Jumala on elämän rajaton keskus, joka sijaitsee kaikkialla. Jumala on ydin, joka ei rajoitu ihmisen sydämeen, vaan täyttää keskuksestaan käsin myös kaiken muun olevaisen. Jumala on olemassa olo. Olemassa olo on jokaisen olemassa olevan asian syvin olemus. Olemassa olo on syntynyt ei olevasta. Sillä tietoisuus ei olevasta (tyhjyys) on jo itsessään olemassa oloa. Kun tyhjyys on puolestaan kerran tullut tiedostetuksi, se ei ole enää tyhjyyttä eikä voi myöskään sellaiseksi tulla.
Olemassa olo on myös minun keskukseni. Se on minun kuolematon ja rajaton ytimeni eli sisimpäni. En siis ole syvimmiltäni tyhjää (ei olevaista) vaan täyteyttä, so. olemassa oloa. (En ole enää tyhjyyttä, koska olen tullut tietoiseksi siitä. Tyhjyys on tyhjyyttä vain silloin kun sitä ei ole tiedostettu. Tietoisuus on puolestaan jo olemassa oloa.) Saan kaiken energiani olemassa ololta. Se pitää minut elossa. Minä olen, elän ja liikun siinä. Olemassa olo kantaa minua "käsivarsillaan" kuin äiti lastaan. Minä puolestaan imen olemassa olosta energiaa kuin lapsi äitinsä rinnoista.
Mutta kuka on tuo "minä", jota olemassa olo kantaa? Sillä olenhan pohjimmiltani itse juuri tuo olemassa olo. Ketä siis hoivaan ja varjelen?
Minä kannan "sylissäni" äärellistä minääni. Äärellinen minäni on kuin ympyrä, joka on piirretty keskuksensa ympärille. Keskus on rajaton ja se voi sijaita kaikkialla, mutta minun äärellinen minäni on rajallinen. Sillä on oma kehänsä, jonka ulkopuolelle se ei ulotu.
Mitä pienempi äärellinen minäni saa olla, sitä lähempänä se sijaitsee keskusta. Siksi tahdon pitää äärellisen minäni pienenä ja vaatimattomana. Jos äärellinen minä pääsee paisumaan suureksi tavaroineen ja muine omaisuuksineen, se joutuu kauas keskuksen läheisyydestä. Tämä tietää kärsimyksen lisääntymistä.
Keskuksessa on kaikki mitä tarvitsen. Se on rikas, ääretön, luova, elävä ja täynnä rakkautta. Siksi minulla on hyvä olla. Olen ja elän lähellä olemassa olon ydintä. Ympyräni on vaatimaton. Se on halkaisijaltaan pieni. Toivon, ettei maailma anna minulle turhaa murhetta. En toivo enää itselleni kiiltäviä ja kalliita esineitä, vaatteita tai autoja. Ne ajaisivat minut ulomalle kehälle, ja joutuisin taas kauas olemassa olon ytimestä.
Omistaminen paisuttaa äärellistä minuutta. Kaipa ihminen hakeekin siitä juuri tuota äärettömyyden tuntoa, johon hänellä on kaipaus sisimmässään. Mutta paisuttamalla omaa äärellistä ja rajallista minäänsä, ihminen kulkee väärään suuntaan. Hän kulkee kauemmas kaipauksensa kohteesta, sillä se asuu hänessä itsessään. Ihmisen äärellisen minän on tultava pieneksi, jotta hän tulisi tuntemaan oman sisäisen rikkautensa. Mitä pienempi kehä, sitä lähempänä olemme keskusta.
Ja kun ihminen löytää oman keskuksensa, hän löytää samalla koko maailmankaikkeuden ja kaiken olevaisen ytimen. Tuo ydin laajentaa meidän käsityksemme itsestämme. Meistä tulee se, joka me pohjimmiltamme olemme. Jos tahdot, voit nimetä sen vaikka Jumalaksi, sillä muuta Jumalaa ei ole. Tervetuloa tyhjyydestä olemassa olon maailmaan.
Olemassa olo on myös minun keskukseni. Se on minun kuolematon ja rajaton ytimeni eli sisimpäni. En siis ole syvimmiltäni tyhjää (ei olevaista) vaan täyteyttä, so. olemassa oloa. (En ole enää tyhjyyttä, koska olen tullut tietoiseksi siitä. Tyhjyys on tyhjyyttä vain silloin kun sitä ei ole tiedostettu. Tietoisuus on puolestaan jo olemassa oloa.) Saan kaiken energiani olemassa ololta. Se pitää minut elossa. Minä olen, elän ja liikun siinä. Olemassa olo kantaa minua "käsivarsillaan" kuin äiti lastaan. Minä puolestaan imen olemassa olosta energiaa kuin lapsi äitinsä rinnoista.
Mutta kuka on tuo "minä", jota olemassa olo kantaa? Sillä olenhan pohjimmiltani itse juuri tuo olemassa olo. Ketä siis hoivaan ja varjelen?
Minä kannan "sylissäni" äärellistä minääni. Äärellinen minäni on kuin ympyrä, joka on piirretty keskuksensa ympärille. Keskus on rajaton ja se voi sijaita kaikkialla, mutta minun äärellinen minäni on rajallinen. Sillä on oma kehänsä, jonka ulkopuolelle se ei ulotu.
Mitä pienempi äärellinen minäni saa olla, sitä lähempänä se sijaitsee keskusta. Siksi tahdon pitää äärellisen minäni pienenä ja vaatimattomana. Jos äärellinen minä pääsee paisumaan suureksi tavaroineen ja muine omaisuuksineen, se joutuu kauas keskuksen läheisyydestä. Tämä tietää kärsimyksen lisääntymistä.
Keskuksessa on kaikki mitä tarvitsen. Se on rikas, ääretön, luova, elävä ja täynnä rakkautta. Siksi minulla on hyvä olla. Olen ja elän lähellä olemassa olon ydintä. Ympyräni on vaatimaton. Se on halkaisijaltaan pieni. Toivon, ettei maailma anna minulle turhaa murhetta. En toivo enää itselleni kiiltäviä ja kalliita esineitä, vaatteita tai autoja. Ne ajaisivat minut ulomalle kehälle, ja joutuisin taas kauas olemassa olon ytimestä.
Omistaminen paisuttaa äärellistä minuutta. Kaipa ihminen hakeekin siitä juuri tuota äärettömyyden tuntoa, johon hänellä on kaipaus sisimmässään. Mutta paisuttamalla omaa äärellistä ja rajallista minäänsä, ihminen kulkee väärään suuntaan. Hän kulkee kauemmas kaipauksensa kohteesta, sillä se asuu hänessä itsessään. Ihmisen äärellisen minän on tultava pieneksi, jotta hän tulisi tuntemaan oman sisäisen rikkautensa. Mitä pienempi kehä, sitä lähempänä olemme keskusta.
Ja kun ihminen löytää oman keskuksensa, hän löytää samalla koko maailmankaikkeuden ja kaiken olevaisen ytimen. Tuo ydin laajentaa meidän käsityksemme itsestämme. Meistä tulee se, joka me pohjimmiltamme olemme. Jos tahdot, voit nimetä sen vaikka Jumalaksi, sillä muuta Jumalaa ei ole. Tervetuloa tyhjyydestä olemassa olon maailmaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.