Äitini kuoli kuukausi sitten. Kuten normaalia on, niin suren tietysti äitini kuolemaa. Mieheni ei tätä käsitä. Hänen mielestään minun pitäisi mennä hoitoon masennuksesta kun itken muistaessani äitini eläessään tekemiä juttuja. Käyn läpi kaikkia asioita jotka äitini omisti, ja kyllähän tuo raskasta on.
Mieheni sanoo että otan asiat liian vakavasti ja henkilökohtaisesti eikä ymmärrä minua lainkaan. Sanoo jopa miettivänsä eroa minusta kun olen niin vakava ihminen enkä lainkaan sama mikä olin. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää ja olla tukenani?
Kysyin mitä hän tekisi jos hänen äitinsä kuolisi. Vastaus oli olan kohautuksella: "joisin varmaan pari viikonloppua putkeen ja sitten kaikki taas ok".
En ymmärrä miksi en saa käsitellä asioita omalla tavallani, vaan kaikki pitäisi tehdä niinkuin hän sanoo. En tiedä rakastanko miestäni enää koskaan samalla tavalla kuin ennen. Tuskani vain lisääntyy...
Mieheni sanoo että otan asiat liian vakavasti ja henkilökohtaisesti eikä ymmärrä minua lainkaan. Sanoo jopa miettivänsä eroa minusta kun olen niin vakava ihminen enkä lainkaan sama mikä olin. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää ja olla tukenani?
Kysyin mitä hän tekisi jos hänen äitinsä kuolisi. Vastaus oli olan kohautuksella: "joisin varmaan pari viikonloppua putkeen ja sitten kaikki taas ok".
En ymmärrä miksi en saa käsitellä asioita omalla tavallani, vaan kaikki pitäisi tehdä niinkuin hän sanoo. En tiedä rakastanko miestäni enää koskaan samalla tavalla kuin ennen. Tuskani vain lisääntyy...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Otan osaa suruusi.
Menetin isäni viime kesänä, joten tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu. Tottakai on normaalia, että suret ja muistelet äitiäsi ja niin pitääkin tehdä. Surutyö pitää käydä läpi. Voisitko puhua näistä asioista jonkun muun, kuin miehesi kanssa ?
Kuolema on lopullinen ja vakava asia. Se pistää miettimään tätä eloa täällä maan päällä ja tietty vaihe on elämästä eletty, mutta uusi vaihe on elämässä alkamassa ilman tätä rakasta ihmistä, joka on siirtynyt taivaan kotiin.
Miehesi käytös on aika kummallista. Puolisoni ja perheeni olivat minulle silloin isäni kuollessa kaikki tuki ja turva. Itkeä saa ja niin pitääkin tehdä, jos siltä tuntuu. Ei kyyneliä tarvitse hävetä. Minäkin itken usein aina muistellessa isää ja katsellessa hänen tavaroitaan sekä kuviaan.
Aika auttaa tässä surussa. Yritä etsiä joku ystävä, jolle voisit purkaa näitä asioita, sellainen, joka aidosti jaksaisi kuunnella. Hieman voisi miehesikin ymmärtää sinua lisää tässä surussasi.
Yritä jaksaa, voimia sinulle ja hyvää alkavaa kesää.
kiitos vain sanoistasi, mutta minulla ei ole ketään niin läheistä ystävää että voisin siitä puhua. Kaikki tuntuvat olevan vain hyvänpäiväntuttuja.
Mutta, kiitos kuitenkin. Mukavaa kesää sinullekin.
Täälläkin, kun kirjoittelee, niin sekin saattaa hieman helpottaa, joten jatka vaan kirjoittamista, jos siltä tuntuu. Yritän vastailla sinulle aikani mukaan.
mutta en halua olla sulle taakaksi. Kyllä sulla lienee ihan tarpeeksi omia murheita. Itse olen puolestani tullut siihen tulokseen, että nyt mun on aika poistua. Selviän helpommalla kun lopetan kaiken. Eipähän sitten miehenikään tarvitse elää tälläisen "omituisen" ihmisen kanssa. Toivon että hän löytää sellaisen yhtä huolettoman ihmisen rinnalleen.
itkeä ja aika kuolla.
Mutta sun aikasi ei ole itse päätetyllä hetkellä oikeasti. Elämä on lahja, myös vaikea aika on lahjaa. Eräässä laulussa kiitetään myös ohdakkeista. "Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka teilläin kukoisti."
Omaisen menettämiseen liittyvää surua varmasti kaikki joutuvat kokemaan. Toiset ottaa sen ehkä raskaammin kuin toiset. Mutta ei ole tarkoitettukaan, että kaikki kuolisivat samaan aikaan ja että jos joku kuolee, niin omaisten tulisi tehdä sitten itsemurha. Se ei ole Jumalan tahto.
Hei vielä...
Et sinä ole ollenkaan mikään taakka. Kyllä minä jaksan jutella, kirjoita vaan. Se auttaa kummasti, kun saa toiselle kertoa näistä suruista ja murheista. Lupaan ihan aidosti yrittää autella sinua, jos vaan pystyn, vaikka en mikään ammattiauttaja olekkaan.
Et sinä asiaa sillä ratkaise, että päätät päiväsi. Jätä ennemmin se mies, jos se ei sinua ymmärrä. Uusia tulee, kun niiden aika on tulla.
Nyt on vaan tärkeää, että et jää yksin sen surusi kanssa. Se pitää voida jakaa jonkun kanssa, vaikka tuntemattomankin. Usko pois, se auttaa, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.
Jatketaanko vielä ???
Tunnen laulun... olen sitä usein laulanut...
En tarkoittanut että kaikkien pitää tappaa itsensä kun omainen kuolee. Ei tietenkään. Mutta ei tässä nyt enää Jumalakaan voi auttaa, ei ole auttanut koko elinaikanani, vaikka niin usein olen Häneen turvannut.
Takana on paljon kärsimystä ja ainoa elossa ollut tukeni ja turvani on nyt poissa. Vielä kun sitten sekin ihminen jonka luulin olevan läheisin ja ymmärtäväisin kohtelee minua kuin maailman suurinta virhettä, niin olen ihan totaalisen yksin.
Ennen jaksoin yrittää ja mietin että huomenna on parempi päivä. Nyt tiedän, että jos miehenikin jättää minut, on huomenna vain pahempi päivä. Haluan ihan syystä lopettaa kärsimykseni. Tiedän että sitä on vaikea ymmärtää.
No aina se Jumala ei kuule pienen ihmisen rukouksia hädän hetkellä. Onko sulla ketään hyvää ystävää tai tuttua, joka kuuntelisi ? Oletko kokeillut jutella sen miehen kanssa vielä uudelleen ? Istuta se pöydän viereen ja keitä sille kahvit ja sano, että nyt on aika jutella. Kyllähän sen pitää jaksaa kuunnella sinua, kun kerran asuukin saman katon alla ja varmasti myös rakastaa sinua. Eikö ole näin ?
Nyt sinusta tuntuu, että pohja on pudonnut pois kaikelta ja kaikki on yhtä ja samaa. Se menee ohi ajan kanssa. Kuukausi kun kuluu, niin helpottaa taas hieman enemmän. Aika kummasti auttaa tässäkin asiassa.
Yrittää vaan pitää ja huomiseen pitää uskoa. Asioilla on ensin tapana mutkistua, mutta kun se solmu aina aukeaakin. Tiedän sen kokemuksesta.
Oletko ajatellut, että juttelisit jonkun ammattiauttajan kanssa ? Sekin helpottaisi varmaan paljon, tai sukulaisen, tutun...
Nyt on tärkeää, että saat purettua kaiken pahan pois sisältäsi juttelemalla tai itkemällä miten vain. Se puhdistaa ja tyhjentää kaikki sopukat ja siitä alkaa se uusi alku itää...jatketaan vielä ... nyt pitää keskeyttää ...
Sellaisia ystäviä tai tuttuja joille voisin jutella? Ei ole... Tiedän että ne ihmiset jotka tunnen eivät jaksa vaivautua kuuntelemaan. Mieheni kanssa olen yrittänyt jutella joka päivä viimeksi kuluneen viikon aikana. Hän sanoo, että ei enää tiedä rakastaako minua. Miettii miksi oon niin "tosikko" enkä jaksa nyt pitää hauskaa. Hän ei halua jutella kanssani koko asiasta kun se hänen mielestään on turhaa ajankulua eikä jaksa keskittyä ratkomaan ongelmiani. Ammattiauttajalla kävin maanantaina, samalla joka auttoi kun minut oli raiskattu (vuosia sitten). Hän vaan sanoi että aika parantaa, antoi unilääkettä ja totesi: "kyllä se siitä. Olethan vahva."
Kuten jo tuossa alussa totesin... pattitilanne.
Hei! Älä syytä itseäsi suremisesta vaan anna itsellesi aikaa. On normaalia surra läheisen kuolemaa. Olet todella arvokas ihminen. Suruun on saatavilla tukea. Kysele esim seurakunnasta olisiko siellä surupiiriä jossa muita läheisen menettäneitä. Tai juttele jonkun työntekijän kanssa. Myös Jumalalle saa puhua ja kertoa tuskastaan. Lääkäriltä on mahdollista saada maennuslääkettä joka osaltaan auttaa jaksamaan eteenpäin. Rukoilen puolestasi. Voimia sinulle!!!
Saitko apua siltä ammattiauttajalta ? Miten saat muuten nukuttua yöllä ?
Kuolema herättää meissä monia eri tuntoja. Ensin tulee se suuri suru ikäänkuin shokkina. Siinä on alussa niin sekaisin, että jälkeenpäin asiaa muistellessa huomaa olleensa sellaisessa tilassa, josta on vain jotain hataria muistikuvia. Kulkee kuin unessa ja tekee kaikki asiat kuin unessa.
Sen jälkeen tulevat kaikki muut tunteet jopa viha yms. Viha tulee siinä muodossa, että on vihainen sille kuolleelle, kun se jätti meidät muut tänne ja lähti. Se on normaalia se vihakin ja se menee ohi. Masennustakin voi olla. Mikään ei tunnu enää entiseltä ja olet aivan jaksamisen äärirajoilla. Silloin pitää hakea apua. Itse olen saanut parasta apua keskustelusta. Asiaa puidaan meillä vieläkin aina uudelleen ja perhe sekä mies jaksaa kuunnella minua, vaikka tämä on samojen asioiden kertaamista. Se helpottaa vaan kummasti.
Kaipuu on sellainen asia, josta ei pääse varmaan koskaan yli, mutta on lohduttavaa, kun tietää, että rakas ihminen on siellä jossain odottamassa.
Sote-alalla opiskelevana ja itsekin viime kesänä kipeän menetyksen kokeneena en pysty ymmärtämään miksi lääkkeitä määrätään tai edes tarjotaan lähes automaattisesti. On totta, että hetkellisesti käytettynä uni/- mielialalääkkeet auttavat pahimman yli. Mutta mikäli surutyö "etenee" ja suinkin jaksaa ilman lääkitystä on se aina parempi. Pidemmän päälle lääkitys ei ole vaihtoehto, ei tunteitaan turruttamalla pääse eteenpäin. Tietenkin jos menetys johtaa mielenterveyden sairastumiseen on ammattiapu lääkityksen kera tarpeen.
Suru "työn" on hyvä antaa edetä itseään kuunnellen. Olemalla armollinen itselleen ja hyväksymällä omat monenlaiset (jopa vihan) tunteet ei voi mennä kovin huonoon suuntaan. Tärkeintä kuitenkin olisi, että voisi tavalla tai toisella purkaa tuntemuksiaan. Oli se sitten puhumalla jollekin, joka on aidosti läsnä tai kirjoittamalla, maalaamalla tai vaikkapa liikumalla.
Voimia ja jaksamista teille kaikille menetyksen kokeneille.
En tiedä onko miehillä jokin musta aukko tässä kohtaa, mutta siltä monesti tuntuu.
Kun oma äitini oli jo kuollut ja asuntokaupat tulivatkin yllättäen, ei silloinen kaverini lainkaan ymmärtänyt kiirettäni lähteä pesän tyhjenykseen.
Hänen mielstään homma olisi hoitunut päivässä, minä halusin sen mitä oli saatavissa, eikä sekään ollut kuin vain vajaa viikko.
Halusin käydä kaikki muistot läpi edes jollain lailla, vaikkakin ylimalkaisesti, enkä paiskata vaan kaikkea johonkin pois menevään kuormaan.
Kaverin mielestä olisin voinut lähteä jo sovitulle purjehdusretkelle ja hoitaa homman päivässä.
Minusta oli- ja on yhä edelleen - täysin käsittämätöntä ettei hän käsittänyt.
Myöhemmin keskinäinen käsittämättömyyteme etenikin eroon. Mutta tämä hänen ymmärtämättömyytensä on jäänyt vahvana mieleeni -myös todisteena siitä että ero oli ihan oikea ratkaisu. Palautumaton painauma sielussa sillä kohtaa.
Eroa en toki tämän takia teille kuitenkaa toivo.
Toivottavasti kumppanisi saa jollain lailla kiinni tuntemuksistasi.
Kun veljeni kuoli muutama vuosi sitten ja olin seuraavat päivät ihan hiljaa, en jaksanut puhua, enkä tehdä mitään, niin avovaimoni pisti pystyyn hirveän itkukohtauksen jo toisena päivänä. Hänestä oli kuulemma aivan kamalaa kun olin sellainen ja pelkäsi etten enää muutu takaisin normaaliksi.
Kielsin suruni ja hautasin sen sisimpääni. Kadun tekoa edelleen. Kun surun on kerran haudannut, ei sitä voi enää käsitellä samoin kuin alussa. Se on kuin haava jota ei kerralla hoitanut kuntoon. Haava joka arpeutuu pahasti tai jopa tulehtuu ja mätii. Älä tee samaa virhettä kuin minä.
Sinulta veljesi menettänyt pyydän anteeksi tuota äskeistä aloitustani ja sitä mitä siinä miehistä typerästi sanoin.
Eihän tämä tunnevamma ole sukupuolesta kiinni, osaamme me naisetkin olla itseemme käpertyneitä pikkusieluja, jotka emme nokkaamme pidemmälle jonain hetkenä näe.
Jokin hätä ulkopuolisuudesta ja hylkäämisestä avopuolisolle taisi tulla, niin haluan sen parhain päin ymmärtää.
Jokaisella on omanlaisensa tapa surra ja surun pitää tulla ulos sitä ei pidä padota sisäänsä.
Ennen vanhaan on ollut ihan sellainen kuin suru aika ja silloin on ihan julkisesti tunnustettu surunsa lähiomaisen kuoleman johdosta silloin on ihan luvan kanssa surtu ,vatteetkin on ollut mustat arkenakin suru -huntukin päässä, liekö nyky aikaa ettei surukaan saisi näkyä.
Jos sulla on sisaruksia tehkää yhdessä surutyötänne muistelemalla ja puhumalla.Teet aivan oikein surressasi äitiäsi,-sen jälkeen sinusta kuoriutuu entistä vahvempi ja tuntevampi ihminen.
Miehesi pelkää eikä kenties uskalla kohdata suruaan -vaan miesten tapaan vaan turruttaisi sen viinalla,eikä hänelle ole vastaavaa sattunut omalle kohdalleen jotta osaisi myötä elää sinun surusi mukana.
Järjestä niin että tapaat sellaisen ihmisen jonka kanssa saat puhua surustasi niin että tulet ymmärretyksi.Se myös voisi olla joku joka tunsi äitisi hyvin ja saisitte yhdessä muistella äitiäsi rauhassa.
juuh toi on surullista ja pitää sitä aina lähi omaisen menetystä surra sitä surraa aika kauan mutta kyllä sitä oppii pikkuhiljaa vähemmän suremaa ja eikä ajattele sitä asiaa niin paljon mutta se suru ei koskaan lopu se on ikävä asia mutta ei asiat siitä suremallakaa parane sitä pitää yrittää vain elää omaa elämää eteen päin ja oppia pitämään sen tunteen vähemmällä hankala asia se on mutta kyllä siitä selviää jos haluaa ..pitää vain oppia elämään sen surun kanssa ja muistella kaikkia mitä on oppinu ja kokenu ..mutta koskaan ei pidä heittää muistoja pois mitä on jääny ja hoitoon ei tarvi mennä tuon asian takia se on sellanen jota ei pysty hoitamaa ne saattaa vain lääkkeillä pahentaa asiaa että elä mene kokenu oon saman tuskan T:17v poika
Minun äitini kuoli viime syksynä sairastettuaan puoli vuotta syöpää. Hän oli minulle aina kaikki kaikessa vaikka lähenen itsekin jo viittäkymmentä kovaa kyytiä. Alkuun olin niin turta etten kyennyt oikein edes käsittämään menetystäni. Olen meistä lapsista ainoa, joka asuu täällä eli minulle jäin luonnollisesti kaikkien käytännön asioiden hoitaminen. Niissä kului alkuun niin paljon aikaa, että saatoin siirtää tätä kauheaa tapahtumaa pois mielestäni.
Pikku hiljaa olen alkanut mielessäni käymään läpi äitiin liittyviä asioita. Välillä itkeskelen ja silloin mieheni kysyy "Mietikkö taas äitiäsi?"
Valokuvia äidistä en jostain syystä pysty vielä katsomaan. Välillä mietin, että selviänköhän tästä koskaan?! Ajattelen kuitenkin niin, että äitini ja paras ystäväni on kasvattanut tyttärestään niin vahvan, että hän selviää - aikaa se vie mutta selviää.