Aihe on niin mielenkiintoinen, että avasin uuden otsikon. Nimittäin, että onko SSRI-lääkkeiden syömisestä enemmän haittaa vaiko hyötyä?
Jos asiaa voi mitenkään verrata silmälasien käyttöön, niin onhan meillä edelleen koulukunta joka sanoo että jos ihminen vain sinnittelisi ilman laseja, niin hän pärjäisi ilmankin. Mutta likinäköisenä tiedän että se pärjääminen olisi ollut jatkuvaa päänsärkyä, lisäksi opintomenestykseni koulussa olisi ollut olematon, koska en nähnyt taululle.
Jotkut sanovat että masentuneen olisi parempi olla syömättä mielialalääkkeitä, koska hän ei sen jälkeen enää koskaan pärjää niitä ilman. Vaikea sanoa. Ehkä tämä on tapauskohtaista, ja joillekin olisi parempi jättää lääkkeet väliin, toisille ei.
Itse masennuin 1. kerran murrosiän alkaessa, ja sitä samaa masennusputkea kesti vuosia. Asialle ei tehty mitään (perheessäni kun voimavarat kohdennettiin ilmeisesti isän alkoholismin sietämiseen, ei minulla ollut niin väliä). En siis saanut psykiatriasta apua, enkä varsinkaan lääkkeellistä. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä jotenkin "reipastuin" itsestään ja kotoani häivyttyäni elin jotenkuten normaalia elämää, joskaan en sosiaalista, eli olin koko ajan eristäytynyt työelämää lukuunottamatta.
Noin 25-vuotiaana aloin viimeistään masentua uudestaan, ja siitä eteenpäin oli satunnaisia putkia joiden alkusyynä oli aina joku vastoinkäyminen elämässä. 28-vuotiaana kokeilin 1. kerran SSRI-lääkettä, mutta syötyäni sitä vain pari viikkoa inhosin sivuvaikutuksia ja jätin lääkkeen kesken. Hieman myöhemmin alkanut seurustelusuhde piristi sen verran että masennus jäi.
Kunnes sitten taas 29-vuotiaana oli talvella rankkaa. Ja siitä eteenpäin on ollut kaikenlaisia kausia; 2001/2002 söin puolisen vuotta SSRI-lääkettä kun oli ollut syitä masentua syvemmin (mm. läheisen itsemurha).
2003 kesällä aloin ensimmäistä kertaa masentua ilman mitään syytä. Ei ollut koulu- taikka työpaikkakiusaamista taustalla, ei kenenkään kuolemaa tms. Masennus oli ensimmäistä kertaa täysin kemiallinen reaktio, ja se paheni koko ajan; lopulta mikään ei enää tuntunut miltään. Muisti alkoi pätkiä, keskittymiskyky oli nolla. Viime syksynä alkoi jo unikin reistata tosissaan, ja satunnaista aggressiivisuutta on ollut jo useita vuosia.
2004 keväästä eteenpäin olen vähän välistä yrittänyt syödä SSRI-lääkettä, mutta sivuoireiden takia menee aina hermot ja lopetan sen kesken.
Herää kysymys, jos olisin jättänyt 2001/2002 lääkkeet syömättä, olisinko tässä jamassa missä nykyisin, eli että masentuu ilman mitään syytä? Kuitenkin minut ikäänkuin "pakotettiin" syömään tuolloin; psykiatri sanoi että en saa sairauslomarahaa Kelasta jos en syö lääkkeitä. Nykyään ketään tahoa ei enää kiinnosta syönkö niitä vai en.
Terapiasta en koe hyötyväni, sillä aivojeni kemiaa en saa sillä kuntoon että hölötän niitä näitä lapsuudestani. Sosiaalisen turvaverkon kehittäminen voisi olla hyvin suureksi hyödyksi, mutta syrjäytyneenä ihmisenä en tietenkään osaa tai kykene moiseen lähteä, eli että haalisin väkisin ihmisiä elämääni, kumppanini ohelle.
Luodaanko SSRI-lääkkeiden tuputtamisella ihmisiä jotka eivät enää pärjää ilman niitä? Olen suhtautunut ko. lääkkeisiin varovaisen myönteisesti, mutta toisaalta olen tavallaan hyvin lääkevastainen, ja pääasiassa suistun ambivalenttiseen välimaastoon jossa en tiedä että MITÄ IHMEEN MIELTÄ OIKEIN PITÄISI OLLA...?
:O
Jos asiaa voi mitenkään verrata silmälasien käyttöön, niin onhan meillä edelleen koulukunta joka sanoo että jos ihminen vain sinnittelisi ilman laseja, niin hän pärjäisi ilmankin. Mutta likinäköisenä tiedän että se pärjääminen olisi ollut jatkuvaa päänsärkyä, lisäksi opintomenestykseni koulussa olisi ollut olematon, koska en nähnyt taululle.
Jotkut sanovat että masentuneen olisi parempi olla syömättä mielialalääkkeitä, koska hän ei sen jälkeen enää koskaan pärjää niitä ilman. Vaikea sanoa. Ehkä tämä on tapauskohtaista, ja joillekin olisi parempi jättää lääkkeet väliin, toisille ei.
Itse masennuin 1. kerran murrosiän alkaessa, ja sitä samaa masennusputkea kesti vuosia. Asialle ei tehty mitään (perheessäni kun voimavarat kohdennettiin ilmeisesti isän alkoholismin sietämiseen, ei minulla ollut niin väliä). En siis saanut psykiatriasta apua, enkä varsinkaan lääkkeellistä. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä jotenkin "reipastuin" itsestään ja kotoani häivyttyäni elin jotenkuten normaalia elämää, joskaan en sosiaalista, eli olin koko ajan eristäytynyt työelämää lukuunottamatta.
Noin 25-vuotiaana aloin viimeistään masentua uudestaan, ja siitä eteenpäin oli satunnaisia putkia joiden alkusyynä oli aina joku vastoinkäyminen elämässä. 28-vuotiaana kokeilin 1. kerran SSRI-lääkettä, mutta syötyäni sitä vain pari viikkoa inhosin sivuvaikutuksia ja jätin lääkkeen kesken. Hieman myöhemmin alkanut seurustelusuhde piristi sen verran että masennus jäi.
Kunnes sitten taas 29-vuotiaana oli talvella rankkaa. Ja siitä eteenpäin on ollut kaikenlaisia kausia; 2001/2002 söin puolisen vuotta SSRI-lääkettä kun oli ollut syitä masentua syvemmin (mm. läheisen itsemurha).
2003 kesällä aloin ensimmäistä kertaa masentua ilman mitään syytä. Ei ollut koulu- taikka työpaikkakiusaamista taustalla, ei kenenkään kuolemaa tms. Masennus oli ensimmäistä kertaa täysin kemiallinen reaktio, ja se paheni koko ajan; lopulta mikään ei enää tuntunut miltään. Muisti alkoi pätkiä, keskittymiskyky oli nolla. Viime syksynä alkoi jo unikin reistata tosissaan, ja satunnaista aggressiivisuutta on ollut jo useita vuosia.
2004 keväästä eteenpäin olen vähän välistä yrittänyt syödä SSRI-lääkettä, mutta sivuoireiden takia menee aina hermot ja lopetan sen kesken.
Herää kysymys, jos olisin jättänyt 2001/2002 lääkkeet syömättä, olisinko tässä jamassa missä nykyisin, eli että masentuu ilman mitään syytä? Kuitenkin minut ikäänkuin "pakotettiin" syömään tuolloin; psykiatri sanoi että en saa sairauslomarahaa Kelasta jos en syö lääkkeitä. Nykyään ketään tahoa ei enää kiinnosta syönkö niitä vai en.
Terapiasta en koe hyötyväni, sillä aivojeni kemiaa en saa sillä kuntoon että hölötän niitä näitä lapsuudestani. Sosiaalisen turvaverkon kehittäminen voisi olla hyvin suureksi hyödyksi, mutta syrjäytyneenä ihmisenä en tietenkään osaa tai kykene moiseen lähteä, eli että haalisin väkisin ihmisiä elämääni, kumppanini ohelle.
Luodaanko SSRI-lääkkeiden tuputtamisella ihmisiä jotka eivät enää pärjää ilman niitä? Olen suhtautunut ko. lääkkeisiin varovaisen myönteisesti, mutta toisaalta olen tavallaan hyvin lääkevastainen, ja pääasiassa suistun ambivalenttiseen välimaastoon jossa en tiedä että MITÄ IHMEEN MIELTÄ OIKEIN PITÄISI OLLA...?
:O
Vastaukset 14
Vanhimmat
Toistuva masennus ei oo mitenkä harvinainen.
Vois olla myös toiste päin että olisit pahemmassa kunnossa ku ilman että olisit syöny lääkkeitä.
Olen käyttänyt mirtatsapiinipitoista mielialalääkettä syksystä 2001 (aluksi Remeron, sitten halvempi rinnakkaislääke Mirtazapin ratiopharm).
Tuolloin lähes 5 vuotta sitten lääke tuli tosi tarpeeseen: ajauduin henkilökohtaiseen kriisiin, sairastelin, yöunet menivät. Lääkkeen avulla tilanne korjautui pikku hiljaa ja aloin taas tulla toimeen.
No sitten tuli melkein heti perään (v. 2002 alussa) toinen iso asia eli isälläni todettiin pitkälle edennyt syöpä. Puolen vuoden kuluttua diagnoosista hän kuoli. Se oli rankkaa aikaa, erityisesti äidilleni, mutta myös minulle.
Olen jatkanut em. lääkkeen käyttöä. Vuoden 2005 alussa eli reilu vuosi sitten yritin eka kerran lääkärin opastamana päästä eroon lääkkeestä, koska en nähnyt sille varsinaista tarvetta. Kuukauden verran se onnistui, sitten menetin yöuneni. Palasin käyttämään Mirtazapinia.
Tänä keväänä kävin taas lääkärin juttusilla ja päätimme, että kokeilen asteittaista vähentämistä. Ei onnistunut nytkään. Tosin epäilen, että vähentäminen tapahtui liian nopeasti: puolikas annos 2 kk ajan ja sitten ei enää lääkettä ollenkaan.
Kertokaa omista kokemuksistanne, miten olette onnistuneet pääsemään eroon mielialalääkkeistä, jos olette onnistuneet.
Tänä keväänä asioin työterveyslääkärillä, ja vähän tuli sellainen fiilis, että hänellä ei ollut tuntumaa asiaan vaan päätös oli lähinnä omissa käsissäni.
Taisin jo tuolla jossain alempana leuhkaistakin että syötyäni noin puoli vuotta Cipramilia pääsin siitä lähes hetkessä eroon, kun vaan lopetin kuin seinään. Viikon sisällä oli semmoista kevyttä oloa, ikäänkuin leijuisi, ja huippasi. Mutta sen jälkeen ei mitään ihmeellistä.
Ehkäpä jos olisin syönyt vuosia putkeen, lopettaminen olisi ollut ongelmallisempaa...
unilääkkeet väliaikaiseen käyttöön, siinä vaiheessa kun lopettelet masennuslääkettä!
Puutun nyt vain yhteen asiaan, mikä kertomassasi kiinnitti huomiota, Debbie.
Kerrot, kuinka "Terapiasta en koe hyötyväni, sillä aivojeni kemiaa en saa sillä kuntoon että hölötän niitä näitä lapsuudestani."
Nyt en tiedä, millaisessa terapiassa olet käynyt, vai oletko ensinkään. Varsinainen psykoterapia ja muu terapeuttinen työskentely ovat lisäksi eri asioita.
Lyhyesti siis haluaisin korostaa, että psykoterapia ei suinkaan ole vain "lapsuudesta hölöttämistä". Toki eroja eri psykoterapiasuuntausten välillä on - juuri taustateoriassa ja lähestymistavassa. Keskeistä kuitenkin on toimiva vuorovaikutussuhde, eikö liene.
Esimerkiksi niin sanottu ratkaisukeskeinen terapia tai kognitiivinen terapia voisivat kiinnostaa Sinua, jos analyyttisempi ote tuntuu vieraalta.
Olen aina joskus yrittänyt selvitellä mitä "terapia" oikeasti oikein tarkoittaa. Tuntuu etten ikinä oikein saa asian hännästä kiinni, että mitä se nyt sitten on.
Jokatapauksessa olen kurkkuani myöten täynnä sitä että jauhetaan ja jauhetaan siitä mitä koki ja tunsi lapsena ja nuorena. Ei kiinnostaisi edes lässyttää siitä mitä tunsi ja koki nuorena aikuisena. On niistä tullut tarpeeksi jankutettua sinne sun tänne.
Jotain askartelupaskartelu-toimintaa voi harjoittaa keskenänikin.
Lähinnä kai tulee mieleen että jonkinlainen ihan-mikä-tahansa toiminta jossa joutuu olemaan ihmisten kanssa olisi kai se mitä tarvitsen, mutta sitä en halua, sillä sain niin ihmisistä(kin) tarpeekseni tässä jokunen vuosi sitten. Muutaman tyypin takia kun masennukseni pahentui, niin tulee helposti sellainen allerginen olo että "jos olen ihmisten kanssa kauheasti tekemisissä, niin sitten ne taas pääsevät satuttamaan minua".
Mutta kun lääke-palstalla ollaan, niin kai sitä sitten pitäisi kiltisti panna nappia naamaan niin eipä sitten olisi niin suuri kynnys mennä ihmisten pariin. :P
Mä syön kans ssri lääkkeitä niistä tulee sellainen humalainen olo epätodellinen en ymmärrä miks mutta jos vai otan yhden tai kaks olutta 6-7h lääkkeenoton jälkeen kun siitä lääkeestä tulee outo pöhnä niin olut tai kaksi selventää olon musta tossa jotain outoa, mistäköhän johtuu??????????
Hei Debbie!!!
Itselläni on ollut vähän samanlaista noiden ssri lääkkeiden kanssa...
Jotenkin olen sitkotellut aina eteenpäin, ja mullakin v.2004, ollut aloitusta ja lopetusta lääkkeiden kanssa.
Millaisia haittavaikutuksia sinulle sitten tulee noista ssri lääkkeistä??
Minulle ei kamalasti tule niinkään fyysisíä..Mutta jotenkin tuntuu että psyykkinen puoli kärsii niistä. Toisaalta joiltakin osin olo paranee, mutta tilalle tulee apeus ja flegmaattisuus/saamattomuus..yleinen "lössähtäminen ja mielenkiinnon puute vähän kaikkeen.Sitä vaan on ja elää, vailla koskeusta tunteisiin.
Sitten kun lopettaa lääkkeet... Tulee epäluuloisia ajatuksia, pelkoja, ahdistusta...Ja masennusta.
Olen surullinen, sillä en tiedä miten pääsisin irti tästä oravan pyörästä.
Ja minä käyn psykoterapiassa jo toista vuotta..eli ei sekään mikään pelastus ole!!
Lohdullista lukea, että en ole ainut lääkkeiden kanssa "taistelija".
Voimia sinne ja tänne!!!
vielä edelliseen...
Nyt olen taas tilanteessa, että olen viikko sitten aloittanut ssri lääkityksen. Myönnettäköön, että pahimmat hysteeriset ahdistukset aavistuksen paremman puolella, mutta muuten olo menossa taas siihen "jäätyneeseen" olo tilaan.
Ilman lääkkeitä olen hyvinkin toiminta kykyinen(kiitos siitä), mutta ahdistus ja tuskaisuus ovat hyvin voimmakkaina.Tuntuu taas siltä, kuin kaikki olisi yhden tekevää...Sellainen sisäinen pysähtyneisyys.
Nyt jo viikon lääkkeiden syönnin jälkeen..olen miettinyt että miksi edes aloitin. Mutta yritän nyt syödä kiltisti lääkkeet ja antaa ajan näyttää miten tällä kertaa käy.
Väittävät että 2 - 3 viikon jälkeen sivuoireet hellittävät, mutta viimeksi kun sain syötyä peräti jotain 4 - 5 viikkoa, tuli silloin vasta migreeni.
Minulla on ollut joka kerta ERILAISET sivuoireet kun olen lääkkeet aloittanut, ja kuitenkin aina on ollut kyse samasta lääkkeestä eli sitalopraamista.
2001 muistelisin kokeneeni epätodellisuuden tunnetta, että kävellessään leijuu maanpinnan yläpuolella ja huimaa. Oli siinä varmasti kaikenlaista muutakin, mutta en muista enää. Psykiatri jotain mainitsi että papereissani oli jo silloin maininta jostain vaikeudesta lääkkeen kanssa, en huomannut kysyä että mikä se oli.
2004 keväällä yritin syödä: paniikki ja pakokauhu liikenteessä, tuntui että autot tulevat päälle... Armoton väsymys pitkin päivää.
2004 syksyllä orgasminsaanti ei palautunut vaikka aloittamisesta oli jo jonkun aikaa (aiemmin ei tätä ongelmaa). Taisi olla unettomuutta, eli vastakohta keväälle...
Tänä vuonna päänsärkyä ja jopa aggressiivisuutta. Orgasminsaannista en tiedä kun ei ollut juurikaan seksiä. Mutta se migreeni kävi niin hermoille että lopetin sen takia.
Olen aina yrittänyt tämän saman lääkkeen kanssa sen vuoksi että pelkään kaikkia muita lääkkeitä, niistä kun on sanottu että
- kuola valuu
- lihoo
- tulee turraksi
- tulee maaniseksi ja saa psykoosin
- seksi ei tunnu miltään
jne.
Koska olin syönyt Cipramilia jotenkuten onnistuneesti puoli vuotta aikoinaan, kuvittelin että voisin muka onnistuneesti syödä sitä taas. En tiedä. Tökki 2004 ja tökki 2006. Kyllästyin kai jo lopullisesti.
Jos mielialani laskee kovin alas, saatan kokeilla vielä Cipralexia, sen kuulema pitäisi olla jotenkin "puhtaampaa" ja siten annos voi olla pienempi ja mahdolliset sivuoireetkin vähäisemmät.
Toistaiseksi menee hyvin näinkin, jotain alakuloa ja tympiintymistä on, muttei pahinta masennusta.
Pärjäilemisiin...!
tuollaisia kuolan valumisia tule, kuka sinua on pelotellut?! Ne on jotain aivan muita psyykenlääkkeitä joista kuolan valumiset tulee. Ei masennuslääkkeet sellaista tee, mikään merkki. Vai mistä merkeistä sellaista olet kuullut? Masennuslääke-merkkejä on satoja, voi kokeilla jotain muutakin jos yksi merkki ei tehoa, tai tulee liikaa sivuoireita. Enpä ole koskaan kuullut vastaavaa, että kuola olisi valunut suusta masislääkkeen käytön seurauksena; älä siis usko kaikkea mitä kerrotaan! Cipramil ja Cipralex ovat lähes sama asia, vaikuttava aine on täysin sama, mutta (kuten jo kirjoitit) Cipralex on "puhdistetumpi versio" Cipramilista.
noissa..siis cipramilissa ja Cipralexissa juurikaan eroa ole. Ainakin minä, joka reagoin herkemmin lääkkeisiin, sain Cipralexista ihan huisin kamalia oireita. Juuri kuvailemiasi epätodellisia ja leijuvia olotiloja, tuntui että puolisoni ei ole lähelläni, vaikka hän siinä olikin(näytti vieraalta)..Kaupoisssa tavarat pelottivat ym, ym...
Eli, aika lailla samanlaisia on minunkin sivuoireeni ja sen lisäksi vielä tuo psyykkinen puoli josta jo aikaisemmassa viestissä kerroin.
Jotenkin tulee mieleen, että ssri ryhmä ei ehkä sovikkaan sinulle. Mulle on lääkäri sanonut suoraan, etten juuri hyödy näistä ssr lääkkeistä.. Ja ne eivät kuulemma läheskään kaikille potilaille sovi.
Jostain kumman syystä päätin kuitenkin taas kokeilla tuota ssri ryhmän lääkettä.(omatoimisesti)En siis knsultoinut lääkäriäni tällä erää.
Jotenkin sitä vain miettii, että täytyyhän niiden käydä mulle, kun sadat ihmiset toipuvat niiden avulla!!!
On myös paljon muitakin lääkkeitä. Esim. Efexor ja Rwmeron ym, sekä neurolepteista löytyy paljon vaihtoehtoja.
Ja ei tänä päivänä enää lääkkeistä kuola valu!!
Jotenkin mulle vaan tuli sellainen kuva sun kertomuksesta, etten nyt välttämättä enää sinuna lähtis noihin ssri ryhmän lääkkeisiin..Mut tämä vain mun ajatus.
Vaikea sanoa, toisaalta olen sitäkin ajatellut että josko olen vaan niin kärsimätön, enkä tarpeeksi sitkeä. Jotkut ihmiset ovat ilmeisesti aika pitkäänkin suostuneet sietämään esim. päänsärkyä tai pahoinvointia jonkun lääkkeen takia. Minun on vähän vaikeampi sikälikin, että esim. päänsärkyyn en voi syödä särkylääkkeitä, koska vatsani ei tahdo kestää edes parasetamolia.
Toisaalta psyykkisellä puolella sitalopraamin kanssa on ollut sellaistakin fiilistä että menisiköhän nyt vähän liian kovaa. En oikein tykkää siitä että tulee niin hulvattoman hilpeä mieli ainakin ensialkuun niiden lääkkeiden kanssa. Kun lähes koko elämä on mennyt mollivoittoisissa sävyissä, niin sellainen yhtäkkinen hauskuuden tunne on aika pelottava.
Eikö Efexor ja Remeron olekaan SSRI-lääkkeitä? Minä kun luulin että "vähän kaikki" ovat mitä masennukseen vedetään. (Paitsi trisykliset sun muut vanhat aineet.)
Lievä masennus on aina jotenkin siedettävissä, mutta sitten kun se menee sille tasolle että oikein mikään ei ole enää mitään, tai että havaitsee ettei muista ei sitten niin mitään, tai on hyvin riitainen, niin sitä ei enää jaksaisi.
Miksi ihmeessä käytät masennuslääkettä, jos kerran olet ilman niitä paljon "terveempi" (esim. toimintakykyisempi)?!