Söin muutama vuosi sitten ahdistukseen ja masennukseen kaikkea mahdollista lääkettä. Lääkärit kirjoitteli respoja ja koko ajan kokeiltiin uutta mixausta. Useampi lääke tuli kokeiltua. Joskus huvitti kun lääkäri kirjoitti samaa lääkettä eri tehtaalta.
Kai ne poisti masennuksen ja muut mutta samalla meni elämäkin.
Täytyy kysyä itseltään että paransiko nuo lääkkeet minut vai paraninko kun lopetin ne? Vai voidaanko puhua paranemisesta. Ehkä kasvoin ihmisenä ja aloin tajuamaan elämää ymmärtämään tuskaa ja ahdistusta.
Tuntuu hirveältä "muistella" niitä aikoja kun kävelin kaduilla lääkehuuruissa vailla mitään päämäärää.
Meinasin jo tappaa seuraavan reseptin kirjoittajan.
Lopetus alkoi ihan kyllästymisestä troppeihin. Hain uskollisesti lääkärin määräämät lääkkeet ja heitin kaappiin homehtumaan.
Lopetus oli kärsimystä ja tuskaa. En viitsi muistella ja kai useampi tietää viekkareista esim. bentsoihin. Onneksi niihin ei ollut paha koukku. Muihin kyllä.
Kestikö fyysinen puoli 3kk:tta tai jotain. Ei kunnon muistikuvaa. Psyykkinen riippuvuus taitaa kestää koko loppuelämän.
Olihan se sentään elämää ilman tuskaa.
Kaappiin kertyi tuon 3kk:den ajalta helvetisti lääkkeitä (mikähän olisi ollut katuarvo). Palautin kuitenkin apteekkiin ja ilmoitin lääkärille että olen lopettanut. Lääkäri ei ollut ihan samaa mieltä kanssani mutta minkä hän olisi voinut tehdä. Pakkohoitoon ei perusteita.
Miksihän kirjoitan tätä? Olen lukenut noita ketjuja ja katsellut muutenkin tilannetta ystävien kohdalla. Siis onko totta että murrosikäiselle määrätään jotain depislääkettä? Kyseessä kasvuprosessi joka aivan normaali. Entä vanhukset. Mummoni meni vanhainkotiin ja yhtäkkiä määrätään joka saakelin masislääke mitä kaapistä löytyy. Helpotetaanko tässä vanhusten elämää vai henkilökunnan?
Yleensä tilanne näyttää siltä että lääkkeitä määrätään liikaa ja turhaan. Selvät diagnoosit tietysti erikseen.
Erityisesti huvittaa kun seksihalut menee lääkeyhtiö X:n tuotteista mutta ratkaisukin löytyy samasta lääkeyhtiö X:stä. En tiedä mitä tuostakin pitäisi ajatella.
Ei tämä elämä vieläkään ole herkkua. Pitäisikö olla? Laskuja kaappi täynnä ja joskus vituttaa niin että ilmaan hyppään. On tässä hyvätkin puolensa. Kesä tulee ja saan katsella sitä selvänä lääkkeistä. Olut kyllä maistuu :)
En kehoita ketään toimimaan samoin. Tämä toimi minulla. Kehoitan kuitenkin tarkkailemaan mitä troppia määrätään ja mihin.
Nykyään kun ahdistaa sanon itselleni KÄY SE LÄPI NYT. Eli mietin enemmän tunteitani ajatuksia ja ahdistuksen syytä. Yleensä taustalta paljastuu jotain menneisyydestä, nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tai perkele minä tiedä. Joskus ei paljastu mitään mutta kai tuo kuulosti fiksulta.
Siinäpä jotain ajatuksia.
Kai ne poisti masennuksen ja muut mutta samalla meni elämäkin.
Täytyy kysyä itseltään että paransiko nuo lääkkeet minut vai paraninko kun lopetin ne? Vai voidaanko puhua paranemisesta. Ehkä kasvoin ihmisenä ja aloin tajuamaan elämää ymmärtämään tuskaa ja ahdistusta.
Tuntuu hirveältä "muistella" niitä aikoja kun kävelin kaduilla lääkehuuruissa vailla mitään päämäärää.
Meinasin jo tappaa seuraavan reseptin kirjoittajan.
Lopetus alkoi ihan kyllästymisestä troppeihin. Hain uskollisesti lääkärin määräämät lääkkeet ja heitin kaappiin homehtumaan.
Lopetus oli kärsimystä ja tuskaa. En viitsi muistella ja kai useampi tietää viekkareista esim. bentsoihin. Onneksi niihin ei ollut paha koukku. Muihin kyllä.
Kestikö fyysinen puoli 3kk:tta tai jotain. Ei kunnon muistikuvaa. Psyykkinen riippuvuus taitaa kestää koko loppuelämän.
Olihan se sentään elämää ilman tuskaa.
Kaappiin kertyi tuon 3kk:den ajalta helvetisti lääkkeitä (mikähän olisi ollut katuarvo). Palautin kuitenkin apteekkiin ja ilmoitin lääkärille että olen lopettanut. Lääkäri ei ollut ihan samaa mieltä kanssani mutta minkä hän olisi voinut tehdä. Pakkohoitoon ei perusteita.
Miksihän kirjoitan tätä? Olen lukenut noita ketjuja ja katsellut muutenkin tilannetta ystävien kohdalla. Siis onko totta että murrosikäiselle määrätään jotain depislääkettä? Kyseessä kasvuprosessi joka aivan normaali. Entä vanhukset. Mummoni meni vanhainkotiin ja yhtäkkiä määrätään joka saakelin masislääke mitä kaapistä löytyy. Helpotetaanko tässä vanhusten elämää vai henkilökunnan?
Yleensä tilanne näyttää siltä että lääkkeitä määrätään liikaa ja turhaan. Selvät diagnoosit tietysti erikseen.
Erityisesti huvittaa kun seksihalut menee lääkeyhtiö X:n tuotteista mutta ratkaisukin löytyy samasta lääkeyhtiö X:stä. En tiedä mitä tuostakin pitäisi ajatella.
Ei tämä elämä vieläkään ole herkkua. Pitäisikö olla? Laskuja kaappi täynnä ja joskus vituttaa niin että ilmaan hyppään. On tässä hyvätkin puolensa. Kesä tulee ja saan katsella sitä selvänä lääkkeistä. Olut kyllä maistuu :)
En kehoita ketään toimimaan samoin. Tämä toimi minulla. Kehoitan kuitenkin tarkkailemaan mitä troppia määrätään ja mihin.
Nykyään kun ahdistaa sanon itselleni KÄY SE LÄPI NYT. Eli mietin enemmän tunteitani ajatuksia ja ahdistuksen syytä. Yleensä taustalta paljastuu jotain menneisyydestä, nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tai perkele minä tiedä. Joskus ei paljastu mitään mutta kai tuo kuulosti fiksulta.
Siinäpä jotain ajatuksia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kirjoitat paljon ja asiaa. Itselleni tuputettiin Xanoreita puoli vuotta ilman, että tajusin mitä pistin suuhuni. Pari viikkoa kesti fyysisiä oireita, mutta sitten olin irti niistä. Alunperin ne tulivat psykoottisen masennuksen jälkeisiin tiloihin, joihin niitä todella tarvittiin, mutta ei noin pitkää aikaa ja vain tarvittaessa olisi ollut parempi. Söin niitä päivittäin 1 mg aamulla ja illalla, koska lääkäri määräsi niin. Toinen kokemus liittyy sitten Zoloftiin, jonka myös tottakai lopetin ominpäin puolen vuoden vastentahtoisen popsimisen jälkeen. Aijai niitä sähkäreitä joita eri paikkoihin iski, kun sen lopetin pikkuhiljaa vähentämällä 50 mg alaspäin. Enpä ole niitäkään sen koommin kaivannut. Koko tämän proseduurin ajan sain myös Zyprexaa, tai Seroquelia.
Seroquelia menee edelleen 300 mg psykoottisen masennuksen hoitoon, ja sen myönnän, että ilman sitä en ehkä tulisi toimeen. Ainakin yöunet ovat taattuja, kun ne ottaa iltaisin ja se on jo paljon.
Arkielämä on nykyisin täynnä kaikenlaisia huolia ja murheita, mutta asioita pitää oppia käsittelemään sillä tavoin, jotta selviää eteenpäin ilman kemiaa. Itselläni, psykoottiset oireet pakottavat ottamaan pakolliset lääkkeet, mutta se onkin jo toinen juttu kuinka oma mielenterveys on tuohon jamaan mennyt. Arkipäivän ongelmiin ei mielestäni pillereitä pidä ottaa.
Toisaalta, kun ajattelen samalla tätä kirjoittaessani, että olisikohan oma terveys parempi, jos olisin jotkut masennuslääkkeet saanut ennen kuin tuli psykoottiset oireet, sitä en todellakaan tiedä. Vahva veikkaus, että olisin syöksynyt itseni kanssa vielä syvempään suohon...lääkkeiden tuoman lisäenergian voimalla.
Lopuksi sanoisin vielä siten, että jos lääkäri olisi kuunnellut asiakasta eri lääkkeitä määrätessään, niin asiat olisivat lutviutuneet ihan toiseen malliin, kuin nyt. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pysty näkemään, mikä on parasta kullakin hetkellä, mutta itselläni on pyyhkinyt aina okei, kun olen itse saanut päättää, mitä lääkkeitä pistän käkättimeeni. Mistä lie se johtuukin sitten.