettaviksi. Monet luopuivat uskostaan vainon pelosta, kun taas Raamatun opetuksille uskolliset joutuivat kärsimään ankaraa vainoa. Kristitystä maailmasta tuli taistelukenttä. Monia vangittiin ja teloitettiin Jumalan nimessä! Tuon 1260 - vuotisen vainon aikakautena miljoonat uskolliset kärsivät ja monet joutuivat maksamaan uskollisuutensa Kristukselle hengellään.
Jokainen pisara vuodatettua verta tahrasi Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen nimen. Mikään ei ole haitannut enemmän kristinuskon asiaa kuin tämä armoton vaino. Se rajusti vääristetty kuva Jumalan luonteesta, minkä nämä kirkon toimet antoivat - ja niihin liittyvä oppi kiirastulesta ja ikuisesta piinasta - johtivat monet kokonaan hylkäämään kristinuskon.
Kauan ennen uskonpuhdistuksen aikaa katolisen kirkon sisäpuolelta kuului vastalauseita tuolle vastustajien säälimättömälle teurastukselle, kirkon röyhkeille väitteille ja siveettömälle turmelukselle. Kirkon haluttomuus uudistua synnytti kuudennellatoista vuosisadalla protestanttisen uskonpuhdistuksen. Sen menestys oli ankara isku Rooman kirkon arvovallalle ja arvostukselle. Vastauskonpuhdistuksen avulla paavikunta jatkoi taisteluaan uskonpuhdistuksen musertamiseksi, mutta asteittain kirkko hävisi taistelussa niitä voimia vastaan, jotka kannattivat yhteiskunnallista ja uskonnollista vapautta.
Lopulta, vuonna 1798, kun oli kulunut 1260 vuotta vuodesta 538, paavikunta sai surmaniskun, kuolinhaavan (Ilm. 13:-3). Napoleonin murskaavat voitot Italiassa asettivat paavin Ranskan vallankumoushallituksen armoille, ja tämä hallitus näki paavikunnan edustaman uskonnon tasavallan sovittamattomana vihollisena. Ranskan hallitus kehotti Napoleonia ottamaan paavin vangiksi. Hänen käskystään kenraali Berthier saapui Roomaan ja julisti paavikunnan poliittisen vallan päättyneeksi. Berthier vangitsi paavin ja kuljetti hänet Ranskaan, missä hän maanpakolaisena kuoli.
Paavikunnan kukistuminen oli huippukohta pitkässä sarjassa tapahtumia, jotka liittyivät sen jatkuvaan rappeutumiseen. Tuo tapahtuma merkitsi profeetallisen 1260 - vuoden ajanjakson päättymistä. Monet protestantit tulkitsivat tämän tapahtuman profetian täyttymykseksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Teidän jätösseurakuntaanne ei mainita Raamatussa, eikä siellä käsketä tekemään mitään keskeistä oppia mistään jäännöksestä.
kaikista niistä uskollisista,
jotka pitävät Jumalan käskyt ja uskovat Jeesukseen!
Ylitse eri seurakunta rajojen!
Kristus on Herra!